Avainsanat

, , , , ,

1. AluksiExif_JPEG_PICTURE

”Maisteri Guillaume Farel esitti ikäänkuin olisi välttämätön opetus, jollaisen aloitti tuo ranskalainen p. Pietarissa: sen vuoksi pyytää nähtävän juuri siinä pitäytyvän ja siitä saavan itselleen elannon.” Näin totesi Geneven raati tiistaina 5. syyskuuta 1536.

Tuo ranskalainen oli oppinut pakolainen. Hän oli lähtenyt pakoon uskonnollista vainoa Pariisista ja ajatellut saavansa turvapaikan Strassburgista, Pyhän Roomalaisen valtakunnan puolelta. Sota esti lyhimmän reitin käytön, ja hän valitsi eteläisen kiertotien.

Edellisvuonna oli sekä Geneven että tuon ranskalaisen elämässä ollut muutos kohti reformaatiota. Savoijin herttuan alainen kaupunki oli ajanut piispan pois kaupungista ja siellä oli jo mainitun Guillaume Farelin (1489-1565) johdolla ryhdytty saarnaamaan Raamatun mukaan.

Nuori ranskalainen lakitieteen lisensiaatti oli puolestaan kirjoittanut ensimmäisen teologisen kirjansa, katekismuksensa, jolle hän oli antanut nimen Christianae religionis institutio, Kristillisen uskonnon opetus. Nyt hän oli siis pakomatkalla, ajatuksenaan jatkaa akateemisen kirjoittajan uraa. Farel sai kuitenkin elokuisena iltana kuulla hänen olevan kaupungissa. Farel oli lukenut hänen kirjaansa ja oli nyt vakuuttunut, että Jumala oli lähettänyt tuon hänen ranskalaisen ystävänsä avustamaan Raamatun mukaisen kirkollisen elämän rakentamisessa juuri itsenäistyneessä kaupungissa. Farel teki vieraalle selväksi, että tämän elämä ei ollut tarkoitettu rauhalliseen tutkimiseen ja kirjoittamiseen vaan kirkon rakentamiseen. Matkalainen jäi kaupunkiin, kolmivuotista karkoitusta lukuun ottamatta, loppuiäkseen.

Koska esitykseni pyrkii liittämään kirkon tapahtumat yhteiskunnalliseen ja historialliseen tilanteeseen, ennen tuon ranskalaisen tarkempaa esittelyä hieman Ranskan ja Geneven kirkoista.

Ranska oli reformaatioajalle tultaessa jo kehittynyt keskitetyksi valtakunnaksi. Siellä ei ollut mahdollisuutta sellaisiin paikallisiin valtakamppailuihin eikä tarvetta sellaisiin varojen keruisiin kuin Pyhässä Roomalaisessa Valtakunnassa. Kruunun ja Pyhän Istuimen välillä oli sopimus, jonka ansiosta oli jo olemassa Ranskan kansalliskirkko, sekin paljolti toisin kuin Saksanmaalla. Ranskan rajat eivät toki olleet samat kuin nykyiset. Frans I (1494-1547) oli itsevaltainen kuningas (1515-47), joka tavoitteli tavoitteli jopa keisarinkruunua – ja joka oli jonkin aikaa Habsburgien vankina. Ranskassa ei ollut poliittista tilaa reformaatiolle, mutta reformaation toki kulkivat sinnekin. Etenkin akateemisesti sivistyneillä oli niihin pääsy, kirjoittihan Luther myös latinaksi. Toisaalta reformaation edelläkävijä humanismi vaikutti monissa ranskalaisissakin yliopistoissa. Faber Stapulensis, Jacques Lefevre d’Etaples (1450/55-1536), oli lähes Erasmuksen veroinen humanisti, samoin Guillaume Budé (1468-1540), ja Italiasta levisi humanismin henki oikeustieteeseen. Vuosisadan jälkipuoliskolla reformaatiolle tuli Ranskassa selvästi valtapoliittisia kytköksiä, mutta alkuvaiheissa siihen liittyneet liittyivät varmasti uskonnollisista syistä. Heitä kuitenkin oli. Siitä kertoo vaikkapa ns. plakaattijuttu sunnuntaina 18. lokakuuta 1534: katolista messua arvostelevia julisteita oli yöllä levitetty eri puolille Ranskaa, ja sellainen oli naulattu jopa kuninkaan makuukamarin oveen. Tapahtuma johti protestanttien vainoamiseen, ja toukokuuhun 1535 mennessä 24 protestanttia oli joutunut roviolle.

Ei Ranska täysin kylmä reformaatiolle kuitenkaan ollut. Jo 1519 Faber Stapulensis ja Guillaume Farel saarnasivat muutaman kuukauden ajan vapaasti evankeliumia Pariisissa, mutta eivät juuri saaneet kannatusta. He siirtyivät 40 km Pariisista itään sijaitsevaan Meaux’n kaupunkiin, koska sikäläinen piispa oli ryhtynyt kannattamaan maltillista reformaatiota ja kiinnostunut Lutherin ajatuksista. Farel kuitenkin karkoitettiin sieltä jo 1523, ja loppuikänsä hän vaikutti ranskankielisessä Sveitsissä ja sen läheisyydessä. Ennen Geneveä hän vei reformaation mm. Montbéliardiin (1525) ja Neuchâteliin (1530). Genevessä hän sai tammikuun 1534 uskontokeskustelussa kaupungin raadit niin vakuuttuneiksi reformaatiosta, että ne ryhtyivät toimimaan.

Geneve oli tuolloin osa Pyhää Roomalaista Valtakuntaa, muttei kuulunut Valaliittoon eli Sveitsiin. Siellä puolestaan reformaatiolle oli selvä poliittinenkin tilaus: kaupunki halusi irrottautua Savoijin herttuan ja paikallisen piispan alaisuudesta. Irtautuminen oli alkanut 1526, jolloin Bernin kanssa solmitun sopimuksen turvissa raadit saivat vallan kaupunginmuurien sisäpuolella, ja lopullisesti keväällä 1536 kaupungista tuli itsenäinen. Piispa oli karkoitettu, ja suvereenia valtaa kaupungissa käyttivät sen raadit. Poliittista tukea se haki Valaliiton suurimmasta sotilasmahdista Bernistä, jonka valta ulottui aivan Genevenjärven pohjoisrannalle.

2. Calvinin kehitys

”Tuo ranskalainen” oli nimeltään Johannes Calvinus, Jean Calvin (1509-1564). Hän oli kotoisin pohjoisranskanlaisesta Pikardien maakunnasta, Noyonin kaupungista. Tuomiokapitulin maallikkovirkamiehenä toiminut isä järjesti hänelle parhaan mahdollisen koulutuksen, joka tähtäsi ensiksi kirkolliseen uraan, mutta sittemmin oikeustieteeseen. Opintielle mahtui mm. opinahjo, jossa aiemmin oli opiskellut itse Erasmus Rotterdamilainen ja myöhemmin opiskeli Ignatius de Loyola, jesuiittajärjestön perustaja.

Oikeustieteen opinnot Orléans’n ja Bourges’n yliopistoissa sujuivat humanismin hengessä. Orléans’ssa vaikutti tärkeimpiin humanistijuristeihin luettu Pierre de l’Estoile (Petrus Stella, 1480–1537), Bourges’ssa italialainen Andreas Alciat (1492–1550), joka pyrki tulkitsemaan vanhoja roomalaisen oikeuden tekstejä kielitieteen avulla. Orléans’ssa Calvin opiskeli myös kreikkaa. Kun 23-vuotias lakitieteen lisensiaatti siirtyi eteenpäin, hän oli oikeustieteen lisäksi oppinut Uuden testamentin alkukieltä ja humanistisen eksegeesin, tekstinselityksen metodin. Tuolloin hän olikin jo enemmän humanisti kuin juristi – ja kunnianhimoinen. Ensimmäisellä julkaisullaan, Senecan De Clementia -teoksen selityksellään (1532) hän halusi kilpailla itsensä Erasmuksen kanssa. Humanismi toi hänen elämäänsä myös reformaation ajatukset.

Seneca-kommentaarinsa julkaisemisen jälkeisenä vuonna 1533 Calvin avusti Pariisin yliopiston rehtoriksi valittua ystäväänsä lukuvuoden aloittavan pyhäinpäivän messun saarnan valmistelussa. Saarna aiheutti huomiota, sillä se edusti selvästi reformaation ajatuksia. Vuosia myöhemmin Calvin kertoo Psalmikommentaarinsa esipuheessa lyhyesti kääntymisestään pois katolisesta kirkosta reformaatioon, ja se on ajoitettavissa juuri vuoteen 1533.

Opiskelujen päättymisen ja Geneveen saapumisen välillä Calvin oli paljon liikkeellä – myös siksi, että hänet alettiin vähitellen lukea reformaation kannattajien joukkoon. Hän jatkoi opintojaan Pariisissa, vaikutti vielä lukukauden verran Orléans’ssa, syvensi kreikantaitojaan ja kirkkoisien tuntemustaan aatelisen ystävänsä kotitalossa, jossa oli verraton kirjasto ja vieraili kuninkaan sisaren, humanistikuningatar Marguerita Navarralaisen hovissa Lounais-Ranskassa. Sieltä matka vei jälleen Pariisiin, josta hän kuitenkin joutui pakenemaan edellä mainitsemani plakaattijutun vuoksi.

Vuoden 1535 alussa Calvin saapui Baseliin, jossa silloin eli ja vaikutti myös Erasmus Rotterdamilainen. Kaupungissa oleskeli myös monia reformaation aktiiveja, joiden kanssa Calvin loi elinikäiset ystävyyssuhteet: jo edellä mainittu Guillaume Farel, Pierre Viret (1511–1571), joka muutama vuosi myöhemmin työskenteli ensiksi Genevessä ja sitten Lausannessa, sekä Zwinglin seuraajana Zürichissä toiminut Heinrich Bullinger (1504–1575). Baselissa Calvin myös kirjoitti katekismuksensa, Institutionsa ensimmäistä laitosta.

Matka jatkui vielä, ensiksi etelään, Italiaan. Ferraran ruhtinatar Renée (Renée de France, 1511–1575), Frans I:n edeltäjän tytär, oli reformaatiomielinen ja kutsui Calvinin hoviinsa. Sieltä Calvin matkasi vielä kerran Pariisiin isänsä kuolinpesään liittyviä asioita hoitamaan. Heinäkuussa 1536 Frans ilmoitti päättävänsä pyhäinpäivän 1533 saarnasta alkaneet ja plakaattijutun voimistamat evankelisten vainot ja antavansa evankelisille kuusi kuukautta aikaa palata katoliseen kirkkoon. Calvin totesi, että hänellä ei ole tulevaisuutta Ranskassa ja ryhtyi matkaamaan turvaan Strassburgiin asettuakseen sinne kirjoittamaan. Suorinta tietä ei siis kuitenkaan ollut mahdollista matkata, vaan hänen piti kiertää sotatoimet eteläistä reittiä, Geneven kautta.

3. Calvin ja Geneven kirkko

Syksyllä 1536 alkoi siis Geneven kirkon ja Calvinin yhteinen tie lähes kolmeksi vuosikymmeneksi. Calvin toimi ensin opettajana, hän luennoi Raamattua. Hyvin pian hänet kuitenkin otettiin myös kirkon oppia ja järjestystä määrittelevään työhön.

Tammikuussa 1537 Farel ja Calvin esittelivät kaupungin raadille ehtotuksensa kirkkojärjestykseksi (Articles concernant l’organisation de l’église et du culte à Genève). Siinä kuvattiin ehtoollisen vieton tapa ja taajuus, syyt ehtoollisyhteydestä erottamiseen ja erottamisen menettelytavat, vaatimus, että seurakuntalaiset allekirjoittavat uskontunnustuksen, seurakunnan laulu jumalanpalveluksissa ja avioliittolakien uudistus. Raati hyväksyi ehdotuksen saman tien.

Vuoden varrella Calvin sai lisää tehtäviä, sillä hänet valtuutettiin hoitamaan papinvirkaa – vaikkei häntä papiksi vihittykään. Joka tapauksessa hän kastoi, vihki, johti jumalanpalveluksia ja saarnasi.

Vuoden mittaan kävi ilmi, että raati ei täysipainoisesti ollut kirkkojärjestyksen takana. Kansalaisten allekirjoituksia uskontunnustukseen ei kerätty. Ulkopuolelta tulevat paineet alkoivat myös vaikuttaa. Ranska yritti levittää vaikutusvaltaansa Genevessä, ja koska niin Farel kuin Calvinkin olivat ranskalaisia, heidän lojaalisuuttaan epäiltiin. Toisaalta paineita tuli Bernistä, joka esitti, että kaikkien evankelisten tuli olla jumalanpalveluselämässään yhdenmukaisia. Farel ja Calvin esittivät, että yhdenmukaisuutta ei voi toteuttaa yhden tahon vaatimuksesta, vaan on pidettävä synodi, jossa asia sovitaan.

Reformaattoreiden ja raadin välinen riita kärjistyi pääsiäiseksi 1538. Raati vaati, että on toimittava Bernin esittämällä tavalla ja vietettävä ehtoollinen happamattomalla leivällä. Papit eivät alistuneet saneluun, vaan ilmoittivat, että ehtoollista ei vietetä lainkaan. Raati vastasi tuomitsemalla heidät maanpakoon.

Erinäisten vaiheiden jälkeen Calvin löysi turvan ja työn Strassburgista. Hän ryhtyi siellä ranskalaisen pakolaisseurakunnan sielunhoitajaksi. Luonnollisesti hän tutustui kaupungin reformaattoriin Martin Buceriin (1491-1551) ja tämän ajatuksiin kirkon ja kansanopetuksen käytännön toteuttamisesta. Saksalaisen kaupungin papiston jäsenenä hän pääsi suoraan kosketukseen saksalaisen reformaation kanssa osallistuessaan uskontokeskusteluihin Frankfurtissa 1539, Hagenaussa ja Wormsissa 1540 sekä Regensburgissa 1541. Melanchthon oli pyytänyt hänet Regensburgiin, ”koska hän oli suuri nimi oppineiden keskuudessa”. He olivatkin loppuikänsä kirjeenvaihdossa.

Keväällä 1538 Geneven kirkko oli menettänyt johtajansa. Katolinen kirkko oivalsi tilaisuuden saada kaupunki takaisin vaikutusvaltansa alle, ja kardinaali Jacopo Sadoleto (1477-1547) kirjoitti 1539 geneveläisille kirjeen, jolla heitä houkuteltiin palaamaan katolisen kirkon huomaan. Genevessä huomattiin, että kaupungissa ei ollut viisautta vastata. Niinpä maanpakoon ajettua Calvinia pyydettiin laatimaan vastaus. Sen hän kirjoittikin, muutamassa päivässä. Samalla alkoivat neuvottelut Calvinin paluusta. Niissä oli omat ongelmansa – sekin, että Calvinilla oli nyt perhe elätettävänään, sillä hän oli avioitunut ranskalaisen lesken kanssa.

3.1 Saarnaaja

Lopulta saatiin sovituksi Calvinin paluu. Syyskuun puolivälissä 1541 hän nousi pitkästä aikaa saarnastuoliin Genevessä. Seurakunta varmasti jännitti, mitä hän sanoisi kaupungille, joka oli karkoittanut hänet. Hän kuitenkin totesi vain jatkavansa saarnaamista siitä kohdasta, mihin hän oli edelliskerralla jäänyt – viittaamatta mitenkään siihen, että saarnojen välillä oli lähes kolme ja puoli vuotta.

Calvin saarnasi siis ns. lectio continuan, jatkuvan lukutavan mukaan. Saarnasarjat käsittelivät aina kokonaisen kirjan Raamatusta. Seuraava saarna jatkui kohdasta, johon edellinen oli päättynyt. Esimerkiksi Deuteronomiumin, V Mooseksen kirjan, hän käsitteli kahdessasadassa saarnassa maaliskuusta 1555 heinäkuuhun 1556. Tahtina oli siis noin kolme saarnaa viikossa. Hän ehtikin käsitellä huomattavan suuren osan Raamatusta saarnoissaan.1 Poikkeuksen lectio continuasta muodostivat suuret juhlapyhät joulu ja pääsiäinen.

Varhaisin maininta siitä, että Calvin saarnasi, on vuodelta 1538. Geneveen paluun jälkeen saarnaaminen oli yksi hänen päätöistään. Kaikkiaan hän ehti saarnata runsaan kahden vuosikymmenen aikana Genevessä yli 4000 kertaa, siis keskimäärin suunnilleen joka toinen päivä. Tyypillinen saarna kesti tunnin tai ylikin, ja hän puhui sen hyvin pienten muistiinpanojen pohjalta. Vuodesta 1549 lähtien saarnat saatiin tallennetuiksi pikakirjoitettuina. Saarnoja myös painettiin ja myytiin ranskalaisten pakolaisten avustuskassan rahoittamiseksi. Jäljempänä kerron, miten tutkija-Calvin oli saarnaaja-Calvinin taustalla.

3.1.1 Saarnavuorot

Aluksi Calvin saarnasi kahdesti sunnuntaisin ja kolme kertaa viikolla. Kun hän valitti aikataulun raskautta, raati päätti 1542, että sunnuntaisin riittää yksi saarna. Vuosikymmen lopussa tuli voimaan saarnavuorojärjestys, jota hän terveyden ja muiden velvollisuuksien sallimissa rajoissa noudatti loppuun asti. Sen mukaan hän saarnasi joka sunnuntai kahdesti, aamulla Uuden testamentin tekstistä ja iltapäivällä psalmeista. Joka toisella viikolla hänellä oli saarnavuoro myös jokaisena arkipäivänä. Arkisaarnat olivat Vanhan testamentin teksteistä. Keskiviikkona hän saarnasi joko aamupäivällä tai iltapäivällä, muina päivinä iltapäivällä. Kahden viikon jaksoon mahtui siis kymmenen saarnaa, joista kuuden pohjana oli Vanhan testamentin teksti, kahden psalmi ja kahden Uuden testamentin teksti.

3.1.2 Pappien viikkokokoukset

Genevessä arvioidaan olleen n. 12 000 asukasta vuonna 1550 ja n. 25 000 vuonna 1560. Lisäksi hallintoalueeseen kuului ympäröivää maaseutua. Kaupungissa oli kolme kirkkoa, St. Pierre, St. Madeleine ja St. Gervais, jotka kuitenkin muodostivat yhden seurakunnan.

Calvinin ei suinkaan ollut Geneven ainoa pappi. Kaupungissa hänellä oli seitsemän kollegaa ja maaseudun seurakunnissa kymmenen. Tuo Geneven kirkon papisto, Compagnie des Pasteurs, kokoontui joka perjantai. Aamupäivän ohjelmassa oli Raamatun tutkiminen. Vuorollaan kukin valmisti esityksen Raamatun tekstistä, ja Calvinin johdolla esityksestä keskusteltiin. Muistiinpanot talletettiin, ja muut papit saattoivat hyödyntää esitystä ja keskustelua omassa työskentelyssään. Aamupäivän työskentelyyn osallistui myös teologiasta kiinnostuneita maallikoita. Iltapäivällä papit keskustelivat ajankohtaisista teologisista ja kirkon elämää koskevista kysymyksistä.

Milloin Calvin itse teki pohjatyöt Raamatun tutkimiseen, muistiinpanot talletettiin, ja ne on julkaistu hänen teostensa tieteellisisissä laitoksissa nimikkeellä Congrégations.

3.2 Kirkon järjestys

3.2.1 Rakenteen kehittäminen

Calvinin ensimmäinen Geneven kausi päättyi osaksi siksi, että raadit ja papisto eivät päässeet yksimielisyyteen kirkon järjestyksestä eivätkä valtion ja kirkon suhteesta. Geneveen paluun jälkeen Calvinin ensi työ oli laatia uusi kirkkojärjestys. Jo marraskuussa 1541 raadit käsittelivät ja hyväksyivät sen.

Kirkkojärjestys määritteli neljä virkaa: papit, opettajat, vanhimmat ja diakonit. Pappien tehtävänä oli saarnata ja huolehtia sakramenteista. Opettajat huolehtivat kansan opettamisesta. Vanhimmat ”opastavat ystävällisesti oikeaan niitä, joiden he näkevät harhautuvan ja viettävän säädytöntä elämää.” Diakonit huolehtivat köyhistä ja sairaista.

Jo Kirkkojärjestyksen virkarakenteen määrittelyssä oli kaksi merkittävää historiallista nostoa. Toinen niistä on diakonia seurakunnan, kirkon elämän osana. Katolisessa kirkossa diakonaatti oli – ja yhä on – yksi aste pappeudessa, ja se suuntautuu paljolti jumalanpalveluselämään. Calvin toi esiin diakonian karitatiivisen, lähimmäisenrakkautta edustavan puolen. Diakonien tehtäväksi hän antoi konkreettisen avun välittämisen sitä tarvitseville.

Toinen virkarakenteen uutuus tai reformatorinen piirre on yhä keskeinen osa reformoitujen kirkkojen elämässä, niin keskeinen, että englanninkielisessä maailmassa se näkyy monien nimessä: vanhemmat eli presbyteerit. Seurakunnan vanhemmisto johtaa yhdessä papin kanssa seurakunnan toimintaa. Kyse ei ole vain luottamushenkilöpäätöksenteosta vaan tiiviistä osallisuudesta seurakunnan elämään. Sen pohjalta ymmärrän professori Esserin eräässä keskustelussa lausuman näkemyksen, että vanhempien kouluttaminen on jopa tärkeämpää kuin rippikoulun pito.

Genevessä tärkein kirkollinen elin oli konsistori. Siihen kuului pappien lisäksi 12 kaupungin nimeämää maallikkoa. Se kokoontui torstaisin ja käsitteli seurakuntalaisten tapoja ja uskonnollisia ajatuksia. Koska konsistoriin kuului pappeja, osa sen jäsenistä oli ulkomaalaisia.2 Konsistori saattoi antaa vain hengellisiä rangaistuksia, joista kovin oli ehtoollisyhteydestä erottaminen, joka toki löi häpeällisen leiman rangaistuun. Kaupungin raadit eivät oikein tahtoneet erottamista hyväksyä, kun se osui johonkin kaupungin mahtiperheistä. Silloin raati saattoi pyrkiä kumoamaan konsistorin päätöksen.

Kirkon ja valtion suhde ei siis ollut ongelmaton. Baselin reformaattori Mykonius varoitti Calvinia: ”Maallikot esittävät kovin anarkistisen dogman: raati, sanovat he, on kirkko (Senatus Ecclesia est); he ovat riistäneet itselleen jopa oikeuden erottaa ehtoollisyhteydestä. Kaiken sen vallan, josta paavi aikoinaan iloitsi, pyrkivät he vaatimaan maistraatille; he väittävät, että Mooses antoi maallisena ruhtinaana käskyjä veljelleen Aaronille, että David ja muut jumalaapelkäävät kuninkaat samoin käskivät leviittoja; miksi, he sanovat, ei asioiden tulisi sujua samoin Uuden testamentin järjestyksen mukaan?”

Kirkkojärjestyksellään Calvin onnistuu määrittelemään valtiosta erillisen uskonnollisen alueen, jolla on oma järjestyksensä. Genevessä kirkko ja valtio olivat jäsenistöltään kutakuinkin tarkkaan päällekkäiset, mutta kaupungissa oli paljon kristittyjä, jotka olivat sinne paenneet, koska heidän kotimaassaan evankelista uskoa ei suvaittu. Calvin auttoi myös heitä. Reformoidun kristillisyyden yhdeksi erityispiirteeksi muodustuikin se, miten kirkon elämä pystyttiin rakentamaan ilman maallisen vallan apua ja jopa tilanteissa, joissa maallinen valta oli sille vihamielinen, kuten oli Ranskan hugenottien tilanne.

3.2.2 Katekismus

Saatuaan ensi töikseen kirjoitetuksi kaupungille uuden kirkkojärjestyksen Calvin ryhtyi kirjoittamaan uutta katekismusta. Hän ei ollut enää tyytyväinen vuoden 1537 katekismukseen eikä halunnut sen enää olevan käytössä. Keväällä 1542 hän julkaisi ranskankielisen katekismuksen, joka oli laadittu papin ja lapsen välisen keskustelun muotoon. Kolme vuotta myöhemmin hän julkaisi katekismuksen latinaksi, jotta se voisi palvella Jumalan sanan mukaan reformoituja kirkkoja eri puolilla Eurooppaa yhteisenä tunnustuksena ja jotta Geneven kirkolla olisi uskonsa kirjallinen ilmaus esitettäväksi yleisesti ymmärretyllä kielellä.

Katekismusta opetettiin Geneven pääkirkoissa joka sunnuntai puolilta päivin pidetyissä katekeesijumalanpalveluksissa. Koulua käyvien lasten tuli kokoontua hieman ennen puolta päivää koululle, jotta opettaja vie heidät katekismusopetukseen. Muiden lasten vanhemmat olivat vastuussa siitä, että lapsi tuli opetukseen, ensi sijassa oman alueensa kirkkoon.

Neljä kertaa vuodessa, ehtoollissunnuntain edellä, oli julkinen kuulustus, jossa lapset saattoivat osoittaa katekismustaitonsa ja tunnustaa uskonsa sekä siten saada luvan osallistua ehtoolliselle. Heidän tuli pystyä esittämään katekismuksen keskeiset osat. Kuulustusta varten kehitettiin jo 1540-luvulla oma kysymys-vastaus -mallinsa.

Kansanopetuksessa Katekismus oli käytössä 1700-luvun lopulle. Geneven vuosien 1541 ja 1561 kirkkojärjestys edellytti kaupunkiin papiksi kutsuttavalta hyvää ja perusteellista Raamatun tuntemusta sekä kykyä välittää se seurakunnalle. Opin osalta Kirkkojärjestys toteaa tarkentavasti: ”Jotta vältettäisiin kaikki vaarat, että [papinvirkaan] otettaisiin vastaan joku, jolla on pahoja mielipiteitä, tulee [papiksi haluavan] luvata pysyvänsä Kirkon hyväksymässä opissa, erityisesti Katekismuksen sisällön mukaan.” Juuri tämä lause osoittaa, että Katekismus oli Geneven kirkon oma tunnustuskirja, jonka sisältöön papiksi kaupunkiin haluavan tuli sitoutua, sillä Kirkkojärjestys ei mainitse esimerkiksi Toista sveitsiläistä tunnustusta.

Calvin mainitsee lasten opettamisen tarpeen vuoden 1541 kirkkojärjestyksessä, ja useat lähdetiedot osoittavat, että hän julkaisi opetusta varten katekismuksen vuonna 1542. Siitä ei ole kuitenkaan säilynyt ainoatakaan kappaletta, joten emme voi aivan varmasti tietää, oliko jo siinä marginaaleissa väliotsikot ja raamattuviitteet. Mahdollisesti siinä oli vain lukujen otsikot: Des articles de la foy (Uskon artikloista), Des dix commandemens (Kymmenestä käskystä), D’oraison (Rukouksesta) ja Des Sacremens (Sakramenteista).

Varhaisimmat säilyneet Geneven katekismukset ovat vuodelta 1545: ranskankielisen toinen ja latinankielisen ensimmäinen painos. Ranskankielisessä oli em. marginaalimerkinnät, latinankielisessä vain neljän luvun otsikot. Jaottelu 55 sunnuntaihin oli ensimmäisen kerran vuoden 1548 ranskankielisessä painoksessa. Se turvasi aineiston tasapuolisen ja täydellisen läpikäymisen noin vuoden aikana.

Kysymysten numerointi on myöhäisempää perua. Ainakin vielä 1552 ranskankielisessä painoksessa jokainen kysymys alkaa sanalla pappi ja vastaus sanalla lapsi. Ensimmäisessä latinankielisessä painoksessa pappi ja lapsi on ensimmäiseen kysymykseen merkitty koko sanoilla ja sen jälkeen lyhenteellä.

Raamattuviittaukset olivat alunperin luvun tarkkuudella, sillä geneveläinen kirjanpainaja Robert Estienne oli vasta tuomassa jakeita käyttöön, ensiksi kreikankielisessä Uudessa testamentissa 1551, sitten ranskankielisessä koko Raamatussa 1552.

3.2.3 Jumalanpalvelus ja Geneven psalttari

Reformaatio merkitsi jumalanpalveluselämän uudistumista. Kansankielen ohella leimaa antoi seurakunnan laulun merkitys.

Geneven jumalanpalveluksesta tuli karumpi kuin Wittenbergin. Siinä missä Wittenbergissä Lutherin johdolla messusta karsittiin se, mikä oli vastoin Raamattua, reformoidussa perinteessä pyrittiin jättämään vain se, mille löytyi perusta Raamatusta – tai edes vanhasta kirkosta.

Calvin halusi ehtoollista vietettävän usein, ainakin kerran kuukaudessa ja jopa viikoittain. Raatien näkemyksen mukaan se olisi kuitenkin muistuttanut liiaksi katolista tapaa, josta juuri oli irtauduttu. Niinpä Geneven kirkko päätyi siihen, että ehtoollista vietettiin neljänä pyhänä vuodessa: pääsiäisenä, helluntaina, syyskuun ensimmäisenä sunnuntaina ja jouluna.

Saarnavuorojen esittelystä jo kävi ilmi, että jumalanpalveluksia oli joka päivä, sunnuntaisin useampiakin. Suurin osa niistä keskittyi siis sanaan, Raamattuun. Lisäksi oli tietenkin rukousta ja seurakunnan laulua.

Geneven psalttari on yksi kristikunnan huomattavimmista virsikirjoista. Calvin laittoi sen alulle, mutta käytännössä hetimiten hän huomasi, ettei hänestä ollut runoilijaksi. Psalttari toteutettiin kuitenkin hänen ajatuksensa mukaan. Sen kaikki virret perustuivat Raamatun teksteihin. Calvinin lailla Ranskasta paennut Clément Marot (1496/97-1544) riimitti siihen 49 psalmia ja Simeonin kiitosvirren, Calvin seuraaja Théodore de Bèze (1519-1605) loput psalmit. Säveltäjiä oli kolme, Loys Bourgeois (1510-1561), Guillaume Franc (1505-1570) ja Pierre Davantès, Maistre Pierre (1525-1561).

Alunperin Geneven psalttaria laulettiin ilman säestystä, kuten tänään lauloimme sieltä peräisin olevan virtemme 348 Kuin peura janoissansa. Sen oli Théodore de Bèze runoillut psalmin 42 pohjalta. Sen lisäksi virsikirjassamme on kaksi muuta Geneven psalttarin virttä. Virtemme 268 on suomennos Clément Marot’n psalmin 130 pohjalta kirjoittamasta ja 199 ei kovinkaan alkutekstille uskollinen suomennos Clément Marot psalmin 118 pohjalta kirjoittamasta. Virsikirjassamme on myös viisi muuta säveltä, jotka ovat varmasti Geneven psalttarista, ja kolme hieman muokkaantuneina toisintoina siihen perustuvaa. Tunnetuimpia sieltä periytyviä ovat ruokavirren Nyt silmäin alla Jeesuksen (472) kumpikin sävelmä, joista toinen on myös virren Sun haltuus, rakas Isäni (377) sävelmä. Virsikirjassamme on kaikkiaan 22 virressä sävel Geneven psalttarista.

4. Teologi Calvin

Teologi Calvinin esittelyssä on kaksi pääosaa. Calvin Raamatun selittäjänä ja Calvin kristillisen opin esittäjänä. Jälkimmäisen osalta keskeistä on hänen ehdoton pääteoksensa Institutio.

4.1 Institutio

Vuonna 1536 ilmestyi Baselissa Christianae religionis institutio (Institutio), jossa alaotsikon mukaan oli esitettynä ”todellisen hurskauden kokonaisuus ja se mikä on pelastuksen opin tuntemiseksi tarpeen”. Vielä lähes neljännesvuosisadan Calvin työskenteli saman kirjan parissa. Hän lisäsi uusiin painoksiin edellisen jälkeen oppimaansa ja muutti asioiden käsittelyjärjestystä. Uuden painoksen piti olla täydellisempi kuin edellinen; hän lisäsi ja muutti, muttei poistanut juuri mitään. Niinpä 1539 ja 1543 Institution alaotsikossa kustantaja ilmoitti, että kirja ”nyt vastaa nimeään”.

Calvin ilmoittaa halunneensa koota kristillisen opin, dogmatiikan yhteen teokseen, jotta hänen ei tarvitsisi Raamattua selittäessään käsitellä opillisia kysymyksiä. Tästä johtuu, että hänen kommentaarinsa ovat kovin toisenlaisia kuin Lutherin.

Alunperin kirja oli latinankielinen, mutta vuonna 1541 ilmestyi ranskalaisille lukijoille tarkoitettu Institution, jonka Calvin oli itse toimittanut ja kääntänyt vuoden 1539 Institutiosta. Myös kaikista myöhemmistä latinankielisistä laitoksista hän itse toimitti ranskannoksen.

Institution viimeinen uudistettu latinankielinen laitos ilmestyi 1559. Se oli huomattavasti edeltäjiään laajempi: vuoden 1550 Institutiossa oli 21 lukua, 1559 lukuja oli 80. Calvin oli ryhmittänyt aineistoa myös lukuja suuremmiksi kokonaisuuksiksi, kirjoiksi. Ensimmäisen kirjan otsikkona on ”Luojan tuntemisesta”, toisen ”Vapahtajan Kristuksen tuntemisesta”, kolmannen ”Millä tavalla tulemme osallisiksi Kristuksen armosta, millaisia hedelmiä meille siitä kasvaa ja mitä se vaikuttaa” ja neljännen ”Ulkoisista välineista tai avuista, joilla Jumala kutsuu meitä Kristuksen yhteyteen ja pitää siinä”.

Ensimmäinen kirja alkaa sanoilla: ”Kaikki viisautemme, sikäli kuin se todella ansaitsee viisauden nimen ja on tosi ja luotettava, muodostuu kahdesta osasta: itsemme tuntemisesta ja Jumalan tuntemisesta.” Kirjan pääsisältönä on Jumalan tunteminen: miten ihminen saa tietoa Jumalasta ja mitä Raamattu kertoo Jumalan olemuksesta ja työstä. Esille tulee mm. kolminaisuusoppi, luominen ja Jumalan maailmaa ylläpitävä toiminta.

Toisessa kirjassa Calvin esittää oppinsa Kristuksesta ja pelastuksesta. Lunastajan tuntemiseen liittyy hänen käsittelysään kuitenkin myös Jumalan lain tunteminen. Noin neljännes toisesta kirjasta käsittelee suoranaisesti Lakia, ja kuin käsittelyjärjestyksen perusteluksi Calvin esittää kahdessa luvussa, miten Vanha ja Uusi testamentti ovat yhteydessä toisiinsa.

Institution kolmas kirja alkaa Pyhää Henkeä käsittelevällä luvulla. Kirjan toinen luku on uskosta, ja sitä seuraavat katumusta käsittelevät luvut. Pyhitys, vanhurskauttaminen, kristillinen vapaus, uskonvarmuus ja rukous ovat seuraavat aiheet. Neljässä seuraavassa luvussa Calvin esittää oppinsa Jumalan ikuisesta valinnasta, jota on joskus pidetty hänen oppinsa keskuksena. Kolmannen kirjan viimeinen luku opettaa ylösnousemuksesta.

Pelastuksen ulkoisten välineiden ja apujen joukon muodostavat kirkko, kirkon virat ja sakramentit sekä Institution viimeisessä luvussa ihmisten järjestäytynyt yhteiselämä – valtio ja esivalta.

Helsingin yliopiston ekumeniikan professori Risto Saarinen luonnehtii Calvinin Institution merkitystä Reformaation tunnustuksia -teoksen esipuheessa näin: ”Reformoidun kirkkokunnan eri suuntauksia on puolestaan vuosisatojen ajan yhdistänyt Jean Calvinin suuri dogmatiikka, Institutio religionis christianae (Kristillisen uskonnon esitys, 1536/1559). Vaikka reformoidut tunnustuskirjat ovat jääneet paikallisiksi, on juuri Calvinin dogmatiikka yhdistänyt reformoitua kirkkokuntaa maailmanlaajuisesti niin paljon, että sitä voidaan hyvällä syyllä kutsua myös kalvinismiksi. Reformoituja tunnustuskirjoja lukeva protestantti yleensä suhteuttaa ne Calvinin suurteokseen samaan tapaan kuin luterilainen saattaa miettiä Lutherin ja Tunnustuskirjojen suhdetta.”3

Calvinille Institutio oli kuitenkin yksityisdokumentti, jonka hän kirjoitti, jotta hänen ei tarvitsisi Raamatun selitysteoksissaan palata opillisiin kysymyksiin. Kun häntä aika ajoin syytettiin harhaopeista, hän ei vedonnut Institutioon vaan Geneven kirkon oppiin.

4.2 Eksegeetti

Calvin halusi siis pitää dogmatiikan ja eksegetiikan, kristillisen opin esittämisen ja Raamatun selittämisen eri teoksissa. Geneveen hänet alunperin palkattiin nimenomaan Raamatun luennoijaksi.

Raamattua hän luennoikin ja selitti ahkerasti, neljännesvuosisadan aikana lähes kaikki Raamatun kirjat. Hän aloitti Uudesta testamentista. Hänen kunnianhimoinen tavoitteensa oli käydä viimeistään 1539 läpi kaikki Paavalin kirjeet ja siirtyä sitten selittämään muita kirjeitä. Aivan niin nopeasti työ ei kuitenkaan sujunut. Vasta – vai jo? – vuonna 1551 ilmestyi viimeinen Paavalin kirjeiden kommentaari, joskin perustyön Calvin oli tehnyt jo paljon aiemmin. Uuden testamentin selitysteoksista viimeisenä ilmestyi 1555 evankeliumiharmonian kommentaari. Vanhaa testamenttia hän ei ehtinyt yhtä kattavasti käydä läpi, mutta toki paljon siitäkin.

Calvinin työtapa oli hyvin taloudellinen. Raamatun selityksen perustana olivat hänen luentonsa. Niitä hän ei kirjoittanut sanasta sanaan, vaan hänelle tuotiin luetomuistiinpanojen perusteella laaditty teksti, joka saatettiin julkaista eräänlaisena alustavana kommentaarina, joita kutsutaan nimellä prelectiones. Luentoa varten tekemänsä tutkimustyön perusteella hän saattoi sitten myös saarnata samasta Raamatun kirjasta, josta par’aikaa luennoi. Tässä siis tutkija-Calvinin hyöty saarnaaja-Calvinille.

Osan työstään hän siis ehti toimittaa hiottuun kirjalliseen muotoon kommentaariksi, Raamatun selitysteokseksi. Uudesta testamentista hän julkaisi kommentaarit kaikkiin muihin kirjoihin kuin kaksi Johanneksen kirjettä ja Johanneksen ilmestys. Vanhasta testamentista hän ehti työstää kommentaarit Pentateukkiin eli viiteen Mooseksen kirjaan, kuten niitä kutsumme, Jesajaan, Psalmeihin sekä Joosuaan.

Prelektioina hänen oppilaansa julkaisivat selitykset Jeremiaan, Hesekieliin ja Danieliin sekä 12 pieneen profeettaan. Julkaistuissa saarnoissa on tallentunut lisäksi hänen selitystyötään 1. Samuelin kirjaan ja Jobiin.

Kahdessa kohdassa Raamattua Calvin teki merkittävää toimitustyötä. Hän kommentoi ns. synoptiset evankeliumit – Matteus, Markus ja Luukas – sekä Mooseksen kirjoissa esitetyn Jumalan lain harmonioina. Hän siis esitti eri kirjoissa olevat samaan asiaan kuuluvat asiat yhdessä yhteydessä. Väitöskirjani liitteeksi olen koonnut, miten Calvin ryhmitteli temaattisesti neljästä Mooseksen kirjasta Lain esityksen 10 käskyn pohjalta.

4.3. Ehtoollisoppi

Calvin pyrki selvästi yhdistämään reformaation eri suunnat yhdeksi, siinä kuitenkaan onnistumatta. Keskeinen eri suuntia erottanut kysymys oli ehtoollinen. Yhtäällä oli Lutherin ja Muuttamattoman Augsburgin tunnustuksen esittämä oppi Kristuksen reaalisesta läsnäolosta ehtoollisaineissa, toisena ääripäänä Zwinglin oppi ehtoollisesta muistoateriana. Calvinin ehtoollisoppi painottui milloin Zürichiin ja Zwingliin, milloin Wittenbergiin ja Lutheriin samastumatta kuitenkaan kumpaankaan täysin.

Strassburgissa toimiessaan Calvin, Lutherin tavoin, allekirjoitti Muutetun Augsburgin tunnustuksen, joka toteaa, että leivän ja viinin kanssa todellisesti ilmaistaan/kuvataan/esitetään Kristuksen ruumis ja veri niitä nauttiville Herran ateriassa.

Geneveen palattuaan Calvin näki tarpeelliseksi saada aikaan ehtoollisesta yhteisymmärrys valaliittolaisten evankelisten kanssa. Suurin ero oli Zürichin kirkon zwingliaanisen käsityksen kanssa. Sen yli hän rakensi sillan 1549 Bullingerin kanssa laatimallaan asiakirjalla, josta hieman enemmän hetken päästä.

Calvinin ehtoollisopin esitän muutamalla Geneven katekismuksen ajatuksella. Ehtoollinen on todellinen yhteys Kristuksen ruumiiseen ja vereen (342). Kristus antaa ruumiinsa syötäväksi ja verensä juotavaksi (347, 348) siinä. Kristus tekee meidät osallisiksi omasta olemuksestaan yhdistääkseen meidät kanssaan yhteen elämään (353). Kristuksen ruumis on taivaassa, mutta Henki yhdistää meidät siihen (354) ja sydämet on korotettava taivaisiin, sillä ruumis ei ole rajattu leivän sisään eikä veri kalkkiin (355).

4.4. Predestinaatio

Calvinin ajattelun keskukseksi esitettiin vielä puoli vuosisataa sitten usein predestinaatio, itse asiassa kaksinkertainen predestinaatio: Jumala on ennalta määrännyt jotkut iankaikkiseen pelastukseen ja jotkut iankaikkiseen kadotukseen.

Institutiossa Calvin kieltämättä opettaa kaksinkertaista predestinaatiota, mutta jo traktaatissa ”Ikuisesta valinnasta” viesti on lempeämpi.

Nähdäkseni predestinaatio on Calvinille oma ajatus, jota hän ei pidä oleellisena kirkon opin kannalta. Hän ei nimittäin tuo sitä esille Geneven katekismuksessa käytönnössä lainkaan. Hän ei siis edellytä siihen sitoutumista kirkkonsa papeilta.

Juha Ahvio on nähdäkseni arvioinut predestinaation aseman reformoidussa opissa oikein kirjoittaessaan: ”predestionaatio-oppi ei muodosta reformoidussa teologiassa spekulatiivista keskusdogmia, josta kaikki muu deduktiivisesti pääteltäisiin.”4

Jos Calvinin ajattelusta on tarpeen löytää keskusoppi, se olisi paremminkin Jumalan majesteettina. Predestinaatio olisi siten vain yksi heijastuma siitä.

5. Yhteydet maailmalle

5.1 Zürich ja muut sveitsiläiset kaupungit

Sveitsin valaliitto oli juuri ennen reformaatiota, 1499, Baselin rauhassa vapautettu kaikista velvollisuuksista Pyhää Roomalaista Valtakuntaa kohtaan, vaikka oli yhä muodollisesti osa sitä. Valaliitto ei kuitenkaan ollut valtio siinä mielessä, että sillä olisi ollut keskushallitus tai hallitsija, joka olisi voinut antaa kaikkia jäseniä koskevia määräyksiä.

Valaliittoon kuului kolmen kategorian alueita.

Ensimmäisenä luokkana olivat poliittisesti itsenäiset kanttonit, joita kutsuttiin myös säädyiksi. Niistä joista kaupunkimaiset Zürich, Basel, Bern ja Schaffhausen siirtyivät reformaation puolelle, ja maaseutumaiset Luzern, Uri, Unterwalden, Schwyz ja Zug jäivät katolisiksi.

Toisen luokan muodostivat yhteiset alueet, joita hallitsi kaksi tai useampi kanttonia. Niiden osallisuudesta reformaatioon syntyi riitaa ja kaksi sotaa. Jälkimmäinen päättyi toiseen Kappelnin maarauhaan marraskuussa 1531.

Kolmantena olivat ne alueet, jotka olivat tehneet poliittisen sopimuksen jonkin säädyn eli poliittisesti itsenäisen kanttonin kanssa. Niillä ei siis ollut poliittista valtaa valaliitossa, mutta ne olivat tavalla tai toisella osallisia. Geneve kuului näihin alueisiin.

Calvin oli tutustunut Baselin ja Zürichin kirkon johtajiin jo Baselissa 1535. Bernin kanssa hän pääsi tai joutui yhteyksiin heti toimintansa Genevessä aloitettuaan. Hän oli luonnollisesti säännöllisessä yhteydessä Neuchâteliin siirtyneen Farelin kanssa, mutta myös Zürichin kirkon johdossa Zwinglin jälkeen toimineen Heinrich Bullingerin kanssa. Heille kehittyi kirjeenvaihdon ja tapaamisten syventämän ystävyyden myötä tapa ja työnjako ottaa kantaa kirkkopoliittisiin asioihin. Calvin huolehti ranskankielisistä, Bullinger Itä-Euroopasta, ja yhdessä he muodostivat kannan valtakunnan ja valaliiton sisäisiin kysymyksiin

Tärkeissä kysymyksissä tuli tavaksi pyytää lausunnot toisilta reformoiduilta kirkoilta. Kaikkein tärkein asiakirja kuitenkin syntyi Geneven ja Zürichin, Calvinin ja Bullingerin yhteistyönä 1549. Kyseessä on Consensus Tigurinus, Zürichin yhteisymmärrys ehtoollisesta. Sen keskusajatuksena on Calvinin edustama ajatus, että ehtoollisessa toteutuu Pyhän Hengen vaikuttama ja uskossa vastaanotettu yhteys Kristuksen kanssa.

Yhteisymmärrys lähetettiin tuoreeltaan tiedoksi muihin kaupunkeihin niiden allekirjoitettavaksi. Koska oli ollut tapana pyytää lausuntoja, valmiin asiakirjan lähettäminen aiheutti hieman vastustusta, mutta lopulta useimmat valaliitton reformoidut säädyt ja kirkot hyväksyivät sen. Se sai myönteisen vastaanoton myös Ranskan hugenoteilta ja mm. Bucerilta ja Melachthonilta. Zwingliläis-sveitsiläisen ja calvinilais-ranskalaisen reformaation sitominen yhteen loi reformoidun tunnustuskunnan luterilaisen ja roomalais-katolisen rinnalle.

5.2 Ranska

Ranskan evankelisten kysymykset olivat luonnollisesti Calvinilla mielessä koko ajan. Häntä sitoi synnyimaahansa myös se, että Geneven asukkaista enimmillään jopa neljännes oli pakolaisia, enimmäkseen Ranskasta. Kirkollisesta rajasta huolimatta kaupunki oli kielellisistä ja maantieteellisistä syistä jatkuvassa yhteydessä Ranskaan.

Calvin oli aikansa johtavia ranskankielisiä kirjoittajia. Hänen kirjansa levisivät myös tietenkin myös Ranskaan, samoin Geneven psalttarin psalmit. Hän koulutti Ranskan kirkolle pappeja, jotka olivat kotoisin eri puolilta maata ja lähtöisin eri säädyistä. Nämä ja Genevestä vaikutteita saaneet maallikot laativat 1559 Ranskan reformoidun kirkon kirkkojärjestyksen, jossa oli voimakkaita vaikutteita Geneven kirkkojärjestyksestä. Calvinilta kysyttiin usein neuvoja kirkon elämään liittyvissä kysymyksissä.

5.3 Muu Eurooppa

Genevestä tuli Calvinin aikana reformaation toisen haaran keskus. Sinne tultiin opiskelemaan Skotlannista, Alankomaista, Unkarista, Puolasta. Itsenäiset reformoidut kirkot imivät oppiinsa ja järjestykseensä aineksia Genevestä ja Calvinin Institututiosta.

Calvin myös muisti eri puolilla asuvia uskonveljiä – ja sellaisiksi toivomiaan – kirjojensa omistuksilla. Geneven katekismuksen latinankielisen laitoksen hän omisti Itä-Friisin papeille, kommentaarien omistuskirjoituksia hän osoitti mm. Tanskan ja Ruotsin kuninkaille.

6. Calvinin perintö

Calvin kuuluu kristinuskon historian suurimpiin opettajiin. Toisen polven reformaattorina hän pystyi kirkko-isien kirjoitusten lisäksi hyödyntämään myös varhaisten reformaattoreiden tuotantoa. Niinpä hän pystyi välittämään heidän ajatuksiaan uusiin ympäristöihin.

Pyrkimyksissään reformaation perillisten yhdistämisestä Calvin ei onnistunut, mutta hänen työnsä ansiosta kristillinen kirkko sai mallin, miten toimia sielläkin, missä maallinen valta ei sille ole suosiollinen.

Jos minun pitäisi tämän kirkon kuvitukseen lisätä jonkun henkilön kuva, lisäisin etelälehterin länsiseinään Calvinin kuvan ja siihen kirjoituksen ”Doctor ecclesiae” eli ”Kirkon opettaja”.

1Ainakin Gen, Dtn, 2.Sam, suuret profeetat, osa pienistä profeetoista, synoptiset evankeliumit, Ap.t., 1&2 Kor, 1&2Tess, 1&2Tim, Titus.

2Genevessä oli kolmen eri statuksen asukkaita – syntyperäisiä kansalaisia, jotka olivat vaalikelpoisia (ja joiden tuli olla kastettuja Genevessä), kansalaisia, joilla oli äänioikeus, ja asukkaita, joilla oli lupa asua ja harjoittaa ammattiaan, mutta ei mahdollisuutta vaikuttaa yhteiskunnallisesti.

3Saarinen, Risto, 2009 Johdanto, in: Risto Saarinen (toim.), Reformaation tunnustukset, Helsinki: SKTS, 9–20.

4Ahvio, Juha. Heidelbergin katekismus, Helsinki: SKTS. 2009. s. 68.

Mainokset