Avainsanat

, , , ,

1. Uskon puolustaja

Lutherin aneteesien julkaiseminen oli kuin nalliin osunut isku. Nalli sytytti räjähdyksen, joka tuntui ja vaikutti kaukanakin alkuperäisistä iskuista.

Aikanaan 95 teesiä saavuttivat myös Englannin. Siellä niitä vastaan ryhtyi toimimaan itse kuningas. Vuonna 1519 hän kirjoitti ja 1521 julkaisi latinankielisen kirjoituksen Seitsemän Sakramentin Puolustus (Assertio Septem Sacramentorum). Hän oli omistanut sen Pyhälle Isälle, paavi Leo X:lle, joka palkkioksi ansiokkaasta kirjoituksesta antoi lokakuussa 1521 kuninkaalle arvonimen Uskon puolustaja (Fidei defensor).

Kyseinen kuningas oli populaarikulttuurissa käsiteltyihimpiin kuuluva hallitsija, kuudesta avioliitostaan kuuluisa Henrik VIII (1491-1547). Ryhtyessään kirjoittamaan Seitsemän Sakramentin Puolustusta hän oli ollut jo 10 vuotta kuninkaana – ja 10 vuotta naimisissa Katariina Aragonialaisen (1485-1536) kanssa. Katariina oli Espanjan Katolisten hallitsijoiden, Aragonin Ferdinand II:n ja Kastilian Isabellan nuorin elossa oleva lapsi. Hän oli myös Pyhän Roomalaisen Valtakunnan nuoren hallitsijan Kaarle V:n täti. Hän ei ollut täyttänyt vielä 16 vuotta, kun hän oli 1502 avioitunut Englannin silloin 15-vuotiaan kruununperijän Arthurin kanssa. Arthur kuitenkin kuoli viisi kuukautta häiden jälkeen, ja jäi epäselväksi, oliko avioliittoa koskaan pantu täytäntöön.

Vuosikymmenen aikana Katarina synnytti Henrikille kuusi lasta, mutta neljä näistä syntyi kuolleena. Elävänä syntynyt poika eli vain seitsemän viikkoa, ja ainoa aikuiseksi elänyt heidän lapsistaan oli 1516 syntynyt tytär Maria (1516-1558), joka aikanaan lyhyellä hallituskaudellaan 1553-1558 sai lisänimen Verinen.

Ei ole tarkkaa tietoa, milloin Henrik VIII, Uskon puolustaja, alkoi luopua katolisesta uskosta ja ryhtyi kannattamaan reformaatiota. On kuitenkin selvää, että asiaan vaikutti paljon se, että hän halusi saada laillisen pojan kruununperijäksi. Aikanaan hän saikin. Kolme hänen lastaan seurasi häntä Englannin valtaistuimella – välittömänä seuraajana hänen poikansa Edvard VI (1537-1553), joka kuoli 15 vuoden iässä, sitten kaksi tytärtä, Maria Verinen, Englannin ensimmäinen naishallitsija, ja Elisabeth I (1533-1603).

Kirkkohistoria olisi ehkä kovin toisenlainen, jos Henrik VIII olisi kyennyt ajattelemaan, että maata voi hallita nainen. Vaikka itse asiassa hän niin ajatteli: Vuonna 1513 Henrik valtuutti vaimonsa Katarinan sijaishallitsijakseen ajaksi, jonka hän soti Ranskassa, ja puolen vuoden ajan Katarina hallitsi maata.

2. Toinen vaimo

Henrikin monista avioliiton päättymisistä reformaation kannalta erityisen merkityksellinen on ensimmäinen. Itse asiassa avioliitto Katarina Aragonilaisen kanssa oli alkanutkin hieman epäselvässä tilanteessa. Jos Arthurin ja Katarinan avioliitto oli toteutunut eli jos he olivat yhtyneet, olisi tullut saada paavilta erivapaus lesken ja tämän miesvainajan veljen väliseen avioliittoon. Jos taas Katarinan ensimmäistä avioliittoa ei ollut pantu täytäntöön, riitti todeta, että hän ei ollut ollut todellisesti naimisissa – toteamuksen toki toivottiin tulevan paavilta.

Katarina vakuutti, että avioliitto Arthurin kanssa ei toteutunut. Henrik avioitui Katarinan kanssa puolitoista kuukautta isänsä kuoleman jälkeen ja pari viikkoa myöhemmin he viettivät yhteiset kruunajaiset.

Henrikin vastareformatorisen kirjoituksen yhtenä aiheena oli katolisen avioliittonäkemyksen puolustaminen, yhtenä paavin vallan puolustaminen. Viimeistään 1527 hän oli sitä mieltä, että edes paavilla ei olisi ollut oikeutta antaa hänelle lupaa avioitua veljensä lesken kanssa, koska 3. Moos. 20:21 toteaa ”Jos joku viettelee veljensä vaimon, hän tekee inhottavan teon.” Näin hän pyrki siihen, että hänen avioliittonsa Katarinan kanssa mitätöitäisiin ja hän voisi mennä naimisiin valitsemansa naisen kanssa. Paavi Klemens VII käsitteli Henrikin asiaa koskevaa pyyntöä, mutta 1529 oli selvää, että Pyhä Istuin ei suostuisi hänen avioliittonsa mitätöintiin.

Jossakin vaiheessa 1520-luvun alkupuolella Henrik oli alkanut ajatella, että Katarina ei onnistu synnyttämään hänelle miespuolista perillistä, koska Jumala ei hyväksy heidän avioliittoaan, koska heitä siis koskee kirous. Sen vuoksi hän katsoi, että avioliiton toteaminen laittomaksi ja siten mitättömäksi voisi muuttaa tilanteen. Yksi hänen rakastajattaristaan oli 1519 synnyttänyt hänelle pojan.

Vuosikymmen puolivälissä Henrik tutustui rakastajattarensa, Katarinan hovinaisen Mary Boleyn sisareen Anneen, joka oli pitkän Alankomaissa ja Ranskassa elämisen jälkeen palannut kotimaahansa 1522 ja liittynyt kuningattaren seurueeseen. Boleynit olivat ylhäisaatelia, ja isä Thomas toimi diplomaattina. Anne sai hyvän koulutuksen ja vietti nuoruuttaan ensin Margareta Itävaltalaisen, sitten Ranskan kuninkaan hovissa. Ranskassa hän ilmeisesti sai kosketuksensa reformaatioon kuningas Frans I:n humanismia ja reformiajatuksia suosineen sisaren Margarita Navarralaisen kautta. Annella vaikuttaa olleen evankelinen hengellinen vakaumus hänen palatessaan Englantiin.

Henrik alkoi 1526 piirittää Annea, joka ei kuitenkaan suostunut hänen rakastajattarekseen. Annella oli jo aiemmin ollut seurustelusuhteita, mutta seksuaalinen pidättyvyys niin niissä kuin kieltäytyminen esiaviollisesta suhteesta Henrikin kanssa puhuvat mielestäni sen puolesta, että hänellä oli uskonnollinen vakaumus.

Vuosikymmenen loppupuolen Henrik siis hakkaili Annea ja pyrki pääsemään irti avioliitostaan Katarina Aragonilaisen kanssa. Hän lähetti 1527 lähettiläänsä paavi Klemens VII:n luo, jotta tämä toteaisi pätemättömäksi aiemman paavin kuninkaalle antaman erivapauden naida veljensä leski. Paavi koki juuri samana vuonna keisarin voiman – keisarin joukot olivat miehittäneet Rooman ja hävittivät sitä – joten hän kuunteli tarkaan keisaria tämän tätiä koskevassa asiassa eikä parivuotisen harkinnankaan jälkeen suostunut kuninkaan pyyntöön.

Kun paavi ei kuninkaan asiaa edistänyt, kuningas kutsui 1529 koolle parlamentin, jota myöhemmin ryhdyttiin kutsumaan Reformaatioparlamentiksi. Sen jäsenistä osa vastusti papiston erioikeuksia, osa oli ollut kosketuksessa Lutherin teologiaan ja vastusti Roomaa. Keskeinen toimija reformaation ajatusten edistämisessä oli lakimies Thomas Cromwell.

Jo 1300-luvulta oli laki, jonka mukaan kuninkaan alamainen ei saanut vedota ulkomaiseen valtaan – etenkään Roomaan. Reformaatioparlamenttiin asti papistolla oli tästä erivapaus, mutta 1530 papisto menetti tämänkin erioikeuden. Englannin kirkko oli siten alkanut irtautua Rooman vallasta, ja Canterburyn arkkipiispasta tuli korkein kirkollinen auktoriteetti.

Syksyllä 1532 edellisen kuoltua uudeksi arkkipiispaksi nimitettiin Thomas Cranmer. Hän oli silloin Italiassa, mutta palasi pikaisesti Englantiin. Paavi vahvisti valinnan – ilmeisesti tietämättömänä Cranmerin ystävyydestä Cromwellin kanssa ja myönteisestä suhtautumisesta reformaatioon.

Kuningas oli jo 1531 karkottanut Katarinan hovista ja tämän huoneet oli annettu Anne Boleynin käyttöön. Kuningas oli myös jo hakenut Ranskan kuninkaalta tukea uudelle avioliitolleen. Talvella 1532/32 Henrik ja Anne vihittiin avioliittoon. Toukokuussa Cranemerin johtama oikeus ensin totesi Henrikin ja Katarinan avioliiton olleen laiton ja siten mitätön, ja sitten Cranmer julisti Henrikin ja Annen avioliiton olevan pätevä. Kesäkuun alussa Anne kruunattiin kuningattareksi, ja syyskuussa syntyi tytär Elisabet.

Annen kruunaaminen sai paavin raivoihinsa, mutta vasta heinäkuussa paavi väliaikaisesti erotti ehtoollisyhteydestä Henrikin ja tämän neuvonantajat, tuore arkkipiispa Cranmer mukaan lukien, ellei Henrik luovu Annesta syyskuun loppuun mennessä.

Vähitellen 1530-luvun kuluessa Englannin kirkko yhä enemmän irrottautui Roomasta. Lopullista eroa merkitsi marraskuun 1534 laki, jonka mukaan kuningas Englannin kirkon ylin pää. Paavilla ei ollut enää mitään valtaa. Kirkon itsenäistyminen ei kuitenkaan vielä merkinnyt välttämättä sen reformoimista, opin ja elämän uudistamista.

3. Kirkon uudistus Englannissa ennen reformaatiota

Itse asiassa kirkon uudistuksella oli reformaatioon mennessä Englannissa jo pitkät perinteet.

Jo vuosisata ennen Lutherin syntymää oli alkanut liikehdintä, joka vastusti pyhien ja pyhäinjäännösten kunnioitusta, pappien selibaattia, oppia ehtoollisaineiden muuttumisesta, anekauppaa, oppia kiirastulesta ja pyhiinvaelluksia eikä nähnyt mitään raamatullista perustaa paavin asemalle.

Liikehdinnän laittoi liikkeelle filosofi-teologi, Oxfordin erään seminaarin rehtori John Wycliff (1320-luku – 1384), joka nykyään tunnetaan erityisesti siitä, että hän käänsi koko Raamatun englanniksi. Tosin mahdollisesti vain Uuden testamentin käännös oli hänen omaa työtään, Vanhan testamentin käänsivät mahdollisesti hänen työtoverinsa. Käännös perustui latinankieliseen Raamattuun eli Vulgataan ja ilmestyi Wycliffin kuolinvuonna 1384. Raamattu oli selvästi Wyclifille ylin auktoriteetti, siihen hän perusti oppinsa ja opetuksensa.

Wycliff sai taakseen laajoja kansanjoukkoja ja myös ylimyksiä. Vastaansa hän tietenkin sai kirkon hierarkiaa. Hänet tuomittiin Oxfordissa harhaoppiseksi jo 1381, hieman ennen kuolemaansa, ja uudelleen postuumisti Konstanzin kirkolliskokouksessa 1415.

Wycliffin ajatukset sopivat hyvin reformaatioon, mutta hänen esireformatorinen työnsä ei saanut aikaan sitä, minkä runsas vuosisata myöhemmin augustinolaismunkin naulaniskut Wittenbergissä. Vielä yhteisöllinen tilaus ei ollut niin suuri, vielä ei ollut kirjapainoa levittämässä uusia ajatuksia.

Ajatukset saivat kuitenkin kannattajia. Vaikka liikehdintä virallisesti tukahdutettiin Konstanzin konsiilin aikoihin, se jatkui läpi 1400-luvun. Sen kannattajia kutsuttiin lollardeiksi. Wycliffin ajatusten lisäksi heitä leimasi käsitys yleisestä pappeudesta ja siihen liittyneenä papille ripittäytymisen välttäminen.

Koska lollardit oli pakotettu maan alle, ei ole kovin selvää käsitystä heidän määrästään ja vaikutuksestaan Lutherin reformatoristen kirjoitusten alkaessa levitä Englantiin. Se kuitenkin tiedetään, että aivan alkuvaiheessa englantilaiset vastustajat näkivät Lutherin kannattajien olevan lollardeja. Joka tapauksessa lollardeilla ja heidän välittämillään reformatorisilla ajatuksilla oli merkitystä Englannin kirkon opin ja elämän reformaatiossa. On myös mahdollista nähdä heidän vaikutuksensa jatkuneen Englannissa syntyneissä uusissa protestanttisissa ryhmissä kuten baptisteissa, puritaaneissa ja kveekareissa.

Reformaation edelläkävijöihin Englannissakin tietenkin kuuluivat myös renessanssihumanistit. Merkittävimmissä yliopistoissa oli tilaa heille – Erasmushan työskenteli viisi vuotta (1510-15) Cambridgen Queen’s Collegessa.

4. Reformaation virtauksia

Lutherin kirjoitukset löysivät siis tiensä myös Englantiin. Cambridgessa ryhmä dosentteja ja pappeja alkoi n. 1520 lukemaan Lutherin kirjoituksia ja keskustelemaan niistä. Ryhmään kuului mm. William Tyndale ja Thomas Cranmer.

Hyvin pian ryhmä näki tarpeelliseksi saada kansankielinen Raamattu yleisesti luettavaksi. Oli toki olemassa Wycliffin käännös yli vuosisadan takaa, mutta sitä ei ollut saanut painaa. Ryhmä ei myöskään pitänyt sitä enää riittävän tarkkana, sehän perustui latinankieliseen käännökseen. Sen ilmestymisen jälkeen oli ryhdytty kulkemaan lähteille, ja oli julkaistu, painettu myös alkukielisiä laitoksia. Niistähän merkittävin oli Erasmuksen toimittama kreikankielinen Uusi testamentti vuodelta 1516.

Tyndale ryhtyi käännöstyöhön 1523 ja siirtyi seuraavana vuonna jatkamaan työtään Wittenbergissä, siis Lutherin ja Melanchthonin luona. Uusi testamentti painettiin 1525 Kölnissä ja Wormsissa. Seuraavana vuonna sitä ryhdyttiin salakuljettamaan Englantiin, jossa se siis kuului kiellettyihin kirjoihin. Tyndalen käännöksen pohjatekstinä oli Erasmuksen kreikankielinen Uusi testamentti. Sanavalinnoissaan, esipuheissaan ja reunamerkinnöissään Tyndale oli selkeästi Lutherin oppilas.

Seuraavalla vuosikymmenellä ilmestyi englanninkielinen koko Raamattu, 1535 Zürichissä painettuna. Sen kääntäjä Miles Coverdale tukeutui Uuden testamentin osalta Tyndalen käännökseen ja Vanhan testamentin osalta Lutherin käännökseen. Vuosikymmenen lopulla ilmestyi vielä yksi käännös. Sen kääntäjä John Rogers tukeutui sekä Tyndaleen että Coverdaleen. Reformaatiomielinen kansleri Thomas Cromwell (1485-1540) huolehti siitä, että Coverdalen ja Rogersin käännökset voitiin painaa Englannissa ja että niitä levisi kaikkialle.

Siinä vaiheessa, kun Englannin kirkko oli juuri irtautunut Roomasta, kansleri Cromwellin ja arkkipiispa Cranmerin, kuninkaasta seuraavien, johdolla se etsi selkeästi yhteyttä etenkin luterilaiseen Saksaan. Vuonna 1536 englantilainen valtuuskunta neuvotteli Wittenbergissä vahvistaakseen niin poliittista kuin kirkollis-teologista yhteyttä. Neuvottelujen loppuasiakirjaan, Wittenbergin artikloihin, lainattiin pitkiä katkelmia Augsburgin tunnustuksesta ja sen Puolustuksesta.

5. Opin kehitys

Wittenbergin artiklat puolestaan olivat pohjana Englannin kirkon omiin asiakirjoihin.

Ensimmäisenä niistä olivat piispojen ja papiston edustajien Canterburyssa 1536 pitämän kokouksen julkaisemat Kymmenen artiklaa. Se on Englannin kirkon ensimmäinen itsenäinen opinselvitys, jolla pyrittiin ”saamaan aikaan kristittyjen rauha ja yhteisymmärrys”.

Artikloista viisi käsittelee keskeisiä opin kysymyksiä, viisi ehdonvallan asioita.

Ensimmäinen artikla määrittelee opin perustaksi Raamatun sekä kolme vanhakirkollista uskontunnustusta. Seuraavissa artikloissa käsitellään – silloin vielä – kolmea sakramenttia kastetta, rippiä ja ehtoollista. Ehtoollisartiklan voi tulkita esittävän Kristuksen todellisen läsnäolon ehtoollisaineissa, siis luterilaisen reaalipreesenssin, tai jopa transsubstantiaation, aineiden muuttumisen. Viides artikla käsittelee vanhurskauttamista uskosta. Lopuissa artikloissa todetaan, että hurskauden muodot, kuten kuvien kunnioitus (VI), pyhäin muistaminen ja rukoukset (VII, VIII), jumalanpalvelustavat (IX) ja rukous vainajien puolesta (X), eivät ole pelastukseen välttämättömiä.

Seuraavana vuonna 1537 ilmestyi kuninkaan käskystä ja arkkipiispa Cranmerin paljolti kirjoittamana eräänlainen katekismus, Piispan kirja, jonka tarkoituksena oli yhdistää reformatoristen ja konservatiivien käsitykset. Aiheina olivat uskontunnustus, seitsemän sakramenttia, joiden joukossa raamatulliset kolme (!) kaste, rippi ja ehtoollinen olivat erityisasemassa, kymmenen käskyä, Isä meidän -rukous ja Marian tervehdys sekä vanhurskauttaminen ja kiirastuli. Käsittelyssä tuli esille Raamatun asema ylimpänä auktoriteettina. Kirkko-opin osalta Piispan kirja esittää Kristuksen kirkon olevan itsenäisten ja keskenään yhdenvertaisten kansalliskirkkojen yhteisö.

Vuosikymmenen lopulla kuningas halusi palata opillisesti vanhaan. Kuuden artiklan laki vuodelta 1539 palautti rangaistuksen uhalla kuusi vanhaa uskonkäsitystä: 1) transsubstantaatio-opin, 2) ehtoollisen jakamisen maallikoille vain yhdessä muodossa, 3) selibaatin, 4) siveyslupaukset, 5) yksityismessut ja 6) yksityisripin.

Reformaatiomielinen arkkipiispa Cranmer joutui vain hyväksymään Kuuden artiklan lain sekä vielä muutama vuosi myöhemmin, 1543, ikään kuin vahvistamaan sen ns. Kuninkaan kirjalla. Hän onnistui kuitenkin sisältöön ujuttamaan reformatorisia ajatuksia, vaikka otsikot vaikuttivat paluulta katoliseen oppiin ja käytäntöön.

6. Yleinen rukouskirja

Henrik VIII kuoli 1547, ja kuninkaaksi tuli hänen ja Jane Seymourin poika Edvard, silloin yhdeksänvuotias. Käytännössä hallitusvalta oli siis holhoojahallituksella ja alkuvuosina lordiprotektorina toimineella Edvardin enolla ja hänen seuraajallaan. Kirkollisissa asioissa suurin vaikutusvalta oli arkkipiispa Cranmerilla. Hän oli jo huolehtinut Edvardin uskonnollisesta kasvatuksesta, ja häneen Edvard luotti.

Vuonna 1549 Cranmer työtovereineen julkaisi ensimmäisen laitoksen Yleisestä rukouskirjasta. Se sisälsi kaavat aamu- ja iltajumalanpalvelukseen, ehtoollisjumalanpalvelukseen, kasteeseen, konfirmaatioon, avioliittoon vihkimiseen, sairaan ehtoolliseen ja hautaan siunaamiseen. Edvardin antamalla Yhdenmukaisuuslailla kirja tuli voimaan helluntaina 1549. Siitä pitäen jumalanpalvelukset olivat kansankielisiä ja ne noudattivat kaikkialla maassa samaa kaavaa. Maallikoille ja papistolle oli yksi yhteinen kirja, joka sisälsi kaikki jumalanpalvelusjärjestykset. Samalla aloitettiin tapa lukea laajasti ja jatkuvalla tavalla Raamattua. Aiempaa yksinkertaisempi, ymmärrettävämpi reformatorinen jumalanpalvelusjärjestys oli tullut käyttöön.

Jumalanpalvelus ilmentää myös kirkon oppia. Aivan erityisesti se näkyy ja kuuluu ehtoollisrukouksessa. Yleisessä rukouskirjassa hylättiin kaikki sanamuodot, jotka viittasivat transsubstantaatioon tai messu-uhriin. Vuoden 1549 rukouskirjassa oli vielä sanamuoto, joka salli tulkita reaalipreesensiksi – ”siunaa ja pyhitä armollisesti Pyhällä Hengelläsi ja sanallasi nämä lahjasi ja luomuksesi, leipä ja viini, että ne olisivat meille rakkaan Poikasi Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri.” On kuitenkin myös mahdollista tulkita Kristuksen läsnäolo symboliseksi.

Yleisen rukouskirjan toinen laitos ilmesti ja tuli ohjeelliseksi 1552. Merkittävimmät erot aiempaan olivat ehtoollisjumalanpalveluksessa, josta poistettiin monia katolisuuden värittämiä piirteitä. Opillisesti merkittävintä oli jälleen ehtoollisrukouksen muotoilu. Siitä oli nyt poistettu viimeisetkin sanamuodot, jotka saattoivat tulla tulkituiksi katolisella tavalla. Ehtoollinen oli nyt muistoateria, ja oleellista oli sen vastaanottaminen sen arvon mukaisesti. ”Ota vastaan ja syö tämä [leipä] muistoksi siitä, että Kristus on kuollut puolestasi, ja nauti hänestä sydämessäsi uskossa ja kiitollisuudessa. – Juo tämä [malja] sen muistoksi, että Kristuksen veri vuodatettiin puolestasi ja ole kiitollinen.” Näin lausuttiin sen mukaisesti ehtoollisen jakosanat. Ehtoolliskäsitystä kuvaavat sanat symbolinen, muisteleva, subjektiivinen ja vastaanottoa korostava.

7. Englannin kirkon artiklat

Edvardin kuoltua vain 15-vuotiaana hallitsijaksi tuli hänen vanhempi sisarpuolensa Maria, Katariina Aragonilaisen tytär, joka oli saanut perikatolisen kasvatuksen. Hänen aikanaan reformaation vaikutukset yritettiin hävittää Englannista. Hänenkin hallituskautensa jäi lyhyeksi, ja vuonna 1558 valtaistuimelle nousi Elisabet I, Anne Boleyn tytär, joka oli puolestaan saanut protestanttisen kasvatuksen.

Elisabetin aikana Englannin kirkko veti rajan kumpaankin suuntaan, yhtäällä katoliseen kirkkoon, toisaalta niihin, jotka halusivat viedä reformaation äärimmäisyyteen ja joita luonnehdittiin nimikkeellä puritaanit.

Muutaman vuoden vallassa oltuaan Elisabet kutsui kummankin kirkkoprovinssin, Canterburyn ja Yorkin piispat sekä papiston edustajat yhteiskokoukseen. Tammikuussa 1563 alkoi työ, joka johti 1573 Uskonartiklojen julkaisemiseen. Nuo 39 artiklaa on suomeksi julkaistu Reformaation tunnustuksia -kirjassa 2009, ja seuraavassa tukeudunkin paljolti suomentajan, dosentti Jaakko Rusaman selitykseen.

Rusaman mukaan artiklojen laatimisessa oli neljä tavoitetta. 1) Englannin kirkon tuli säilyä kirkkona, jonka opetus on apostolisen opetuksen mukaista. 2) Oppi piti määritellä niin, että papisto opettaa selkeästi ja raittiisti sortumatta radikaaliin puritanismiin tai katolisoivaan opetukseen. 3) Pyrittiin kirkon todelliseen ykseyteen, ja 4) esitettiin evankeliumiin perustuva kokonaisvaltainen uskonkäsitys.

Lähtökohtana oli silloinen tilanne, tarkoituksena ei ollut laatia mitään summaa, koko kristillisen opin kattavaa esitystä vaan vastata ajankohtaisiin uskonnollisiin kysymyksiin. Siitä huolimatta neljän vuosisadan ajan, 1970-luvulle asti, Englannin kirkon papiksi vihittävän tuli sitoutua 39 artiklaan ja niiden oppiin. Silloin todettiin, että kyseessä on aikaan sidottu asiakirja, joka ei ainakaan kaikilta osiltaan edusta enää Englannin kirkon opetusta.

En käy kaikkia artikloja läpi, koska teidän on mahdollista ne suomeksi lukea. Joitakin huomioita kuitenkin.

Uskonartiklojen – hyvänä reformatorisena – lähtökohtana on raamatullisuus. Artikla 20 toteaa, että Kirkolla ei ole lupa säätää mitään, mikä on vastoin Jumalan kirjoitettua sanaa, eikä sen tule antaa mitään Raamatun vastaisia määräyksiä.

Vaikka Englannin kirkko oli 1530-luvun lopun asiakirjoihinsa omaksunut luterilaisia muotoiluja, 39 artiklassa ulkomainen väritys on pikemminkin reformoidusta teologiasta. Erityisesti se näkyy ehtoollisartiklan (28) toteamuksessa: ”Kristuksen ruumis annetaan, otetaan ja syödään ehtoollisella vain taivaallisella ja hengellisellä tavalla. Usko on se tapa, jolla Kristuksen ruumis vastaanotetaan ja syödään ehtoollisella.”

Calvinin vaikutus näkyy artiklassa 17, joka käsittelee ennaltamääräämistä ja valintaa.

8. Luterilainen kirkko ja Englannin kirkko

Runsas kaksi vuosikymmentä sitten Pohjoismaiden luterilaiset kirkot ja Brittein saarten anglikaaniset kirkot solmivat kirkollisen yhteyden, jota kutsutaan Porvoon kirkkoyhteisöksi. Sen jäsenkirkkojen jäsenillä on täydet hengelliset oikeudet toisissa jäsenkirkoissa. Jäsenkirkot tunnustavat toinen toisensa virat tosiksi kirkon viroiksi. Pohjois-Amerikassa on tehty vastaava sopimus luterilaisten ja episkopaalien välillä.

Mielenkiintoinen lisänsä Suomessa on se, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko sallii jäsenilleen samanaikaisen jäsenyyden anglikaanisessa kirkossa. Maitraatilla on tämän suhteen tosin ongelmia.
Mitä anglikaanisen kirkon tarkempiin vaiheisiin ja todellisuuteen tulee, olen hyvin aralla mielellä puhumassa, sillä paikkakunnallamme asuu Englannin kirkon pappi. Tarkemmat kysymykset on siis hyvä esittää hänelle. Mutta voimme kuitekin joitakin kysymyksiä kenties käsitellä.

Kiitoksia.

Advertisements