Avainsanat

, , , , , ,

1. Eri henget vai sama Henki?

Vaikka reformaation katsotaan alkaneen Lutherin aneteesien julkaisemisesta 1517, lienee matkallame reformaatioon jo käynyt selväksi, että kyse ei ollut eikä ole yhden ihmisen ajattelusta ja ajatusten leviämisestä. Jo reformaation ensimmäisessä aallossa – olkoon rajana vaikkapa Augsburgin tunnustus 1530 – toimijoita oli useita. Vaikka useilla, ellei jopa useimmilla heistä yhtenä taustatekijänä oli niin jonkinlainen kirkollinen ura sekä humanismi, heidän koulutuksensa, ajattelutapansa ja elämänkokemuksensa olivat mitä erilaisimpia – samoin heidän painotuksensa, jotka näkyivät myös teologiassa.

Edellä esittämäni perusteella uskallan olla eri mieltä Lutherin kanssa, ainakin yhdessä asiassa. Hänen nimittäin kerrotaan todenneen Marburgin oppikeskustelujen (1529) jälkeen, että Zwinglissä ja muissa sveitsiläisissä oli eri henki kuin hänessä ja muissa wittenbergiläisissä. Rohkenen siis olla eri mieltä: Nähdäkseni kaikissa vaikutti Pyhä Henki, mutta inhimillisistä syistä täyteen sopuun ei päästy.

Niin kauan kuin ensimmäisen sukupolven reformaattorit vielä vaikuttivat, oli pyrkimyksiä yhteyden luomiseen evankelisten kesken. Etenkin Melanchthon oli tässä aktiivinen. Toisen sukupolven keskuudessa siltoja pyrki rakentamaan Calvin. Evankeliset maalliset vallanpitäjät tukivat siltojen rakentamista, koska yhtenäisyys vahvisti heitä katolisia ja keisaria vastaan,

Reformaatiovuosisadan jälkipuoliskolla yhä voimakkaammaksi kuitenkin tulivat opillisen puhtauden ajatukset ja vaatimukset. Puhtautta vietiin joskus äärimmilleen – ikään kuin kyseltiin, miten olisi reformoitu oikein. Ja samalla tietenkin epäiltiin, että toiset ovat reformoineet väärin. Siis, vaikka nuo toiset olivatkin – nyt käytän lainausmerkkejä – ”vapautuneet paavillisista harhaopeista”, he olivat kuitenkin yhä harhaoppisia, nyt vain toisista syistä; siksi että ovat ymmärtäneet asiat aivan väärin. Oli kiista jos toinenkin, rajoja vedettiin siltojen rakentamisen sijasta. Niiden pohjalta syntyi parin vuosikymmenen aikana reformaation kolmannen sukupolven voimin luterilaisella puolella luterilaisen tunnustuksen lopullinen muotoilu, jossa on mielestäni valitettavasti myös kovin paljon oppituomioita toisia reformaation perillisiä kohtaan.

2. Ehtoolliskiista

Siis mistä ei päästy täyteen sopuun Marburgissa lokakuussa 1529?

Kaikkein pysyvin, ja osin yhä vaikuttava, reformaation kiista tai erimielisyys koskee Kristuksen läsnäoloa ehtoollisessa. Se on myös varhaisin, olihan se jo 1520-luvulla erottamassa Wittenbergin ja Sveitsin reformaatiota toisistaan.

Ehtoolliskäsitysten ääripäissä ovat Luther ja Zwingli. Luther opetti, että ehtoollisella nautimme Kristuksen todellisen ruumiin ja veren, kuitenkaan tarkemmin selvittämättä, missä vaiheessa ja miten Kristuksen aineellinen läsnäolo ehtoollisleivässä ja -viinissä alkaa tai loppuu. Zwingli puolestaan esitti, että ehtoollinen on vain muistoateria, jossa leipä ja viini viittaavat Kristuksen ruumiiseen ja vereen tai merkitsevät niitä – hoc significat. Zwingli siis kielsi ajatuksen Kristuksen läsnäolosta ehtoollisessa. Itse asiassa hänen mukaansa sakramentit ovat merkkejä, jotka eivät välitä armoa. Hänelle ehtoollinen on muistelu, joka julistaa Kristuksen elämää antavaa kuolemaa niille, jotka uskovat, että Krisuksen kuolema ja veri on sovittanut heidät Jumalan kanssa. Kaikki, jotka osallistuvat syövät ”symbolista leipää tai lihaa”, ovat velvollisia elämään Kristuksen käskyn mukaan, sillä Kristus antoi häneen uskoville esimerkin. Siten ehtoollinen on yhteyden, yhteisön ateria. Mielenkiintoista on muuten se, että Raamatun käännöksessään Zwingli kuitenkin käänsi ehtoollisen asetussanat ajatuksella ”tämä on”.

Marburgin uskonkeskustelussa 1529 Wittenberg ja Zürich, Luther ja Zwingli yrittävät luoda yhteisen reformatorisen rintaman. Neljästätoista asiasta loppuasiakirjassa, Marburgin artikloissa, on päästy yksimielisyyteen, mutta viimeinen artikla toteaa:

Viidenneksitoista me kaikki uskomme ja käsitämme rakkaan Herramme Jeesuksen Kristuksen ehtoollisesta, että sitä tulee Kristuksen asetuksen mukaan käyttää molemmissa muodoissa ja että myös alttarin sakramentti on Jeesuksen Kristuksen tosi ruumiin ja veren sakramentti. Tämän ruumiin ja veren hengellinen nauttiminen on jokaiselle kristitylle tarpeen aivan kuten sakramentin käyttö kuten Jumalan, Kaikkivaltiaan, sanalla on annettu ja määrätty, jotta heikot omattunnot saadaan liikkeelle uskomaan Pyhän Hengen vaikutuksesta. Ja miten paljon emme tällä kertaa sopineetkaan siitä, ovatko Kristuksen tosi ruumis ja veri ruumiillisesti leivässä ja viinissä, tulee toki yhden osapuolen osoittaa toista kohtaan kristillistä rakkautta, siinä määrin kuin omatunto sallii, ja kummankin osapuolen tulee ahkerasti rukoilla Kaikkivaltiasta Jumalaa, että hän Henkensä kautta vahvistaa oikean käytön. Aamen.

Pari vuotta Marburgin kokouksen jälkeen Zwingli kuoli. Heinrich Bullinger jatkoi hänen työtään Zürichin kirkon johtajana. Vuosikymmen myöhemmin Geneve alkoi tulla uudeksi reformaation keskukseksi ja Melanchthon oli kirjoittanut Augsburgin tunnustuksesta uuden laitoksen (1540), jonka ehtoollisartikkeli oli riittävän lavea tyydyttämään sekä Lutheria että yläsaksalaisia. Se kelpasi myös Calvinille, mutta Zürich ja muut saksankielisen Sveitsin reformoidut eivät siihen tietääkseni yhtyneet.

Wittenbergin ja yläsaksalaisten välille oli saatu riittävä yhteisymmärrys ehtoollisesta itse asiassa jo 1536 Wittenbergin konkordiassa. Leivän ja Kristuksen ruumiin välillä on sen mukaan sakramentaalinen ajallinen ykseys: leipä on ehtoollisessa Kristuksen ruumis. Käytön, nauttimisen ulkopuolella, extra usum, Kristuksen ruumis ei kuitenkaan ole läsnä leivässä.

Calvinille ehtoollisen tehtävä on vahvistaa uskoa matkalla ikuiseen elämään. Ehtoollisen lahjassa Kristus on läsnä pelastustekoineen. Calvin pitää zwingliläistä näkemystä ehtoollisen aliarvioimisena ja luterilaista ehtoollisen yliarvioimisena. Hänen opetuksensa mukaan Kristus on läsnä hengellisesti, jos edes heikko usko on ottamassa vastaan ehtoollisen.

Calvinin joutui alkuvuosinaan kokemaan etenkin Bernistä tulleen ehtoollista koskevan painostuksen. Hän näki, että opillisesti tärkeä oli Zürichin, hänen ystävänsä Bullingerin johtama. Consensus Tigurinus (1549), Zürichin yhteisymmärrys sakramenteista sai vähitellen Sveitsin kaikkien evankelisten säätyjen hyväksynnän, vaikkakin Bern oli pitkään vastahakoinen. Yhteisymmärryksen 23. artikkelissa näkyy Calvinin edustama spirituaalipreesens, Kristuksen hengellinen läsnäolo.

Meitä myöhempiä reformaation perillisiä varten noilta ajoilta merkityksellistä on se, että valtavirtaan jäi kaksi ehtoollisnäkemystä: Lutherin ajatus reaalipreesensistä, Kristuksen aineellisesta läsnäolosta ehtoollisessa, ja Calvinin ajatus spirituaalipreesensistä, Kristuksen läsnäolosta ehtoollisessa Hengen kautta.

3. Kiistoja Saksassa

3.1 Historiallinen tausta

Keisarin jatkuvana huolena oli valtakunnan yhtenäisyys – myös ja etenkin uskonnollinen. Kun konsiili viivästyi viivästymistään, hän toimi, minkä kykeni. Välillä sodittiin valtakunnan sisälläkin, mutta keisari tarvitsi myös evankelisten ruhtinaiden apua sodassa turkkilaisia vastaan, joten asevoimin hän ei voinut yhtenäisyyteen pakottaa. Runsaan kahden vuosikymmenen aikana uskonnollis-teologisesta jakautumisesta oli kehittynyt myös poliittinen ja oikeudellinen jakautuminen.

Pitkään odotettu ja kaivattu konsiili alkoi joulukuussa 1545 Trentossa, nykyisessä Etelä-Tirolissa. Konsiiliin protestantit kutsuttiin seuraamaan sitä, mutta heillä ei ollut oikeutta osallistua keskusteluun eikä päätöksentekoon. Aivan aluksi he eivät noudattaneet kutsua lainkaan, ja kun he sitten painostettuina lähtivät tarkkailijoiksi 1547, monien keskeisten kysymysten ratkaisut oli jo päätetty. Oli myös selvää, että konsiili ei päättyisi aivan pian. Se jatkuikin kolmen paavin ajan vuoteen 1563. Reformaation alkamiseen voimakkaasti vaikuttanut kysymys aneiden myymisestä ratkaistiin muuten vasta konsiilin viimeisessä istunnossa kieltämällä kaupankäynti aneilla.

Pari kuukautta konsiilin alkamisen jälkeen Luther kuoli.

Kesällä 1548 tuli keisarin aloitteesta voimaan valtakunnanlakina väliaikainen määräys, Augsburgin interim, väliaikaisratkaisu, jolla evankelisille säädyille annettiin tietyissä rajoissa uskonnonvapaus konsiiliin päättymiseen asti. Interimin artikkeleista 25 käsittelee opillisia kysymyksiä. Niissä on pyritty huomioimaan Wormsin ja Regensburgin oppikeskusteluissa saavutetut kompromissit. Viimeisessä, 26. artikkelissa palautetaan katolinen jumalanpalvelusjärjestys lähes kokonaan. Poikkeuksiksi jäävät maallikkomalja ja pappien avioliitto. Annettiin siis lupa jakaa maallikoille myös viini, Kristuksen veri, ja jo avioituneille papeille lupa pysyä avioliitossa.

3. 2. Kiista interimistä

Interimin päättämiseen eivät evankeliset säädyt olleet osallistuneet, eikä interim sen vuoksi kunnolla tullutkaan toteutetuksi. Monin paikoin papit mieluummin jättivät seurakuntansa kuin suostuivat sen määräyksiin.

Augsburgin interimin pohjalta laadittiin Saksissa 1548 oma väliaikaisratkaisu, Leipzigin interim, jonka teologisessa valmistelussa oli mukana Melanchthon ja jonka maallinen edistäjä oli Anhaltin Yrjö III. Berhard Lohse (HdThDG 2, 108) kuvaa Leipzigin interimin olevan teologialtaan evankelinen ja riitukseltaan eli kirkon elämän ulkoisten muotojen osalta katolinen. Käytännössä koko Wittenbergin yliopiston teologien tiedekunta oli tämän pienen interimin takana.

Wittenbergiin oli 1544 tullut uusi heprean professori Matthias Flacius Illyricus (1520-1575), josta yleensä käytetään nimeä Flacius. Hän ei hyväksynyt interimiä ja jouduttuaan sen vuoksi riitaan Melanchthonin kanssa siirtyi 1549 Magdeburgiin. Hänestä tuli interimin voimakkain vastustaja.

Flacius syytti Melanchthonia ja muita Wittenbergin teologeja siitä, että nämä olisivat väärentäneet luterilaisen vanhurskauttamisopin luopumalla ”yksin uskosta” ajatuksesta. Lisäksi Flaciuksen mukaan he olivat luopuneet reformatorisesta perisynnin, vapaan ratkaisuvallan ja ripin näkymyksistä. Ulkoisten tapojen osalta Flacius myönsi niiden olevan adiafora-asioita, ehdonvallan asioita eli ihmisen ratkaisuvallassa olevia asioita, joita jumalallinen säädös ei määrää. Hän kuitenkin piti ulkoisia tapoja tunnustatumisen ja todistamisen keinoina evankeliumin puolesta tai evankeliumia vastaan. Tietyissä tilanteissa niistä voi hänen mukaansa tulla tunnustuskysymyksiä.

Melanchthon vastasi erottelemalla tarkasti uskon asiat ja ehdonvallan asiat. Hänen mukaan Leipzigin interimissä ei ollut annettu miitään periksi katolisille. Ahdonvallan asioissa oli hänen mukaansa mahdollista antaa periksi, jos se turvasi mahdollisuuden saarnata ja opettaa evankeliumia. Hänen mukaansa Kristus määrää opin, esivalta kirkkojärjestyksen.

Kiista interimistä menetti ajankohtaisuutensa 1552 Passaun sopimuksen myötä. Se oli kuitenkin ehtinyt jakaa luterilaiset kahteen leiriin. Yhtäällä olivat Flacius ja muut tiukasti luterilaista – ja näkemyksensä mukaan Lutherin – oppia puolustavat gnesioluterilaiset, aitoluterilaiset, toisaalla Melanchthon ja hänen linjoillaan olevat, joita kutsuttiin filippisteiksi. Kiistan myötä Melanchthon menetti arvovaltansa Lutherin perinnön edustajana, ainakin aitoluterilaisten silmissä.

3.3. Major-kiista

Yksi Melanchthonin puolella olleista oli Georg Major (1502-1574). Interimkiistan loppuvaiheessa häntä syytettiin siitä, että hänen mukaansa uskon lisäksi myös hyvät teot ovat välttämättömiä autuuteen.

Major vastasi vetoamalla Augsburgin tunnustuksen VI artiklaan. Hä. n selitti, että hyvät teot eivät ole ansio vaan uskon välttämätön hedelmä, sillä joka uskoo ja on vanhurskautettu, on vanhurskautensa ja autuutensa menettämisen uhalla velvollinen olemaan tottelevainen Jumalaa kohtaan. Flaciuksen mukaan Majorin näkemys oli pohjimmiltaan katolinen ja ahdisti omaatuntoa.

Kumpikin kavensi Lutherin näkemyksiä. Major kavensi alkuperäistä reformatorista näkemystä vanhurskauttamisesta, Flaciuksella pelastusvarmuus oli muuttumassa itsekeskeisyydeksi, joka ei ota huomioon lähimmäistä.

Melanchthonia vastaan kiistan aikana ei hyökätty eikä hän suoranaisesti osallistunut keskusteluun, vaikka olikin lähellä Majorin ajatuksia. Hänen oman näkemyksenä mukaan se, joka ei pitänyt uutta kuuliaisuutta uskoville välttämättömänä, oli Jumalan vihollinen ja antinomisti.

3.4. Antinomistinen kiista

Näin tulemme antinomistiseen kiistaan. Sitä voi kutsua myös kiistaksi lain kolmannesta käytöstä. Lain ensimmäistä käyttöähän on se, että Jumalan laki ajaa meidät näkemään syntimme ja syntisyytemme ja siten ajaa etsimään sovitusta ja anteeksiantoa. Toisessa käytössään laki turvaa inhimillisen yhteiselämän. Luterilaiseen ajatteluun ja oppiin nämä kaksi käyttöä kuuluvat kiistatta. Mutta onko luterilaista ja Lutherin perinnön mukaista ajatella, että Jumalan laki ajaa uskovat tekemään hyviä tekoja? Vai ovatko hyvät teot uskon spontaaneja hedelmiä?

Kysymys lain kolmannesta käytöstä jakoi aitoluterilaiset Eisenachin synodin 1556 jälkeen. Siellä nimittäin oli todettu, että lause hyvien tekojen välttämättömyydestä pelastukseen on siedettävissä, kun on kyse lakia koskevasta opista, mutta kuitenkin lausetta on useista syistä vältettävä. Flacius puolusti synodin päätöstä, mutta monet hyökkäsivät sitä vastaan. Monet näkivät, että lain kolmannesta käytöstä on valitettavan lyhyt matka ajatukseen, että hyvät teot ovat välttämättömiä pelastukseen. Tämä vastapuoli toi esille, että täydellisinkään lain täyttäminen ei johda pelastukseen, ja jopa ajatuksen, että hyvät teot ovat pelastuksen kannalta vahingollisia.

Melanchthon oli jo Muutetussa Augsburgin tunnustuksessa esittänyt Kristuksen asettaneen evankeliumin julistamisen viran julistamaan katumusta ja syntien anteeksiantamista. Siten hän liittänyt katumuksen evankeliumiin, ei lakiin. Tämän näkemyksen vuoksi häntä ja hänen seuraajiaan aitoluterilaiset pitivät antinomisteina.

Kaikilla puolilla, niin filippistien parissa kuin jakautuneiden aitoluterilaisten keskuudessa keskustelu hyvien tekojen välttämättömyydestä ja lain kolmannesta käytöstä kavensi reformatorisen lähtökohdan rationaaliseksi, älylliseksi pohdiskeluksi. Kun vielä 1530-luvun keskusteluissa oli ollut kyse ihmisen kokonaisvaltaisesta pelastuksesta, nyt käytiin keskustelua abstrakteista ”Uskovasta” ja ”Vanhurskautetusta”, uskovan ja vanhurskautetun ideoista. Lisäksi keskustelun pyörteissä lain ja evankeliumin suhde meni moneen kertaan sekaisin.

3.5. Synergistinen kiista

Kiistaa syntyi myös siitä, mikä osuus ihmisen tahdolla on uskon syntymisessä. Lutherin kantahan oli selkeä: Ihmisellä ei ole mitään osuutta uskon syntymisessä, vaan usko on Pyhän Hengen työtä ja Jumalan lahja. Vuosisadan puolivälissä Flacius piti esillä ja puolusti Lutherin kantaa, myös tultuaan uuden Jenan yliopiston Uuden testamentin professoriksi.

Jenan yliopiston perustamisvuonna teologian professoriksi tullut Viktorin Strigel (1524-1569) oli kuului Flaciuksen tavoin aitoluterilaisiin, mutta ryhtyi jostakin syystä kiistelemään ihmisen osuudesta uskon synnyssä Flaciuksen kanssa tämän tultua samaan yliopistoon. Strigel ryhtyi siis edustamaan kantaa, että ihminen jotekin itse vaikuttaisi uskon syntyyn. Hänen mukaansa ihmisen tahto ja järki ovat synnin heikentämiä, mutta Jumalan Henki herättää ne, ja tahdon pitää olla osallinen kääntymisessä. Flacius oli täysin toista mieltä: Tahto voi vasta kääntymyksen jälkeen toimia yhdessä Jumalan tahdon kanssa.

Tämä ns. synergistinen kiista vei äärimmäisyyksiin niin argumentoinnissa kuin henkilöiden kohtaloissa. Yhdessä vaiheessa Strigel joutui kiistan vuoksi vankilaan, toisessa Flacius menetti virkansa ja joutui elämään pidemmän aikaa katkerassa köyhyydessä. Hän oli kuitenkin aikakautensa merkittävin protestanttinen teologi.

3.6. Osiander

Königsbergin yliopistoon professoriksi kutsuttu Andreas Osiander (1498-1552) esitti, että ihminen ei tule Jumalalle kelvolliseksi yksi syntien anteeksiantamisen vuoksi, vaan ennen kaikkea hänessä uskon kautta vaikuttavan Kristuksen vanhurskauden takia. Ajatuksellaan hän haastoi sekä reformatorisen opin ihmisen vanhurskauttamisesta että Jumalan vanhurskaudesta – ja samalla myös opin Jumalasta.

Osiander sai vastaansa niin aitoluterilaiset kuin filippistitkin. Melanchthon oli vielä voimissaan ja kirjoitti häntä vastaan, samoin Flacius ja monet muut. Preussin herttuan pyytämistä lausunnoista vain Würtembergistä tuli jossakin määrin sovitteleva. Siinä nähtiin kiista paljolti erimielisyydeksi sanojen merkityksistä. Myös Calvin kirjoitti Institution lopullisessa laitoksessa Osianderia vastaan.

4. Luterilaisen tunnustuksen päätös

Valtakunnan yhteinäisyys saavutettiin Augsburgin vuoden 1555 valtiopäivillä valtakunnanlailla, jonka osan tunnemme nimellä Augsburgin uskonrauha. Kun vielä seitsemän vuotta aiemmin Augsburgin interimissä oli yritetty luoda teologinen yhteisymmärrys, nyt pyrittiin ja onnistuttiin luomaan poliittinen sopimus.

Augsburgin uskonrauhassa annettiin ruhtinaille ja valtakunnankaupungeille oikeus valita uskontonsa joko katolisena tai Augsburgin tunnustuksen mukaisena. Alamaisten tuli tunnustaa samaa uskoa kuin heidän ruhtinaansa, mutta joka ei siihen suostunut, sai muuttaa alueelle, jossa hänen uskontonsa oli voimassa. Kenen alue, sen usko – cuius regio, eius religio, kuten uskonrauha myöehmmin tiivistettiin.

Kriteerinä oli siis Augsburgin tunnustus. Tuolloin yleisesti käytössä oli Muutettu Augsburgin tunnustus. Evankelisille ruhtinaille ja kaupungeille tuli elämänkysymykseksi todistaa, että heidän ja niiden usko oli Augsburgin tunnustuksen mukaista.

Vuosikymmenten aikana oli pyritty yhä uudestaan ja uudestaan luomaan yhteyttä ja ykseyttä evankelisten kesken. Teologien keskustelut olivat kuitenkin epäonnistuneet viimeistään siinä vaiheessa, kun puheeksi olis tullut ehtoollisoppi. Uskonrauhan voimaantulon jälkeen evankeliset ruhtinaat alkoivat johtaa keskusteluja. Mutta yhteisymmärrystä ei sitenkään syntynyt. Naumburgin ruhtinaspäivillä 1561 mukana oli luterilaisten lisäksi Pfalzin vaaliruhtinas Friedrich III, joka oli jo liittynyt reformoituun, kalvinistiseen uskoon. Hänen läsnäolonsa lisäsi huolta, että Geneven vaikutus leviäisi enemmänkin Saksaan.

Nyt vastuun ottivat maakirkot, jotka alkoivat koota omia uskonsa ja oppinsa kokoelmia, corpus doctrinae. Niistä erityisen merkittävä oli Melanchthonin 1560, siis juuri ennen kuolemaansa, vaaliruhtinaallisen Saksin maakirkkoa varten kokoama Corpus Doctrinae Christianae. Se sisälsi kolme vanhakirkollista unskontunnustusta, Augsburgin tunnustuksen vuoden 1533 saksankielisen ja 1542 latinankielisen tekstin, Augsburgin tunnustuksen puolustuksen sekä muutamia muita Melanchthonin kirjoituksia. Vaaliruhtinaallisen Saksin lisäksi teos otettiin käyttöön Pommerissa, Hessenissä, Nürnbergissä. Schleswig-Holsteinissa ja Tanskassa.

Pohjois-Saksassa aitoluterilaisuus oli voimissaan. Lyypekissä otettiin 1560 käyttöön Formula Consensus de Doctrina Evangelii, Yksimielisyys evankelisesta opista, joka piti velvoittavina Augsburgin tunnustusta ja sen puolustusta sekä Schmalkaldenin artikloita. Seuraavanana vuonna Lüneburgissa hyväksytty kokoelma lisäsi näihin Lutherin Katekismuksen, kumman, en tiedä.

Vuosikymmenen puoliväliin mennessä kaikki ensimmäisen sukupolven reformaattorit olivat kuolleet, Melanchthon huhtikuussa 1560.

Uuden sukupolven oli aika koota luterilaisen opin kannalta keskeiset tekstit ja selittää niitä. Tübingenin professori Jakob Andreä (1528-90) ja Braunschweigin superintendentti Martin Chemnitz (1522-86) ryhtyivät työhön. Vuonna 1577 heillä oli valmiina Yksimielisyyden ohje, johon he pyrkivät saamaan kaikkien evankelisten hyväksynnän. Helppoa se ei ollut: monet kirkot kieltäytyivät, Tanskassa kirjan julkaiseminen jopa kiellettiin kuolemanrangaistuksen uhalla. Ulkomaista vastustustakin oli: Englannin Elisabeth I vastusti Saksan evankelisten yksimielisyys­pyrkimyksiä, koska pelkäsi niiden heikentävän kokonaisprotestantismia. Saksalaisen kansalliskirkon synty erottaisi saksalaiset muista protestanteista.

Aivan erityinen haaste, ellei jopa uhka, yksimielisyyspyrkimys oli Pfalzin reformoidulle vaaliruhtinaalle. Saatettaisiin näet katsoa, että hän ei kuulu uskonrauhan piiriin, jos Augsburgin tunnustusta tulkittaisiin niin, että reformoitu kristillisyys ei siihen mahdu.

Kun koitti Augsburgin tunnustuksen 50-vuotisjuhla ja kun lukuista säädyt olivat ottaneet vastaan Yksimielisyyden ohjeen, ilmestyi 25. kesäkuuta Yksimielisyyden kirja, joka sisältää – nyt preesens – kolme ekumeenista tunnustusta, muuttamattoman Augsburgin tunnustuksen ja sen Puolustuksen, Schmalkaldenin artiklat, traktaatin Paavin vallasta, Lutherin kummankin katekismuksen, Yksimielisyyden ohjeen ja Todistusten katalogin.

Yksimielisyyden ohjeessa otetaan kantaa seuraaviin kiistakysymyksiin: 1) Perisynti, 2) Vapaa tahto, 3) Jumalalle kelpaava uskonvanhurskaus, 4) Hyävt teot, 5) Laki ja evankeliumi, 6) Jumalan lain kolmas käyttö, 7) Pyhä ehtoollinen, 8) Kristuksen persoona, 9) Kristuksen laskeutuminen helvettiin, 10) Kirkolliset tavat, joista käyteään nimeä adiafora, ehdonvallan asiat ja 11) Jumalan iankaikkinen ennaltatietämys ja valinta sekä 12) Muut joukkiot ja lahkot, jotka eivät ole milloinkaan yhtyneet Augsburgin tunnustukseen.

Yksimielisyyden kirja päätti luterilaisen reformaation tunnustuksenmuodostuksen ja se on siis yhä voimassa. Se on myös kirkkomme normatiivinen tunnustusperusta, sillä KJ 1:1 toteaa:

Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin, ja joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa. Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.

Minun mielestäni on ekumeenisesti valitettavaan, että kirkkomme ei ole tyytynyt tunnustuspohjassa luterilaisuuden minimiin, sillä Yksimielisyyden kirjassa on paljon enemmän oppituomioita kuin Augsburgin tunnustuksessa. Yhteys reformoituihin kirkkoihin päin olisi minimin pohjalta paljon helpompaa, koska silloin ei tarvitsisi niin monessa asiassa myöntää, että se mitä 1500-luvun jälkipuoliskolla pidettiin maailmoja erottavana, ei ehkä kuitenkaan Jumalan edessä ole niin oleellista.

5. Reformoitu tunnustus

5.1 Heidelbergin katekismus

Kolme vuosikymmentä Augsburgin tunnustuksen ensimmäisen julkaisemisen jälkeen enää kaksi sen allekirjoittajista oli elossa. Tämän havaittuaan Württembergin herttua Christoph kutsui koolle kaikki evankeliset ruhtinaat. Kokouksen valmistelun yhteydessä huomattiin, että alkuperäisiä, vuonna 1530 valtiopäivillä luettuja tekstejä ei ollut saatavilla ja että tunnustuksesta oli useita, sisällöltään toisistaan poikkeavia painettuja versioita. Naumburgissa 1561 pidetty ruhtinaskokous päätti, että virallinen versio on muuttamaton ja että muutettu on sen legitiimi tulkinta. Siten uskonrauhan piirissä olisivat nekin, jotka hyväksyvät vain muutetun Augsburgin tunnustuksen.

Saksan reformoiduille luterilaisten yksimielisyyspyrkimys, joka kiisti muutetun tunnustuksen laillisuuden oli uhka ja haaste. Merkittävin reformoitu ruhtinas oli Pfalzin vaaliruhtinas. Hänen yliopistokaupunkinsa oli Heidelberg. Naumburgin ruhtinaskokouksen jälkeen hän kutsui sinne dogmatiikan professoriksi Melanchthonin oppilaan Zacharias Ursinuksen, joka tunsi henkilökohtaisesti myös Zürichin ja Geneven johtavat teologit. Ursinus ja Heidelbergin hovisaarnaaja Caspar Olevianus (1536-87) laativat yhdessä katekismuksen, jonka muodon mallina oli Calvinin katekismus kysymys-vastaus -muotoineen ja aineiston jakoineen. Sen laatimisvaiheessa oli vielä yleisesti käytössä Muutettu Augsburgin tunnustus, jonka teologiaa sen katsottiin selittävän. Näin osoitti erityisesti Pfalzin vaaliruhtinas Augsburgin vuoden 1566 valtiopäivillä, kun aitoluterilaiset pyrkivät osoittamaan hänet ja muut reformoidut harhaoppisiksi, jotka eivät nauti uskonrauhan suojaa. Hän onnistuikin puolustuksessaan, sillä käytännössä valtiopäivät tunnustivat Heidelbergin katekismuksen olevan Augsburgin tunnustuksen opin tulkintaa, joskin virallisesti reformoitujen usko hyväksyttiin vasta Westfalenin rauhassa 1648.

Heidelbergin katekismuksesta tuli saksankielisen reformoidun kristikunnan tärkein tunnustuskirja ja se on yhä käytössä. Sen syntyvaiheita on dosentti Juha Ahvio selvittänyt perusteellisesti 2009 ilmestyneessä suomennoksessa.

Luen malliksi Heidelbergin katekismuksen ensimmäisen sunnuntain kaksi kysymystä ja vastausta.

5.2 Kansallisia tunnustuskirjoja

Reformoidun ajattelun mukaan tunnustusta voidaan kirjoittaa aina, kun asiat voidaan Jumalan sanaan perustuen selvittää paremmin kuin ennen. Tyypillistä on myös laatia paikallisia tai kansallisia tunnustuksia.

Joitakin reformoituja tunnustuksia on suomennettu kokoelmaan Reformaation tunnustuksia (2009). Kuhunkin on liitetty suomennoksen jälkeen pieni selvitys historiallisesta kontekstista ja tunnustuksen vaikutuksesta. Reformoiduista tunnustuskirjoista siihen sisältyvät Geneven katekismus (1541), Skotlannin tunnustus (1560), Belgialainen tunnustus (1561), Dortrechtin kaanonit (1619) ja Westminsterin tunnustus (1648). Merkittävistä reformoiduista tunnustuksista suomentamatta ovat Toinen sveitsiläinen tunnustus ja Ranskalainen tunnustus.

Advertisements