Tervetuloa
Tervetuloa matkalla reformaatioon!
Tänään aloitamme 15-osaisen matkan, joka vie meidät läpi kirkon opin kehityksen. Sarja jakaantuu neljään suurempaan kokonaisuuteen: reformaatiota edeltäneeseen 1500 vuoteen (1-3), reformaation huippuvuosiin 1517-1530-luvun alku (4-8), myöhemmän 1500-luvun tapahtumiin (9-13) ja viimeisen vuosisadan kehitykseen (14,15).
Tänä keväänä matkalla on tarkoitus päästä reformaation alkuvuosiin niin Wittenbergissä kuin muualla, lähinnä saksankielisessä maailmassa. Maantieteellisesti matkamme aikana kuljemme Välimeren itäpäässä, Pohjois-Afrikassa, Keski-, Länsi- ja Pohjois-Euroopassa, Englannissa. Huomattavin osa ajasta kuluu kuitenkin Saksan Kansakunnan Pyhässä Roomalaisessa Valtakunnassa.
Matkan varrella kohtaamme ruhtinaita ja kuninkaita, keisarinkin, teologeja ja muita oppineita, poliitikkojakin. Ja harhaoppisia, hereetikkoja, erityisesti tällä ensimmäisellä osuudella.
Kristillisen opin kehittyminen
Sauvon kirkko on erityisen hyvä paikka aloittaa matkamme reformaatioon. Täällä ympärillämme, seinien keskiaikaisissa kuvissa ovat he, joihin Luukas viittaa kertoessaan alkuseurakunnasta (Ap.t. 2:42): ”Seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta.”
Uskollisuus apostolien opetukselle on kautta aikojen ollut kristillisen kirkon uskon ja opin kriteeri. Siitä paljolti oli kyse myös viisi vuosisataa sitten, kun muuan augustino-laismunkki etsi armollista Jumalaa.
Rajankäyntiä
Alkuseurakunta sai elää suoraan apostolien opetuksessa, mutta jo pian tilanne oli toinen. Kristityt kohtasivat yhä uusia tilanteita, joissa heidän oli pohdittava, miten elää Kristuksen omina ja mitä se merkitsee.
Perusteesini on, että kristillinen oppi ei ole kehittynyt tyhjiössä, vaan historiallisissa tilanteissa. Oppia on artikuloitu, ilmaistu sanallisesti, kun joku tai jokin on haastanut siihen. Matkamme varrelle huomaamme, että haasteita on ollut monenlaisia. Jotkut ovat olleet puhtaasti ajatteluun pohjautuvia, toisessa ääripäässä ovat olleet lähes puhtaasti poliittiset ja yhteiskunnalliset tilanteet.
Jokin – tai joku – on siis historian varrella saanut kyselemään kysymyksiä. Mikä on kristillistä? Mikä on kristinuskon ulkopuolella? Mikä on meidän tavallamme kristillistä?
Kristikunta on ryhtynyt rajankäyntiin. Tänään näemme, mitkä rajankäynnit johtivat kristikunnan ensimmäisen vuosituhannen aikana muovaamaan Kirkkolakimme tunnustuspykälässä mainitut kolme vanhan kirkon uskontunnustusta. KL 1:1 toteaa näet:
Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa.
Vanhan ajan rajankäyntiä
Merkittävimmät reformaation taustalla olevat teologiset keskustelut käytiin ja päätökset tehtiin itse asiassa kristikunnan ensimmäisten viiden vuosisadan aikana.
Aivan aluksi piti miettiä, mikä erottaa kristityt juutalaisista. Sitten haastajaksi tuli gnostilaisuus ja osaksi samaan aikaan Markion. Seuraavina olivat Areios, donatolaisuus, Nestorius, monofysitismi ja lopulta Pelagius.
Juutalaisuus / Messias-Kristus; triniteetti; laki
Juutalaisuus oli ja on kristinuskon taustalla. Juutalaisuuden pyhät kirjoitukset ovat myös kristittyjen pyhiä kirjoituksia, ja kun Jumala syntyi ihmiseksi, hän syntyi juutalaisesta äidistä juutalaisen yhteisön jäseneksi. Maallinen valta, Rooma, piti aivan ensimmäisiä kristittyjä juutalaisena lahkona, mistä kertoo mm. se, että kristityt karkotettiin Rooman kaupungista samalla kuin juutalaiset karkotettiin sieltä.
Juutalaisuus oli kuitenkin kansallinen uskonto, ja jo hyvin pian kristittyjen joukossa oli huomattava määrä pakanoita, siis ei-juutalaisia.
UT on kokonaisuudessaan rajankäyntiä juutalaisuuden kanssa. Siellä tuodaan esille varhaisten kristittyjen uskontunnustus ”Jeesus Kristus on Herra.” Juutalainen saattoi kuulla sen näin: ”Pelastaja Messias on Jumala”. Jos ja kun hän tiesi sillä viitattavan Jeesus Joosefinpoikaan Nasaretista, se oli hänelle pyhäinhäväistys. Ellei hän sitten saannut kuulla synagogassa vaikkapa paikkakunnalle saapuneen tarsolaisen teltantekijän selittävän, että odotettu Messias oli todella tullut ja täyttänyt työnsä.
Rajankäynnissä juutalaisuuden kanssa oli kolme pääkysymystä. 1. Oliko Kristus odotettu Messias? 2. Jumalan kolmiyhteisyys eli triniteetti. 3. Suhtautuminen lakiin. Lakiin suhtautumisen erityiset ongelmakohdat olivat ympärileikkaus ja puhtaussäännökset.
Ap.t. 15 kertoo, kuinka lakiin suhtautumisen kysymykset tulivat Antiokiassa niin ajankohtaisiksi, että Paavali ja Barnabas muutaman muun kanssa lähtivät kysymään asiasta apostoleilta ja Jerusalemin seurakunnalta. Silloin elettiin aikaa noin vuosikymmen Vapahtajan pelastustekojen jälkeen (44/49). Näin koolle tullut apostolien kokous oli ensimmäinen ekumeeninen eli koko kirkkoa koskeva kirkolliskokous. Kokouksen päätöksen ilmoittaneen kirjeen Luukas on jäljentänyt Ap.t. 15:28,29:
Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi, ettei teidän kannettavaksenne pidä panna mitään taakkaa. Annamme ainoastaan nämä välttämättömät ohjeet: karttakaa epäjumalille uhrattua lihaa, samoin verta ja sellaista lihaa, josta ei ole verta laskettu, sekä haureutta. Kun näitä vältätte, kaikki on kohdallaan. Voikaa hyvin.
Kysymykseen lain eli Toran noudattamisesta on siis selkeä vastaus UT:iin dokumentoituna: Kristitty on täydellisesti vapaa torasta. Kaksi muuta kysymystä eivät ole samalla tavoin vastattuna yhdellä kohdalla ja päätöksellä. Messias-kysymykseen vastauksena ovat evankeliumit ja suuri osa muustakin UT:sta. Triniteettiin, Jumalan kolmiyhteyteen muutamat UT:n kohdat antavat vastausta, mutta paljon jäi vielä seuraavien vuosisatojen tarkennettavaksi.
Gnostilaisuus / Kristuksen ihmisyys; lihaksi tullut Sana
Kristinusko ei syntynyt uskonnolliseen eikä maailmankatsomukselliseen tyhjiöön. Rooman valtakuntaan tuli vaikutteita niin kreikkalaisesta filosofiasta kuin valtakunnan itäosan uskonnoista.
Gnostilaisuus kreikan tietoa merkitsevästä sanasta gnosis johdettu sana, on paljon myöhemmin annettu yhteisnimitys 100- ja 200-luvuilla suosiossa olleelle eri uskonnoista piirteitä ottaneelle uskonnilliselle liikehdinnälle. Wikipediassa sitä luonnehditaan näin:
Gnostilaisuudella viitataan yleensä sellaisiin uskonnollisiin oppijärjestelmiin ja myytteihin, joiden mukaan kaikkeus on pahan tai tietämättömän alemman luojajumalan luomus, ja pelastus viittaa pelastavaan tietoon ihmisen jumalallisesta alkuperästä ja sielun vapautumiseen ruumiin vankilasta.
Gnostilaisuus on siis voimakkaasti dualistista: Hyvä ja paha taistelevat, henki ja aine taistelevat. Hyvä on henkistä ja aineetonta, siihen liittyy salaista tietoa, joka johtaa pelastukseen. Aine on pahaa, vajavaista.
Johanneksen evankeliumi on myöhäisin evankeliumeista, vasta vuoden 100 tienoilla kirjoitettu. Se vastaa gnostilaisuudelle jo alkujakeissaan (Joh. 1:1-3, 14):
1. Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. 2. Jo alussa Sana oli Jumalan luona. 3. Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä. 14. Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta.
Sana, logos, viittaa gnostilaisten arvostamaan viisauteen ja henkeen, jonka he kyllä saattoivat ajatella olevan hyvän, todellisen jumalan luona. Mutta Johannes sanoo, että kaikki syntyi logoksen voimalla – ei siis pahan tai vajavaisen luojajumalan, vaan jumalallisen logoksen voimalla. Ja tuo logos, Sana tuli lihaksi! Alistui aineeseen.
Keskustelua gnostilaisuuden kanssa jatkoivat apostoliset isät ja varhaiset kirkkoisät, joista voi erikseen mainita Irenaoksen. Hänen kuvansa on etelälehterin itäpaneelissa.
Markion / kaanonin muotoutuminen
Vuoden 140 tienoilla Roomaan saapui Vähästä-Aasiasta varakas, noin 55-vuotias laivanomistaja Markion. Hän ryhtyi taloudellisesti tukemaan paikallista kirkkoa. Samaan aikaan hän kehitteli omia näkemyksiään kristillisestä opista tavalla, joka vuonna 144 johti hänen erottamiseensa ehtoollisyhteydestä eli ekskommunikaatioon. Tämän jälkeen hän ryhtyi perustamaan ajatteluaan tukevia seurakuntia eri puolille Rooman valtakuntaa. Hän kuoli vuonna 160.
Markionin ajattelussa oli jyrkkä ero VT:n Jumalan ja Jeesuksen isän välillä. VT:n luojajumalan hän esitti ankarana tuomarina, Jeesuksen isän armahtavana ja hyvänä. Jeesusta hän ei pitänyt todellisena ihmisenä, vaan hänelle Jeesus oli jonkinlainen aikuisena maailmaan tullut henkiolento. Tämä Jeesus ei kärsinyt eikä kuollut ristillä.
Markionin kirkolle esittämistä haasteista meille merkittävin oli kuitenkin hänen ajatuksensa pyhistä kirjoituksista. Hän hylkäsi VT:n täysin, ja UT:sta hän hyväksyi vain Luukkaan evankeliumista muokkaamansa version ja osan Paavalin kirjeistä.
Kirkon oli siis määriteltävä, mitkä ovat kristillisen uskon pyhät kirjoitukset. Kirkon yhteinen kielihän oli tuohon aikaan kreikka, myös Roomassa. Se oli jo aiemmin ottanut käyttöön VT:n kreikankielisen version Septuagintan.
Millä kriteereillä sitten voitaisiin hyväksyä pyhiksi kirjoituiksiksi Jeesuksesta ja kristinuskon alusta kertovia kirjoituksia? Niille asetettiin kolme vaatimusta. Niiden pitää olla apostolisia, niiden pitää olla levinneitä eri seurakuntiin ja niiden on oltava katolisia eli oikeaoppisia. Apostolisuus tarkoittaa sitä, että kirjoituksen tulee olla apostolin tai apostolin työtoverin kirjoittama.
Apostolisuuden merkitys näkyy jo varhaisimmassa tunnetusssa listauksessa, ns. Muratorin kaanonissa vuodelta 170:
Mutta Hermas kirjoitti Hermaan paimenen juuri äskettäin, meidän aikanamme, Rooman kaupungissa, kun piispa Pius, hänen veljensä, oli Rooman kaupungin kirkon virassa. Ja siksi sitä pitäisi lukea; mutta sitä ei voida lukea julkisesti ihmisille kirkossa luettuna profeettojen joukkoon, sillä heidän lukunsa on täynnä, eikä apostolien joukkoon, sillä se on syntynyt heidän aikansa jälkeen.
Muratorin kaanonin mainitsemat pyhät kirjoitukset eivät ole aivan samat kuin meillä on UT.ssa. Lopullisen muotonsa UT oli saanut viimeistään vuonna 367, jolloin Aleksandrian piispa Athanasios luetteli kirkolleen osoittamassaan kirjeessä tuntemamme UT:n kirjoitukset.
Donatolaisuus / kirkko-oppi, sakramenttien pätevyys
Kristinusko oli 300-luvun alkuun asti Rooman valtakunnassa korkeintaan juuri ja juuri siedetty, mutta usein vainottu uskonto. Viimeiset suuret vainot, Diokletianuksen vainot alkoivat 304. Vainojen yhteydessä monet kristityt luopuivat uskosta, myös monet kirkon viroissa olevat. Kun sitten vuosikymmen myöhemmin kristinuskosta tuli sallittu uskonto, monet palasivat siihen.
Karthgon piispa Donatus († 355) oli sitä mieltä, että vainoissa uskonsa kieltäneillä ei ollut paluuta kirkon virkaan. Hänen mielestään kelvottomien toimittamat sakramentit eivät ole päteviä. Kirkon pyhyyden hän näki riippuvan sen yksittäisten jäsenten siveellisyydestä. Näin Pohjois-Afrikassa syntyi valtiosta irrallaan pysyvä donatolainen kirkko.
Donatuksen opit todettiin harhaoppisiksi jo vuonna 313, mutta donatolainen kirkko vaikutti etenkin roomalaisessa Afrikassa vielä pitkään Donatuksen kuoleman jälkeen. Sen jäseniltä vietiin kansalaisoikeudet vuonna 414. Kirkon vastauksen donatolaisuudelle argumentoi kunnolla vasta Hippon piispa Augustinus, jonka kuva on Sauvon kirkon katossa.
Augustinus († 430) osoitti, että sakramenttien pätevyys ei riipu niiden toimittajista, ja totesi, että maan päällä kirkko pyhien ja syntisten sekoitus
Donatolaisuus haastoi kirkon kehittämään kirkko-oppia ja selvittämään sakramenttien pätevyyttä.
Areios / Kristuksen jumaluus; kolminaisuusoppi
Kun tarkastelemme kristologiaa, oppia Kristuksesta, edessämme on kaksi peruskysymystä:
1) Mikä on Isän olemuksen ja Pojan olemuksen välinen suhde? Ovatko he olemukseltaan samaa, samankaltaista vai jotakin toisistaan poikkeavaa? Ja
2) Millainen ja mikä Kristus on luonnoltaan? Onko hänessä jumalallinen luonto? Onko hänessä inhimillinen luonto? Vai edustaako hän jotakin jumalallisen ja inhimillisen välissä olevaa luontoa?
Aleksandriassa vaikutti 300-luvun alussa Areios-niminen pappi († 336). Hänen näkemyksensä mukaan Sana eli Poika on eri olemusta kuin Isä ja Sana on Isän luoma.
Aleksandrian piispa varoitti Areiosta, että ajatuksillaan tämä on poikkeamassa oikeasta uskosta. Tähän Areios vastasi syyttämällä piispaa harhaopista. Piispa kutsui 320 koolle piispainkokouksen, joka totesi Areioksen harhaoppiseksi.
Samoihin aikoihin oli Konstantinus tehnyt kristinuskosta sallitun uskonnon ja ryhtynyt suosimaan sitä. Hän halusi kristittyjen olevan yhtenäisiä uskossaan ja opissaan. Niinpä hän kutsui 325 koolle konsiilin, kirkolliskokouksen, joka kokoontui uuden Rooman, Konstantinopolin naapurikaupungissa Nikeassa.
Nikean I konsiili tuomitsi Areioksen lausumalla uskosta näin:
Me uskomme yhteen Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen, kaikkien näkyvien ja näkymättömien Luojaan. Ja yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen, Jumalan Poikaan, joka on Isästä syntynyt ainosyntyinen, se on Isän olemuksesta, Jumala Jumalasta, Valkeus Valkeudesta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt eikä tehty; joka on Isän kanssa yhtä olemusta, jonka kautta ovat kaikki tehdyt, jotka ovat taivaassa ja maan päällä; joka meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden hän astui alas ja tuli lihaan ja syntyi ihmiseksi, kärsi ja nousi ylös kolmantena päivänä, astui ylös taivaisiin ja on tuleva tuomitsemaan elävät ja kuolleet. Ja Pyhään Henkeen.
Mutta ne, jotka sanovat ”oli aika, jolloin häntä ei ollut”, ja ”ennen kuin hän syntyi, häntä ei ollut”, ja että ”hänet tehtiin tyhjästä”, tai jotka sanovat että Jumalan Poika on ”toista hypostaasia eli olemusta” tai ”muuttuva” tai ”toisenlaiseksi tuleva”, heidät kiroaa katolinen ja apostolinen kirkko. (Suomennos: Seppo A. Teinonen: Symboliikan peruskurssi, 3. painos, Helsinki, 1978, s. 16.)
Areioksen harhaoppi johti kirkon kehittämään oppia Kristuksesta ja kolminaisuusoppia. Nikean I konsiilin päätöksellä areolaisuus ei ollut kuitenkaan vielä pois päiväjärjestyksestä. Se löysi kannatusta Rooman valtakunnan ulkopuolella. Länteen vaeltamaan lähteneet visigootit ja vandaalit veivät sen Espanjaan ja jopa Pohjois-Afrikkaan asti.
Nestorius / kristologia
Täysin toisenlainen kanta oli 400-luvun alkupuolella vaikuttaneella Konstantinopolin arkkipiispa Nestorioksella († n. 451). Hän esitti, että Kristuksessa oli kaksi erillistä persoonaa: jumalallinen ja inhimillinen. Mariologiaan, oppiin Mariasta tämä vaikutti siten, että Nestorios ei kutsunut häntä Jumalansynnyttäjäksi (theotokos), vaan vain Kristuksensynnyttäjäksi (khristotokos).
Nestoriokselle vastaamaan kokoontui Efesoksen konsiili 431 (3. ekumeeninen). Se totesi, että Kristus on yhtä olemusta Isän kanssa (homoousios) ja että hänessä on kaksi luontoa, jumalallinen ja inhimillinen, yhdessä persoonassa. Marialle Efesoksen konsiili vahvisti arvonimen Jumalansynnyttäjä (theotokos).
Nestorios tuomittiin harhaoppiseksi, mutta hänen ajatteluaan kannattava liikehdintä jatkui Rooman valtakunnan ulkopuolella. Persiasta se levisi aina Keski-Aasiaan ja Kiinaan asti. Se joutui 1200-luvulta lähtien niin rajujen vainojen kohteeksi, että nestorialaisia kristittyjä on enää n. 100 000. Vielä jokin aika sitten heistä huomattava osa asui Intiassa, Iranissa, Irakissa ja Syyriassa, mutta kahdesta viimeksi mainitusta moni varmaankin on lähtenyt liikkeelle kohti Eurooppaa.
monofysitismi / Khalkedonin kaava
Rajanveto nestorialaisuuteen ei kuitenkaan vielä ratkaissut kristologista peruskysymystä Isän ja Pojan olemusten suhteesta ja Kristuksen luonnosta tai luonnoista.
Välimeren itäpäässä nousi esiin ajatus, että Kristuksella on yksi luonto. Ajattelua kutsutaan monofysitismiksi, yksiluontoisuudeksi. Aleksandrialaisessa muodossaan monofysitismi esitti, että Kristuksella on vain jumalallinen luonto eikä hän siten ollut täydellinen ja todellinen ihminen, vaan ihmiseksi ”pukeutunut” Jumala. Nikean piispa Apollinaris († 390) puolestaan esitti, että Kristuksen yksi luonto oli jonkinlainen jumalallisen ja inhimillisen luonnon sekoitus.
Jo 300-luvulla alkanutta monofysitismiä ei siis käsitellyt Efesoksen konsiili, vaan kaksi vuosikymmentä myöhemmin Khalkedonin konsiili (451). Siellä muotoutui lähes lopullisesti suuri uskontunustus, jonka nykyään tunnemme Nikean tunnustuksena ja jonka voimme lukea virsikirjan taka-aukeamalta. Sen Kristuksen olemusta koskevat lausumat oli kuitenkin muotoiltu jo Nikean konsiilissa 325 ja tarkennettu Konstantinopolin I konsiilissa 381. Sen vuoksi se meillä tunnettiinkin aiemmin nimellä Nikean-Konstantinopolin uskontunnustus. Kristuksen luontoa koskevia lausumia siinä ei ole.
Kristuksen luontojen suhdetta koskeva ongelma ratkaistiin Khalkedonissa lausumalla paradoksi, lause, joka ei mahdu logiikan antamiin rajoihin. Se on siis kuitenkin opillista perustaamme, osa uskoamme. Reformaation kirkot näet liittyivät Lännen kirkon perintöön, ja siten Khalkedonin kaava on meille yhteistä perustaa, josta reformaattorit eivät edes keskustelleet.
Khalkedonin kaava toteaa, että Kristuksessa on kaksi luontoa, jumalallinen ja inhimillinen, siten, että 1) niitä ei voi erottaa toisistaan, 2) ne eivät hänessä muutu, 3) eivätkä sekoitu ja 4) ei ole mahdollista jakaa häntä inhimilliseen ja jumalalliseen. Avainsanat oikeaoppiseen kristologiaan ovat siis 1) erottamatta, 2) muuttumatta, 3) sekoittumatta ja 4) jakamatta.
Aiemmin esitellyt markiolaisuus, areiolaisuus ja donatolaisuus rajattiin kristikunnan ulkopuolelle ja sittemmin käytännössä katosivat, vaikkakin erityisesti areiolaisuus vaikutti vuosisatoja. Nestorialaisuus ja monofysitismi jäivät kristillisinä kirkkoina eloon. Kummankin kannattajia on siis yhä – esimerkiksi Etiopian ortodoksisen kirkon virallisessa nimessä on viittaus monofysitismiin. Ne on myös hyväksytty ekumeenisen liikkeen yhteyteen – nehän tunnustavat Isän ja Pojan olevan samaa olemusta. Ne kuitenkin tulivat harha-opeiksi Rooman valtakunnassa eivätkä sen vuoksi vaikuttaneet enää reformaatioon.
Pelagius / armo-oppi
Kristikunnan I vuosituhannen alkupuoliskolta on esiteltävänä vielä yksi kiista. Britanniasta kotoisin ollut ja Italiassa 400-luvun alussa vaikuttaneen Pelagiuksen († 418) ajattelun vaikutus. Pelagius esitti, että ihmisellä vapaa tahto valita pelastuksen ja kadotuksen väliltä. Hänen mukaansa pelastus saavutetaan rakkauden kaksoiskäskyä ja kultaista sääntöä noudattamalla. Ihminen siis toimii ensin, Jumala sitten. Hän myös esitti, että synnittömiä ihmisiä oli jo ennen Kristusta, ja hylkäsi ajatuksen perisynnistä.
Pelagiukselle vastasi Efesoksen konsiili 431, mutta erityisesti reformaattoreiden eniten arvostama kirkkoisä, Hippon piispa Augustinus († 430). Augustinuksen elämänvaiheista ja ajattelusta riittäisi kertomista usean tilaisuuden ajaksi, ja sitäkin voisi pitkään pohtia, oliko jokin erityinen Jumalan suunnitelma, että reformaation aloitti augustinolaismunkki.
Mutta nyt keskitymme siihen, miten Augustinus argumentoi Pelagiusta vastaan.
Augustinuksen mukaan kuolema tuli ihmiskunnan osaksi Aatamin synnin takia. Perisynnin takia lapsikaste on olennainen asia vastasyntyneiden pelastamiseksi kadotukselta. Kristuksen armo ei ainoastaan tarjoa anteeksiantoa menneisyyden synneistä, mutta tarjoaa apua tulevien syntien välttämiseen
Kristuksen armo ei pelkästään avaa ihmismieltä ymmärtämään Jumalan käskyjä, mutta antaa myös lujuutta noudattaa ja toimeenpanna niitä. Ilman Jumalan armoa ei ole pelkästään vain vaikeampaa, mutta täysin mahdotonta, tehdä mitään hyvää.
Ehkäpä tärkein viesti Augustinukselta keskusteluun Pelagiuksen kanssa ja yli vuosituhannen päähän refromaatioon koski tahdon vapautta: Ihmisen tahto ei ole vapaa pelastuksen suhteen. Augustinus korosti armon olevan pelastuksen edellytys. Ihmisen tahto oli Augustinuksen mukaan alun perin tehty vapaaksi, mutta synnin vuoksi sittemmin turmeltunut ja rappeutunut.
Idän ja Lännen kirkon ero – suuri skisma
Matkalla kohti sitä Lännen kirkon oppipohjaa, jonka reformaatio otti enemmittä keskusteluitta omakseen, on vielä yksi askel. Sanoin aiemmin, että Khalkedonin konsiilissa muotoutui lähes nykyiseen muotoonsa Nikean tunnustuksena tuntemamme suuri uskontunnustus.
Ortodoksit voivat sanoa, että Khalkedonissa uskontunnustus muotoiltiin lopullisesti. Moni teistä on varmasti joskus ollut ortodoksisessa liturgiassa tai kuunnellut sellaista radiosta. Olette ehkä huomanneet kolmannessa, Pyhää Henkeä koskevassa osassa yhden eron meidän käyttämäämme: Ortodoksit tunnustavat, että Pyhä Henki lähtee Isästä, meidän, Lännen kirkon edustajien mukaamme Pyhä Henki lähtee Isästä ja Pojasta. Kyseessä on ns. filioque-kiista. ”filioque” on latinaa ja merkitsee ”ja Pojasta”.
Varhaisin filioquen lisäys Nikean tunnustukseen tunnetaan Iberian niemimaalta, Toledon konsiilista 589. Taustalla on aiemmin mainitsemani areiolaisuuden leviäminen Iberian niemimaalle visigoottien ja vandaalien mukana.
Lausumalla Pyhän Hengen lähtevän myös Pojasta osoitettiin Pojan täyttä jumaluutta ja tehtiin siten selvää eroa areiolaisuuteen. Filioquen asema uskontunnustuksessa oli kuitenkin vuosisatojen ajan horjuva. 800-luvun alussa Kaarle Suuri puolsi sitä, mutta paavi Leo III ei. Idässä sitä ei lainkaan hyväksytty: Konstantinopolin IV konsiili 879-880 kielsi sen. Lännessäkin sen liitti uskontunnustukseen vasta paavi Benediktus VIII (1012-1024) runsaat neljä vuosisataa sen varhaisimman maininnan jälkeen. Osaksi sen vuoksi paavi ja Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka julistivat toinen toisensa kirkonkiroukseen vuonna 1054. Silloin Lännen ja Idän kirkko lopullisesti erosivat toisistaan. Nuo kirkonkiroukset muuten purettiin 1960-luvulla. Lopullisesti filioque vahvistetiin 1215, mutta sen vuoden päätöksiä tarkastelemme matkamme seuraavalla jaksolla ensi kuussa.
Vanhan kirkon kolme tunnustusta
Palaan vielä Kirkkolakimme 1. pykälään: Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa.
Noista kolmesta uskontunnustuksesta kaksi on yleisesti käytössä jumalanpalveluksissamme ja luettavissa virsikirjojemme taka-aukeamilta. Miten ne sitten ovat syntyneet?
Nikaian tunnustus / Nicaenum
Selkeimmin on dokumentoitu Nikean tunnustuksen synty. Ensimmäinen vaihe oli areiolaisuuskiistan vuoksi kokoontunut Nikean I konsiili 325, jolloin Kristusta koskevat lauseet pääosin muotoiltiin. Konstantinopolin I konsiili (381) ja Khalkedonin konsiili (451) sitten tarkensivat erityisesti Pyhää Henkeä koskevia lauselmia. Ja lopuksi Lännen kirkossa lisättiin maininta ”ja Pojasta” Pyhän Hengen lähtemistä koskevaan kohtaan.
Nikean tunnustus on edelleenkin vanhojen kirkkojen pääasiallisesti käyttämä uskontunnustus, katolilaisilla messussa, ortodokseilla liturgiassa. Mehän voisimme sitä myös käyttää vaikka joka pyhä, mutta käytämme lähinnä suurina juhlapyhinä.
Apostolinen uskontunnustus / Apostolicum
Apostolinen tunnustus on Sauvon kirkossa ympärillämme. Kirkkomme seinien keskiaikaiset maalaukset muodostavat ns. credo- eli uskontunnustusryhmän. Kirkkoisä Augustinuksen esittämän syntyhistorian mukaan apostolit helluntaina koolla olleessaan lausuivat kukin yhden lauseen, joista muodostui apostolisena uskontunnustuksena tuntemamme kokonaisuus.
Augustinuksen esittämä syntyhistoria on toki kaunis, mutta mitä todennäköisimmin ei tosi. Tutkimuksen mukaan kyseessä on Roomassa käyttöön tullut kastetunnustus. Sen esimuoto tunnetaan kreikankielisenä jo 200-luvulta. Latinaksi vanhimmat versiot ovat 400-luvulta, ja nykyinen sanamuoto 700-luvulta.
Vaikka Apostolinen uskontunnustus on siis alunperin syntynyt kreikaksi, se on Idän kirkossa tuntematon. Erityisen tärkeäksi se on tullut reformaation kirkoissa. Luther selitti sen katekismuksissaan, samoin Calvin Geneven katekismuksessa. Ja me olemme opetelleet sen ulkoa viimeistään rippikoulussa.
Athanasioksen tunnustus
Kolmas KL 1:1 tarkoittamista vanhan kirkon uskontunnustuksista on nimeltään Athanasioksen tunnustus. Minun on tunnustettava, etten tiedä kenenkään tuntemani osaavan sitä ulkoa. Sehän ei ole yleisesti käytössä.
Vaikka nimi on Athanasioksen tunnustus, uskontunnustus ei ole peräisin 300-luvun kirkkoisä Athanasiokselta. Tunnustus on alunperin latinankielinen. Se on syntynyt todennäköisesti Espanjassa 500-luvulla keskusteluun areiolaisuutta vastaan. Athanasioksen tunnustus koostuu 40 lauselmasta, jotka selittävät kolminaisuusoppia ja kristologiaa. Se ei ole käytössä Idässä.
Lopuksi
Reformaatiolle kristikunnan I vuosituhat edusti oikean kristillisen opin kehittymisen aikaa. Ensimmäisten viiden vuosisadan aikana syntyivät ne kristillisen uskon ilmaukset, joita reformaatiossa ei kyseenalaistettu.
Kiitoksia.
- Ensimmäinen osuus matkasta reformaatioon, Sauvon kirkossa 17.1.2016