Avainsanat
ekumenia, evankelinen, kirkkoliitot, kirkkoyhteisö, Leunbergin konkordia, luterilais-reformoitu, unioni, yhteys
Reformaation perillisten pyrkimys yhteyteen
1. Taustaa
Reformaatio alkoi Saksassa, Pyhässä Roomalaisessa Valtakunnassa, joka oli sangen moni-ilmeinen valtiollinen rakenne kymmenine suurine ja pienine ruhtinaskuntineen ja valtakunnankaupunkeineen. Todellisuudeksi muodostui jo reformaatioaikana se, että lähellä toisiaan saattoi elää evankelisia ja katolisia, paikoin jopa samassa kaupungissa. Muistan, kuinka opintomatkalla Reininmaan maakirkkoon meille esiteltiin kaupunki, jonka pääkirkkoa käyttivät niin katoliset kuin evankeliset. Kun tapana oli ja on soittaa kelloja jumalanpalveluksen tietyssä vaiheessa, katolisilla ehtoollisen asetussanojen aikana, evankelisilla Herran rukouksen aikana, osa kirkkokansasta poistui kirkosta tuoksi ajaksi.
Augsburgin uskonrauha oli vuonna 1555 todennut, että hallitsijalla oli oikeus edellyttää alamaistensa kuuluvan samaan tunnustuskuntaan kuin hän itse – cuius regio eius religio eli ”kenen alue, hänen uskontonsa” -periaate. Evankelisten osalta uskonrauha koski Augsburgin tunnustukseen sitoutuneita. Evankelinenhen viittaa saksalaisessa kontekstissa reformaation valtavirtoihin ja niiden perillisiin, olivatpa he luterilaisia tai reformoituja – tai myöhemmässä vaiheessa unioituja.
Uskonpuhdistusvuosisadan loppupuolella vallitsi tunnustuksellisen linnoittautumisen kausi, jonka asiakirjoissa lausuttiin ajoittain kovia oppituomioita toisista, siis niistä, jotka ymmärsivät jonkin asian hieman toisin. Koska luterilainen Sovinnonkaava on osa tuon aikakauden tuotantoa ja koska se on määritelty Suomen evankalis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjaksi, kirkkomme on valitettavasti vieläkin kiinni noissa yli neljän vuosisadan takaisissa kiistoissa.
Samaan aikaan oli meneillään ilmiö, jota kutsutaan toiseksi reformaatioksi. Se ilmeni luterilaisten siirtymisenä reformoituun tunnustukseen. Taustalla saattoi olla puhtaasti hengellisiä ja opillisia syitä, mutta saattoivat syyt olla myös pikemminkin poliittisia. Toisen reformaation käytännön vaikutuksiin kuuluivat myös varhaisimmat reformaation perillisten yhteyspyrkimykset Saksassa.
2. Varhaisia yhteyspyrkimyksiä Saksassa
Reformaation ja Augsburgin uskonrauhan jäljiltä ruhtinaskunnissa ruhtinaalla oli valta päättää uskonnollisista oloista. Varhaisissa yhteyspyrkimyksissä oli kyse joko siitä, että ruhtinas ei edellyttänyt alamaisiltaan samaa uskoa, tai siitä, että hän määräsi eri evankeliset ryhmät yhteen organisaatioon.
Ensimmäisiä alueellisia ratkaisuja luterilaisten ja reformoitujen elämisestä samassa valtiossa tehtiin jo 1600-luvulla, mutta varhaisimmat varsinaiset yhteysratkaisut syntyivät välittömästi Napoleonin kukistumista seuranneen Wienin kongressin jälkeen.
Wienin kongressissahan reformaation synnyinajan valtakunta, tuhatvuotinen Saksan Kansakunnan Pyhä Roomalainen Valtakunta, lakkautettiin. Samassa yhteydessä lakkautettiin hengelliset ruhtinaskunnat. Useimmat niistä, samoin eräitä muita alueita liitettiin nuoreen saksalaiseen suurvaltaan, Preussin kuningaskuntaan, joka uloittui Venäjän rajalta Itä-Preussista Reininmaalle ja Saarinmaalle Ranskan rajalle.
2.1 Vapaaehtoista yhteyden rakentamista
2.1.1 Saarbrückenin unioni
Ensimmäinen esimerkki vapaaehtoisesta yhteyden rakentamisesta tuleekin aivan Ranskan rajalta, Saarinmaalta.
Wienin kongressi oli antanut osan Saarinmaasta Preussille, osan Baijerille. Tuli tarpeelliseksi uudistaa luterilaisen kirkon hallinto. Silloin luovuttiin aiemmasta mallista, jossa valtaa käytti hallitsijan nimittämä konsistori, ja siirryttiin synodaalijärjestelmään, jossa seurakuntien ja papiston edustajien valitsemat synodit ovat keskeisiä päätöksentekijöitä.
Kahdella reformoidulla seurakunnalla oli kreivillisillä päätöksillä ollut erioikeus olemassaoloon Saarinmaalla. Preussi ei ollut valmis tunnustamaan niitä, mutta jo syksyllä 1815 eteläisen Saarinmaan seurakunnat pyrkivät yhteyteen keskenään, ja sopimus, joka tunnetaan Saarbrückenin unionina, solmittiin 24. lokakuuta 1815.
Unioni oli vapaaehtoinen, seurakuntien keskenään rakentama, minkä ansiosta se hyväksyttiin yleisesti. Se loi luterilaisten ja reformoitujen välille ensimmäisen kerran saarnatuoli- ja ehtoollisyhteyden lausuessaan pappien tehtäväksi ”tehdä kaiken, mitä he voivat tehdä, jotta yhteyden side solmitaan yhä lujemmin.” Hallitsijan rooliksi jäi vain todeta ja hyväksyä solmittu unioni.
2.1.2 Hanaun unioni
Mainin varrella, hieman Frankfurtista itään sijaitsevassa Hanaussa yhdistymisen historialliset juuret ovat kauempana. Hanau-Münzenbergin kreivikunta liittyi reformaatioon jo varhaisessa vaiheessa, 1520-luvulla, mutta siitä ei tullut selkeästi luterilaista. Vuosisadan kuluessa siellä m.m. useaan kertaan vaihdettiin katekismusta. Vuosisadan lopulla kreivi käytti reformatorista oikeuttaan määrätä alamaistensa tunnustuskunnan reformoiduksi. Tilanne muuttui kuitenkin 1642, kun hallitsijasukuhaara sammui ja uudeksi hallitsijaksi tuli toisesta sukuhaarasta Hanau-Lichtenbergin luterilainen kreivi. Saadakseen valtansa vakiinnutetuksi hänen täytyi sallia hallituskaupunkinsa Hanaun väestön pysyä reformoituna ja tyytyä siihen, että luterilainen jumalanpalvelus oli aluksi mahdollinen vain linnankappelissa. Hän toki jatkoi luterilaisuutta suosivaa politiikkaa, ja luterilaisia seurakuntia alkoi syntyä maaseudulle. Hallituskaupunkiinkin saatiin 1658 luterilainen kaupunginkirkko.
Uusi vaihe Hanaun kreivikunnan kirkoille alkoi 1670, kun sovittiin, että kreivikunnassa on kaksi evankelista maakirkkoa, luterilainen ja reformoitu. Samalla kreivi luopui oikeudestaan määrätä alamaistensa kirkkokunta. Kummallakin kirkolla oli siis täysi hallinto, omat rakennuksensa, henkilökuntansa, hautausmaansa ja koulunsa. Pienelle valtiolle kahden rinnakkaisen järjestelmän ylläpito oli kuitenkin raskasta. Lopullisesti taloudelliset mahdollisuudet katosivat Napoleonin sotien aiheuttamassa taloudellisessa kriisissä.
Vuonna 1818 evankeliset kirkot korvasivat rinnakkaiset järjestelmänsä yhdellä evankelisella kirkolla. Hanaun unioni loi ehtoollisyhteyden luterilaisten ja reformoitujen välille. Yhteisestä katekismuksesta ei kuitenkaan päästy sopimukseen eikä sellaista ryhdytty myöskään laatimaan. Käytännön ratkaisu oli sitoa Lutherin katekismus ja reformoitu Heidelbergin katekismus yhdeksi niteeksi, josta seurakuntalainen sai valita, kumpaa katekismusta lukee. Hanaun unionia sanottiinkin sen vuoksi myös kirjansitojaunioniksi.
2.1.3 Nassaun unioni
Paljon lyhyempi taustahistoria oli Nassaun unionilla. Vuonna 1800 Pyhä Roomalainen Valtakunta joutui solmimaan Ranskan kanssa rauhan, jossa Reinin vasen puoli, siis länsipuoli tuli Ranskan alueeksi. Vuonna 1803 päätettiin, että länsipuolelta poistumaan joutuneet ruhtinaat saavat korvausta Reinin itäpuolelta. Tuolloin ja seuraavan vuosikymmenen alkupuolella rajojen uudelleenjärjestelyissä Reinin itäpuolelle muodostui Nassaun herttuakunta, jonka evankelisesta väestöstä suunnilleen suuret osat olivat luterilaisia ja reformoituja. Vuonna 1817 vietettiin reformaation 300-vuotisjuhlia. Siinä yhteydessä Nassaussa voimistui ajatus evankelisten tunnustuskuntien yhdistymisestä. Elokuussa 1817 Idsteinissa kokoontunut synodi päättikin yksimielisesti tunnustuskuntien yhdistymisestä ”evankelis-kristilliseksi kirkoksi” ja samantien herttua vahvisti päätöksen.
[Minulle Hanaun ja Nassaun unionien löytäminen tätä luentoa valmistellessani on ollut erityisen kiinnostavaa, koska ne kumpikin ovat taustoja nykyiselle Hessen-Nassaun maakirkolle, jonka palveluksessa toimin neljä vuotta ja jonka näin kaukaista unionihistoriaa en silloin tullut tunteneeksi.]
2.1.4 Vapaaehtoisten unionien arviointia
Saarbrückenin, Hanaun ja Nassaun unioniot tapahtuivat kaksi vuosisataa sitten paikallisten kirkkojen ja seurakuntien päätöksillä. Niiden syntymisen taustavoimana oli paikallinen papisto ja niillä oli seurakuntien tuki. Niinpä ne hyväksyttiin yleisesti. Niiden synty ei aiheuttanut tunnustuksellista terävöitymistä eikä irtautumisia kirkoista.
2.2 Unioni hallitsijan päätöksellä
Tunnetuin kaksi vuosisataa sitten muodostetuista unioineista on Preussin kirkkounioni. Vaikka sen lopullinen innoke oli reformaation 300-vuotisjuhla, sen taustalla on jo kaksi vuosisataa varhaisemmat tapahtumat.
Joulupäivänä 1613 juliaanista kalenteria eli 4.1.1614 Berliinin tuomiokirkossa Brandenburgin rajakreivi ja vaaliruhtinas, Preussin sijaishallitsija Johann Sigismund, siirtyi luterilaisesta kirkosta reformoituun kirkkoon. Samantien hän kuitenkin ilmoitti, ettei edellytä alamaisiltaan, kansaltaan samaa kirkkokunnan vaihtamista. Hänelle riitti se, että korkeat virkamiehet ja upseerit olivat hänen tavoin kalvinisteja. Näin hän jätti käyttämättä Augsburgin uskonrauhan hänelle suomaa oikeutta. Sitä eivät myöskään ryhtyneet käyttämään hänen seuraajansa.
Kun reformaation 300-vuotismerkkivuosi koitti, Preussi oli Saksan merkittävin valtio. Pyhän roomalaisen valtakunnan lakkauttamisen yhteydessä se oli saanut alueita aina Ranskan rajalle saakka.
Kirkollinen tilanne oli vuosisatojen kuluessa muuttunut. Opilliset erot luterilaisten ja reformoitujen välillä eivät enää näyttäneet oleellisilta. Valistus ja pietismi olivat siirtäneet teologian ja spiritualiteetin painopisteitä siten, että tunnustuskunnat olivat lähentyneet toisiaa.
Syyskuun 27. päivänä 1817 Preussin kuningas Friedrich Wilhelm III antoi käskyn, että Preussin luterilaisten ja reformoitujen tuli muodostaa hallinnollisesti yksi kirkko. Niin tehtiinkin, mutta yhteistä tunnustusta ei onnistuttu laatimaan. Kirkkoon kuului siis niin luterilaisia kuin reformoituja seurakuntia, ja joillakin paikkakunnilla yhdistyminen toteutettiin paikallistasolla. Siitä syntyneitä seurakuntia nimitetään unioiduiksi.
Koska Preussin unioni tapahtui hallitsijan käskyllä, siis kirkon ulkopuolelta tulleen voiman vaikutuksesta, kaikki eivät siihen suostuneet. Jumalanpalvelusjärjestyksen yhtenäistäminen aiheutti paikoin voimakasta vastarintaa. Niinpä syntyi luterilaisia vapaakirkkoja, siis valtiosta irrallaan olevia luterilaisia kirkkoja.
Preussin unioitu kirkko oli kooltaan valtava. Maantieteellisesti se siis ulottui Ranskan rajalta Venäjän rajalle, Trieristä Königsbergiin. Koska siihen kuului mm. Reininmaa ja Westfalen, se oli ennen I maailmansotaa maailman suurin evankelinen kirkko.
2.3 Unionien kehittyminen maailmansotien jälkeen ja Barmen
Monarkian lakkauttaminen Saksassa I maailmansodan loppuvaiheissa vaikutti kirkolliseen rakenteeseen. Preussin evankelisen kirkon jatkajaksi tuli Vanhapreussilaisen Unionin Evankelinen Kirkko, johon kuului alueellisia maakirkkoja.
Hitlerin valtakaudella evankelinen kirkkokin joutui paineeseen. Lähes kaikkien maakirkkojen johtoon tuli natsiaatteeita kannattavia ns. saksalaisia kristittyjä, mutta rinnalla jatkoi kristinuskolle uskollinen ns. tunnustuskirkko. Sen merkittävin opillinen asiakirja on toukokuussa 1934 julkaistu Barmenin teologinen selvitys Saksan kirkon tilanteesta. Sen kuusi artiklaa toteavat:
I Hylkäämme väärän opin, että Kirkko voisi ja sen pitäisi tunnustaa julistuksensa lähteeksi tämän Jumalan Sanan ulkopuolella ja rinnalla vielä muita tapahtumia ja voimia, hahmoja ja totuuksia Jumalan ilmoituksena.
II Hylkäämme väärän opin, että elämässämme olisi alueita, joiden osalta emme olisi Jeesuksen Kristuksen vaan muiden herrojen omia, alueita, joiden osalta emme tarvitsisi vanhurskauttamista ja pyhitystä Hänen kauttaan.
III Hylkäämme väärän opin, että Kirkko saisi jättää sanomansa ja järjestyksensä hahmon itsensä tai kulloinkin vallalla olevien maailmankatsomuksellisten ja poliittisten vakaumusten muutoksen varaan.
IV Erilaiset virat kirkossa eivät ole peruste yhden vallalle toisesta, vaan perusta koko seurakunnalle annetun ja käsketyn palveluviran harjoittamiselle.
Hylkäämme väärän opin, että Kirkko voisi ja saisi sallia itselleen tämän palveluviran ulkopuolelta erityisiä, maallisella vallalla varustettuja johtajia.
V Hylkäämme väärän opin, että valtiosta pitäisi ja voisi tulla sen erityisen tehtävän lisäksi inhimillisen elämän ainoa ja kaikenkattava järjestys ja että se siten täyttäisi myös Kirkon tehtävän. Hylkäämme väärän opin, että Kirkon pitäisi ja Kirkko voisi oman erityistehtävänsä lisäksi omia valtiollisen muodon, valtiollisia tehtäviä ja valtiollisen arvon ja siten itse tulla valtion toimielimeksi.
VI Kirkon tehtävä, jolle sen vapaus perustuu, on kohdistaa kaikelle kansalle sanoma Jumalan vapaasta armosta, Kristuksen puolesta ja Hänen omaa sanaansa ja tekoaan palvellen saarnan ja sakramentin kautta.
Hylkäämme väärän opin, että Kirkko voisi asettaa Herran sanan ja teon inhimilllisessä itsevaltiudessaan joidenkin itsevaltaisesti valittujen toiveiden, päämäärien ja suunnitelmien palvelukseen.
Vanha ruhtinaskuntarakenne katosi Saksan maallisesta hallinnosta lopullisesti II maailmansodan jälkeen. Samassa yhteydessä useilla seuduilla pienet maakirkot yhdistyivät suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Siellä missä taustalla oli jo aiempi unioni, Barmenin julistus nousi merkittävään asemaan, jopa kirkon keskeiseksi tunnustukseksi. Esim. Hessenin-Nassaun evankelisessa kirkossa se on ainoa tunnustus, johon kirkon kaikkien pappien tulee sitoutua, sillä seurakunnat voivat vanhan perinteensä mukaan olla luterilaisia, reformoituja tai unioituja.
3. Leunbergin konkordia ja Euroopan protestanttisten kirkkojen yhteisö
Toisen maailmansodan jälkeen, 1948 perustettiin Evankelinen Kirkko Saksass, EKD, ”itsenäisten ja tunnustukseltaan erilaisten kirkkojen liitoksi”. Pian huomattiin, että organisatorisen yhteyden lisäksi oli tarpeen luoda myös saarnatuoli- ja ehtoollisyhteys eri maakirkkojen välille.
Syvempää yhteyttä koskevaan työskentelyyn otettiin mukaan myös reformatorisia kirkkoja ja teologeja Saksan ulkopuolelta. Työskentely huipentui 1973 Leuenbergissä, Baselin lähellä allekirjoitettuun asiakirjaan Euroopan reformatoristen kirkkojen konkordia.
Leuenbergin konkordian tärkein viesti on se, että huolimatta opillisista erimielisyyksistä ja vuosisatoja sitten lausutuista oppituomioista allekirjoittajakirkot tunnustavat toinen toisensa Kristuksen kirkon osiksi ja avaavat niin ehtoollispöytänsä kuin saarnatuolinsa toinen toisilleen. Konkordian mukaan ehtoollista voidaan viettää yhdessä, vaikka käsitys Kristuksen läsnäolosta siinä on erilainen. Jokainen kirkko saa pitää oman oppinsa ja omat tapansa, mutta samalla se on yhteydessä toisiin.
Alunperin Leuenbergin konkordian allekirjoittajina oli eurooppalaisia luterilaisia, reformoituja ja niistä syntyneitä unioituja kirkkoja sekä niiden kanssa sukua olevat esireformatoriset valdolaiskirkot ja böömiläiset veljet. Myöhemmin sen ovat allekirjoittaneen m.m. eräät Etelä-Amerikan kirkot ja metodistikirkot. Ainakin Hollannissa ja Ranskassa konkordia on johtanut luterilaisen ja refromoidun kirkon yhdistymiseen.
Leuenbergin allekirjoituskokouksen jälkeenkin allekirjoittajakirkot jatkoivat teologista työskentelyään. Yhteyden vakiintuessa myös organisaatio vakiintui. Vuonna 2003 näin syntynyt kirkkoyhteisö otti nimekseen Euroopan protestanttisten kirkkojen yhteisö. Siihen kuuluu nykyään 94 kirkkoa ja runsaat 50 miljoonaa kristittyä. Suurista eurooppalaisista luterilaisista kansankirkoista sen ulkopuolella ovat vain Ruotsin ja Suomen kirkot.
4. Kirkkoyhteisöt
Tässä esityksessä olen tarkoituksella keskittynyt Saksan kirkkojen yhteyspyrkimyksiin enkä aio esittää ekumeenisen liikkeen laajempaa kehitystä. Myös luterilais-anglikaaninen Porvoon kirkkoyhteisössä jää nyt käsittelemättä. Ennen loppukatsausta haluan kuitenkin lyhyesti esitellä tunnustuskuntien sisäisen yhteistyön syvenemistä kirkkoyhteisöksi.
Niin luterilaiset kuin reformoidut kirkot alkoiva 1800-luvun lopulta lähtien etsiä yhä uusia kansainvälisiä yhteyksiä sisarkirkkoihin. Pian II maailmansodan päättymisen jälkeen perustettiin niin Luterilainen Maailmanliitto (1947) kuin Reformoitu Ekumeeninen Neuvosto (1946). Monet reformoidut kirkot eivät kuitenkaan liittyneet Reformoituun Ekumeeniseen Neuvostoon vaan 1970 perustettuun Reformoitujen Kirkkojen Maailmanliittoon.
Kaikissa kolmessa järjestössä oli aluksi kyse samaa tunnustuspohjaa olevien kirkkojen välisestä yhteistyöstä ja yhteydenpidosta. Vuosikymmenien työskentelyn jälkeen kaivattiin syvempää yhteyttä. Syvimmillään kirkkojen välinen yhteistyö pitää sisällään saarnatuoli- ja ehtoollisyhteyden. Se merkitsee siis, että tuollaisessa yhteydessä keskenään elävien kirkkojen jäsenet voivat osallistua toinen toisensa kirkossa ehtoolliselle ja että niiden papit voivat niin saarnata kuin toimittaa sakramentin toisessa kirkossa. Esimerkiksi Luterilaisen Maailmanliiton ensi vuosikymmeninä toisen luterilaisen kirkon pappi ei ilman muuta saanut saarnata suomalaisessa seurakunnassa eikä saanut toimittaa ehtoollista.
Luterilaisen Maailmanliiton 7. yleiskokouksessa 1984 päätettiin, että jäsenkirkot ovat keskenään saarnatuoli- ja ehtoollisyhteydessä. Silloin maailmanliitosta tuli siis todellisuudessa kirkkoyhteisö, communion, vaikka se nimeltään on edelleenkin maailmanliitto.
Reformoidulla puolella edettiin kirkkoyhteisöön viime vuosikymmenen lopulla siten, että yhdistämiskokous pidettiin 2010. Se otti myös nimeensä kirkkoyhteisön – World Communion of Reformed Churches. Reformoitu kirkkoyhteisö piti menneenä kesänä yleiskokouksensa Wittenbergissä ja päätti siellä allekirjoittaa alun perin luterilais-katolisissa neuvotteluissa syntyneen Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisesta. Kysymys vanhurskauttamisestahan oli yksi merkittävistä kiistoista reformaatioaikana. Nyt siitä on päästy suureen yhteisymmärrykseen katolisten, luterilaisten, reformoitujen ja metodistien kesken – metodistien kirkkoyhteisö hyväksyi asiakirjan jokin vuosi sitten.
5. Arviointia
Reformoidun maailmanyhteisön (2017) ja metodistien kirkkoyhteisön (2006) päätösten liittyä Yhteiseen julistukseen vanhurskauttamisesta soisin olevan hyvänä esimerkkinä myös omalle kirkollemme, Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle. Minusta on käsittämätönsä, että kirkkomme jääräpäisesti kieltäytyy täydestä yhteydestä ei-luterilaisiin reformaation valtavirtojen perillisiin.
Sillä niin kirkkomme tekee pysytellessään edelleenkin Euroopan protestanttisten kirkkojen yhteisön ulkopuolella. Osallistuminen sen teologiseen työskentelyyn on tietenkin hyvä asia, tehdäänhän Suomessa hyvää teologiaa, mutta se ei mielestäni riitä. Yhteisöön liittymisen sijasta kirkkomme puhuu kahdenvälisten sopimusten solmimisesta yhteisöön kuuluvien kirkkojen kanssa. Sellainenhan on tehty Saksan Evankelisen Kirkon kanssa. Olemme siis saarnatuoli- ja ehtoollisyhteydessä kaikkien Saksan maakirkkojen ja niiden seurakuntien kanssa, mutta emme esimerkiksi Itävallan emmekä Sveitsin evankelis-reformoitujen kirkkojen kanssa, vaikka ne edustavat samaa oppia kuin reformoidut seurakunnat Saksassa.
Soisin siis, että kirkkomme hyväksyisi Leuenbergin konkordian ja liittyisi sille pohjautuvaan kirkkoyhteisöön. Kahdesti olen saanut asian eteenpäin kirkkomme päätöksenteossa, mutta kummallakin kerralla tavoite on jäänyt saavuttamatta. Esteenä on ollut – ei suinkaan ehtoolliskysymys vaan – konkordian kirkko-opillinen ja ekumeeninen metodi! Todellinen reformaation merkkivuoden merkkiteko olisi todeta, että on mahdollista liittyä yhteisöön, vaikka kaikki yksityiskohdat eivät vastaakaan omia kriteerejä.