14. Samaan suuntaan

Avainsanat

ekumenia, evankelinen, kirkkoliitot, kirkkoyhteisö, Leunbergin konkordia, luterilais-reformoitu, unioni, yhteys

Reformaation perillisten pyrkimys yhteyteen

1. Taustaa

Reformaatio alkoi Saksassa, Pyhässä Roomalaisessa Valtakunnassa, joka oli sangen moni-ilmeinen valtiollinen rakenne kymmenine suurine ja pienine ruhtinaskuntineen ja valtakunnankaupunkeineen. Todellisuudeksi muodostui jo reformaatioaikana se, että lähellä toisiaan saattoi elää evankelisia ja katolisia, paikoin jopa samassa kaupungissa. Muistan, kuinka opintomatkalla Reininmaan maakirkkoon meille esiteltiin kaupunki, jonka pääkirkkoa käyttivät niin katoliset kuin evankeliset. Kun tapana oli ja on soittaa kelloja jumalanpalveluksen tietyssä vaiheessa, katolisilla ehtoollisen asetussanojen aikana, evankelisilla Herran rukouksen aikana, osa kirkkokansasta poistui kirkosta tuoksi ajaksi.

Augsburgin uskonrauha oli vuonna 1555 todennut, että hallitsijalla oli oikeus edellyttää alamaistensa kuuluvan samaan tunnustuskuntaan kuin hän itse – cuius regio eius religio eli ”kenen alue, hänen uskontonsa” -periaate. Evankelisten osalta uskonrauha koski Augsburgin tunnustukseen sitoutuneita. Evankelinenhen viittaa saksalaisessa kontekstissa reformaation valtavirtoihin ja niiden perillisiin, olivatpa he luterilaisia tai reformoituja – tai myöhemmässä vaiheessa unioituja.

Uskonpuhdistusvuosisadan loppupuolella vallitsi tunnustuksellisen linnoittautumisen kausi, jonka asiakirjoissa lausuttiin ajoittain kovia oppituomioita toisista, siis niistä, jotka ymmärsivät jonkin asian hieman toisin. Koska luterilainen Sovinnonkaava on osa tuon aikakauden tuotantoa ja koska se on määritelty Suomen evankalis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjaksi, kirkkomme on valitettavasti vieläkin kiinni noissa yli neljän vuosisadan takaisissa kiistoissa.

Samaan aikaan oli meneillään ilmiö, jota kutsutaan toiseksi reformaatioksi. Se ilmeni luterilaisten siirtymisenä reformoituun tunnustukseen. Taustalla saattoi olla puhtaasti hengellisiä ja opillisia syitä, mutta saattoivat syyt olla myös pikemminkin poliittisia. Toisen reformaation käytännön vaikutuksiin kuuluivat myös varhaisimmat reformaation perillisten yhteyspyrkimykset Saksassa.

2. Varhaisia yhteyspyrkimyksiä Saksassa

Reformaation ja Augsburgin uskonrauhan jäljiltä ruhtinaskunnissa ruhtinaalla oli valta päättää uskonnollisista oloista. Varhaisissa yhteyspyrkimyksissä oli kyse joko siitä, että ruhtinas ei edellyttänyt alamaisiltaan samaa uskoa, tai siitä, että hän määräsi eri evankeliset ryhmät yhteen organisaatioon.

Ensimmäisiä alueellisia ratkaisuja luterilaisten ja reformoitujen elämisestä samassa valtiossa tehtiin jo 1600-luvulla, mutta varhaisimmat varsinaiset yhteysratkaisut syntyivät välittömästi Napoleonin kukistumista seuranneen Wienin kongressin jälkeen.

Wienin kongressissahan reformaation synnyinajan valtakunta, tuhatvuotinen Saksan Kansakunnan Pyhä Roomalainen Valtakunta, lakkautettiin. Samassa yhteydessä lakkautettiin hengelliset ruhtinaskunnat. Useimmat niistä, samoin eräitä muita alueita liitettiin nuoreen saksalaiseen suurvaltaan, Preussin kuningaskuntaan, joka uloittui Venäjän rajalta Itä-Preussista Reininmaalle ja Saarinmaalle Ranskan rajalle.

2.1 Vapaaehtoista yhteyden rakentamista

2.1.1 Saarbrückenin unioni

Ensimmäinen esimerkki vapaaehtoisesta yhteyden rakentamisesta tuleekin aivan Ranskan rajalta, Saarinmaalta.

Wienin kongressi oli antanut osan Saarinmaasta Preussille, osan Baijerille. Tuli tarpeelliseksi uudistaa luterilaisen kirkon hallinto. Silloin luovuttiin aiemmasta mallista, jossa valtaa käytti hallitsijan nimittämä konsistori, ja siirryttiin synodaalijärjestelmään, jossa seurakuntien ja papiston edustajien valitsemat synodit ovat keskeisiä päätöksentekijöitä.

Kahdella reformoidulla seurakunnalla oli kreivillisillä päätöksillä ollut erioikeus olemassaoloon Saarinmaalla. Preussi ei ollut valmis tunnustamaan niitä, mutta jo syksyllä 1815 eteläisen Saarinmaan seurakunnat pyrkivät yhteyteen keskenään, ja sopimus, joka tunnetaan Saarbrückenin unionina, solmittiin 24. lokakuuta 1815.

Unioni oli vapaaehtoinen, seurakuntien keskenään rakentama, minkä ansiosta se hyväksyttiin yleisesti. Se loi luterilaisten ja reformoitujen välille ensimmäisen kerran saarnatuoli- ja ehtoollisyhteyden lausuessaan pappien tehtäväksi ”tehdä kaiken, mitä he voivat tehdä, jotta yhteyden side solmitaan yhä lujemmin.” Hallitsijan rooliksi jäi vain todeta ja hyväksyä solmittu unioni.

2.1.2 Hanaun unioni

Mainin varrella, hieman Frankfurtista itään sijaitsevassa Hanaussa yhdistymisen historialliset juuret ovat kauempana. Hanau-Münzenbergin kreivikunta liittyi reformaatioon jo varhaisessa vaiheessa, 1520-luvulla, mutta siitä ei tullut selkeästi luterilaista. Vuosisadan kuluessa siellä m.m. useaan kertaan vaihdettiin katekismusta. Vuosisadan lopulla kreivi käytti reformatorista oikeuttaan määrätä alamaistensa tunnustuskunnan reformoiduksi. Tilanne muuttui kuitenkin 1642, kun hallitsijasukuhaara sammui ja uudeksi hallitsijaksi tuli toisesta sukuhaarasta Hanau-Lichtenbergin luterilainen kreivi. Saadakseen valtansa vakiinnutetuksi hänen täytyi sallia hallituskaupunkinsa Hanaun väestön pysyä reformoituna ja tyytyä siihen, että luterilainen jumalanpalvelus oli aluksi mahdollinen vain linnankappelissa. Hän toki jatkoi luterilaisuutta suosivaa politiikkaa, ja luterilaisia seurakuntia alkoi syntyä maaseudulle. Hallituskaupunkiinkin saatiin 1658 luterilainen kaupunginkirkko.

Uusi vaihe Hanaun kreivikunnan kirkoille alkoi 1670, kun sovittiin, että kreivikunnassa on kaksi evankelista maakirkkoa, luterilainen ja reformoitu. Samalla kreivi luopui oikeudestaan määrätä alamaistensa kirkkokunta. Kummallakin kirkolla oli siis täysi hallinto, omat rakennuksensa, henkilökuntansa, hautausmaansa ja koulunsa. Pienelle valtiolle kahden rinnakkaisen järjestelmän ylläpito oli kuitenkin raskasta. Lopullisesti taloudelliset mahdollisuudet katosivat Napoleonin sotien aiheuttamassa taloudellisessa kriisissä.

Vuonna 1818 evankeliset kirkot korvasivat rinnakkaiset järjestelmänsä yhdellä evankelisella kirkolla. Hanaun unioni loi ehtoollisyhteyden luterilaisten ja reformoitujen välille. Yhteisestä katekismuksesta ei kuitenkaan päästy sopimukseen eikä sellaista ryhdytty myöskään laatimaan. Käytännön ratkaisu oli sitoa Lutherin katekismus ja reformoitu Heidelbergin katekismus yhdeksi niteeksi, josta seurakuntalainen sai valita, kumpaa katekismusta lukee. Hanaun unionia sanottiinkin sen vuoksi myös kirjansitojaunioniksi.

2.1.3 Nassaun unioni

Paljon lyhyempi taustahistoria oli Nassaun unionilla. Vuonna 1800 Pyhä Roomalainen Valtakunta joutui solmimaan Ranskan kanssa rauhan, jossa Reinin vasen puoli, siis länsipuoli tuli Ranskan alueeksi. Vuonna 1803 päätettiin, että länsipuolelta poistumaan joutuneet ruhtinaat saavat korvausta Reinin itäpuolelta. Tuolloin ja seuraavan vuosikymmenen alkupuolella rajojen uudelleenjärjestelyissä Reinin itäpuolelle muodostui Nassaun herttuakunta, jonka evankelisesta väestöstä suunnilleen suuret osat olivat luterilaisia ja reformoituja. Vuonna 1817 vietettiin reformaation 300-vuotisjuhlia. Siinä yhteydessä Nassaussa voimistui ajatus evankelisten tunnustuskuntien yhdistymisestä. Elokuussa 1817 Idsteinissa kokoontunut synodi päättikin yksimielisesti tunnustuskuntien yhdistymisestä ”evankelis-kristilliseksi kirkoksi” ja samantien herttua vahvisti päätöksen.

[Minulle Hanaun ja Nassaun unionien löytäminen tätä luentoa valmistellessani on ollut erityisen kiinnostavaa, koska ne kumpikin ovat taustoja nykyiselle Hessen-Nassaun maakirkolle, jonka palveluksessa toimin neljä vuotta ja jonka näin kaukaista unionihistoriaa en silloin tullut tunteneeksi.]

2.1.4 Vapaaehtoisten unionien arviointia

Saarbrückenin, Hanaun ja Nassaun unioniot tapahtuivat kaksi vuosisataa sitten paikallisten kirkkojen ja seurakuntien päätöksillä. Niiden syntymisen taustavoimana oli paikallinen papisto ja niillä oli seurakuntien tuki. Niinpä ne hyväksyttiin yleisesti. Niiden synty ei aiheuttanut tunnustuksellista terävöitymistä eikä irtautumisia kirkoista.

2.2 Unioni hallitsijan päätöksellä

Tunnetuin kaksi vuosisataa sitten muodostetuista unioineista on Preussin kirkkounioni. Vaikka sen lopullinen innoke oli reformaation 300-vuotisjuhla, sen taustalla on jo kaksi vuosisataa varhaisemmat tapahtumat.

Joulupäivänä 1613 juliaanista kalenteria eli 4.1.1614 Berliinin tuomiokirkossa Brandenburgin rajakreivi ja vaaliruhtinas, Preussin sijaishallitsija Johann Sigismund, siirtyi luterilaisesta kirkosta reformoituun kirkkoon. Samantien hän kuitenkin ilmoitti, ettei edellytä alamaisiltaan, kansaltaan samaa kirkkokunnan vaihtamista. Hänelle riitti se, että korkeat virkamiehet ja upseerit olivat hänen tavoin kalvinisteja. Näin hän jätti käyttämättä Augsburgin uskonrauhan hänelle suomaa oikeutta. Sitä eivät myöskään ryhtyneet käyttämään hänen seuraajansa.

Kun reformaation 300-vuotismerkkivuosi koitti, Preussi oli Saksan merkittävin valtio. Pyhän roomalaisen valtakunnan lakkauttamisen yhteydessä se oli saanut alueita aina Ranskan rajalle saakka.

Kirkollinen tilanne oli vuosisatojen kuluessa muuttunut. Opilliset erot luterilaisten ja reformoitujen välillä eivät enää näyttäneet oleellisilta. Valistus ja pietismi olivat siirtäneet teologian ja spiritualiteetin painopisteitä siten, että tunnustuskunnat olivat lähentyneet toisiaa.

Syyskuun 27. päivänä 1817 Preussin kuningas Friedrich Wilhelm III antoi käskyn, että Preussin luterilaisten ja reformoitujen tuli muodostaa hallinnollisesti yksi kirkko. Niin tehtiinkin, mutta yhteistä tunnustusta ei onnistuttu laatimaan. Kirkkoon kuului siis niin luterilaisia kuin reformoituja seurakuntia, ja joillakin paikkakunnilla yhdistyminen toteutettiin paikallistasolla. Siitä syntyneitä seurakuntia nimitetään unioiduiksi.

Koska Preussin unioni tapahtui hallitsijan käskyllä, siis kirkon ulkopuolelta tulleen voiman vaikutuksesta, kaikki eivät siihen suostuneet. Jumalanpalvelusjärjestyksen yhtenäistäminen aiheutti paikoin voimakasta vastarintaa. Niinpä syntyi luterilaisia vapaakirkkoja, siis valtiosta irrallaan olevia luterilaisia kirkkoja.

Preussin unioitu kirkko oli kooltaan valtava. Maantieteellisesti se siis ulottui Ranskan rajalta Venäjän rajalle, Trieristä Königsbergiin. Koska siihen kuului mm. Reininmaa ja Westfalen, se oli ennen I maailmansotaa maailman suurin evankelinen kirkko.

2.3 Unionien kehittyminen maailmansotien jälkeen ja Barmen

Monarkian lakkauttaminen Saksassa I maailmansodan loppuvaiheissa vaikutti kirkolliseen rakenteeseen. Preussin evankelisen kirkon jatkajaksi tuli Vanhapreussilaisen Unionin Evankelinen Kirkko, johon kuului alueellisia maakirkkoja.

Hitlerin valtakaudella evankelinen kirkkokin joutui paineeseen. Lähes kaikkien maakirkkojen johtoon tuli natsiaatteeita kannattavia ns. saksalaisia kristittyjä, mutta rinnalla jatkoi kristinuskolle uskollinen ns. tunnustuskirkko. Sen merkittävin opillinen asiakirja on toukokuussa 1934 julkaistu Barmenin teologinen selvitys Saksan kirkon tilanteesta. Sen kuusi artiklaa toteavat:

I Hylkäämme väärän opin, että Kirkko voisi ja sen pitäisi tunnustaa julistuksensa lähteeksi tämän Jumalan Sanan ulkopuolella ja rinnalla vielä muita tapahtumia ja voimia, hahmoja ja totuuksia Jumalan ilmoituksena.

II Hylkäämme väärän opin, että elämässämme olisi alueita, joiden osalta emme olisi Jeesuksen Kristuksen vaan muiden herrojen omia, alueita, joiden osalta emme tarvitsisi vanhurskauttamista ja pyhitystä Hänen kauttaan.

III Hylkäämme väärän opin, että Kirkko saisi jättää sanomansa ja järjestyksensä hahmon itsensä tai kulloinkin vallalla olevien maailmankatsomuksellisten ja poliittisten vakaumusten muutoksen varaan.

IV Erilaiset virat kirkossa eivät ole peruste yhden vallalle toisesta, vaan perusta koko seurakunnalle annetun ja käsketyn palveluviran harjoittamiselle.

Hylkäämme väärän opin, että Kirkko voisi ja saisi sallia itselleen tämän palveluviran ulkopuolelta erityisiä, maallisella vallalla varustettuja johtajia.

V Hylkäämme väärän opin, että valtiosta pitäisi ja voisi tulla sen erityisen tehtävän lisäksi inhimillisen elämän ainoa ja kaikenkattava järjestys ja että se siten täyttäisi myös Kirkon tehtävän. Hylkäämme väärän opin, että Kirkon pitäisi ja Kirkko voisi oman erityistehtävänsä lisäksi omia valtiollisen muodon, valtiollisia tehtäviä ja valtiollisen arvon ja siten itse tulla valtion toimielimeksi.

VI Kirkon tehtävä, jolle sen vapaus perustuu, on kohdistaa kaikelle kansalle sanoma Jumalan vapaasta armosta, Kristuksen puolesta ja Hänen omaa sanaansa ja tekoaan palvellen saarnan ja sakramentin kautta.

Hylkäämme väärän opin, että Kirkko voisi asettaa Herran sanan ja teon inhimilllisessä itsevaltiudessaan joidenkin itsevaltaisesti valittujen toiveiden, päämäärien ja suunnitelmien palvelukseen.

Vanha ruhtinaskuntarakenne katosi Saksan maallisesta hallinnosta lopullisesti II maailmansodan jälkeen. Samassa yhteydessä useilla seuduilla pienet maakirkot yhdistyivät suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Siellä missä taustalla oli jo aiempi unioni, Barmenin julistus nousi merkittävään asemaan, jopa kirkon keskeiseksi tunnustukseksi. Esim. Hessenin-Nassaun evankelisessa kirkossa se on ainoa tunnustus, johon kirkon kaikkien pappien tulee sitoutua, sillä seurakunnat voivat vanhan perinteensä mukaan olla luterilaisia, reformoituja tai unioituja.

3. Leunbergin konkordia ja Euroopan protestanttisten kirkkojen yhteisö

Toisen maailmansodan jälkeen, 1948 perustettiin Evankelinen Kirkko Saksass, EKD, ”itsenäisten ja tunnustukseltaan erilaisten kirkkojen liitoksi”. Pian huomattiin, että organisatorisen yhteyden lisäksi oli tarpeen luoda myös saarnatuoli- ja ehtoollisyhteys eri maakirkkojen välille.

Syvempää yhteyttä koskevaan työskentelyyn otettiin mukaan myös reformatorisia kirkkoja ja teologeja Saksan ulkopuolelta. Työskentely huipentui 1973 Leuenbergissä, Baselin lähellä allekirjoitettuun asiakirjaan Euroopan reformatoristen kirkkojen konkordia.

Leuenbergin konkordian tärkein viesti on se, että huolimatta opillisista erimielisyyksistä ja vuosisatoja sitten lausutuista oppituomioista allekirjoittajakirkot tunnustavat toinen toisensa Kristuksen kirkon osiksi ja avaavat niin ehtoollispöytänsä kuin saarnatuolinsa toinen toisilleen. Konkordian mukaan ehtoollista voidaan viettää yhdessä, vaikka käsitys Kristuksen läsnäolosta siinä on erilainen. Jokainen kirkko saa pitää oman oppinsa ja omat tapansa, mutta samalla se on yhteydessä toisiin.

Alunperin Leuenbergin konkordian allekirjoittajina oli eurooppalaisia luterilaisia, reformoituja ja niistä syntyneitä unioituja kirkkoja sekä niiden kanssa sukua olevat esireformatoriset valdolaiskirkot ja böömiläiset veljet. Myöhemmin sen ovat allekirjoittaneen m.m. eräät Etelä-Amerikan kirkot ja metodistikirkot. Ainakin Hollannissa ja Ranskassa konkordia on johtanut luterilaisen ja refromoidun kirkon yhdistymiseen.

Leuenbergin allekirjoituskokouksen jälkeenkin allekirjoittajakirkot jatkoivat teologista työskentelyään. Yhteyden vakiintuessa myös organisaatio vakiintui. Vuonna 2003 näin syntynyt kirkkoyhteisö otti nimekseen Euroopan protestanttisten kirkkojen yhteisö. Siihen kuuluu nykyään 94 kirkkoa ja runsaat 50 miljoonaa kristittyä. Suurista eurooppalaisista luterilaisista kansankirkoista sen ulkopuolella ovat vain Ruotsin ja Suomen kirkot.

4. Kirkkoyhteisöt

Tässä esityksessä olen tarkoituksella keskittynyt Saksan kirkkojen yhteyspyrkimyksiin enkä aio esittää ekumeenisen liikkeen laajempaa kehitystä. Myös luterilais-anglikaaninen Porvoon kirkkoyhteisössä jää nyt käsittelemättä. Ennen loppukatsausta haluan kuitenkin lyhyesti esitellä tunnustuskuntien sisäisen yhteistyön syvenemistä kirkkoyhteisöksi.

Niin luterilaiset kuin reformoidut kirkot alkoiva 1800-luvun lopulta lähtien etsiä yhä uusia kansainvälisiä yhteyksiä sisarkirkkoihin. Pian II maailmansodan päättymisen jälkeen perustettiin niin Luterilainen Maailmanliitto (1947) kuin Reformoitu Ekumeeninen Neuvosto (1946). Monet reformoidut kirkot eivät kuitenkaan liittyneet Reformoituun Ekumeeniseen Neuvostoon vaan 1970 perustettuun Reformoitujen Kirkkojen Maailmanliittoon.

Kaikissa kolmessa järjestössä oli aluksi kyse samaa tunnustuspohjaa olevien kirkkojen välisestä yhteistyöstä ja yhteydenpidosta. Vuosikymmenien työskentelyn jälkeen kaivattiin syvempää yhteyttä. Syvimmillään kirkkojen välinen yhteistyö pitää sisällään saarnatuoli- ja ehtoollisyhteyden. Se merkitsee siis, että tuollaisessa yhteydessä keskenään elävien kirkkojen jäsenet voivat osallistua toinen toisensa kirkossa ehtoolliselle ja että niiden papit voivat niin saarnata kuin toimittaa sakramentin toisessa kirkossa. Esimerkiksi Luterilaisen Maailmanliiton ensi vuosikymmeninä toisen luterilaisen kirkon pappi ei ilman muuta saanut saarnata suomalaisessa seurakunnassa eikä saanut toimittaa ehtoollista.

Luterilaisen Maailmanliiton 7. yleiskokouksessa 1984 päätettiin, että jäsenkirkot ovat keskenään saarnatuoli- ja ehtoollisyhteydessä. Silloin maailmanliitosta tuli siis todellisuudessa kirkkoyhteisö, communion, vaikka se nimeltään on edelleenkin maailmanliitto.

Reformoidulla puolella edettiin kirkkoyhteisöön viime vuosikymmenen lopulla siten, että yhdistämiskokous pidettiin 2010. Se otti myös nimeensä kirkkoyhteisön – World Communion of Reformed Churches. Reformoitu kirkkoyhteisö piti menneenä kesänä yleiskokouksensa Wittenbergissä ja päätti siellä allekirjoittaa alun perin luterilais-katolisissa neuvotteluissa syntyneen Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisesta. Kysymys vanhurskauttamisestahan oli yksi merkittävistä kiistoista reformaatioaikana. Nyt siitä on päästy suureen yhteisymmärrykseen katolisten, luterilaisten, reformoitujen ja metodistien kesken – metodistien kirkkoyhteisö hyväksyi asiakirjan jokin vuosi sitten.

5. Arviointia

Reformoidun maailmanyhteisön (2017) ja metodistien kirkkoyhteisön (2006) päätösten liittyä Yhteiseen julistukseen vanhurskauttamisesta soisin olevan hyvänä esimerkkinä myös omalle kirkollemme, Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle. Minusta on käsittämätönsä, että kirkkomme jääräpäisesti kieltäytyy täydestä yhteydestä ei-luterilaisiin reformaation valtavirtojen perillisiin.

Sillä niin kirkkomme tekee pysytellessään edelleenkin Euroopan protestanttisten kirkkojen yhteisön ulkopuolella. Osallistuminen sen teologiseen työskentelyyn on tietenkin hyvä asia, tehdäänhän Suomessa hyvää teologiaa, mutta se ei mielestäni riitä. Yhteisöön liittymisen sijasta kirkkomme puhuu kahdenvälisten sopimusten solmimisesta yhteisöön kuuluvien kirkkojen kanssa. Sellainenhan on tehty Saksan Evankelisen Kirkon kanssa. Olemme siis saarnatuoli- ja ehtoollisyhteydessä kaikkien Saksan maakirkkojen ja niiden seurakuntien kanssa, mutta emme esimerkiksi Itävallan emmekä Sveitsin evankelis-reformoitujen kirkkojen kanssa, vaikka ne edustavat samaa oppia kuin reformoidut seurakunnat Saksassa.

Soisin siis, että kirkkomme hyväksyisi Leuenbergin konkordian ja liittyisi sille pohjautuvaan kirkkoyhteisöön. Kahdesti olen saanut asian eteenpäin kirkkomme päätöksenteossa, mutta kummallakin kerralla tavoite on jäänyt saavuttamatta. Esteenä on ollut – ei suinkaan ehtoolliskysymys vaan – konkordian kirkko-opillinen ja ekumeeninen metodi! Todellinen reformaation merkkivuoden merkkiteko olisi todeta, että on mahdollista liittyä yhteisöön, vaikka kaikki yksityiskohdat eivät vastaakaan omia kriteerejä.

13. Reformaation kolmannella tiellä

Avainsanat

amissit, anabaptistit, kastajat, Münster, mennoniitit, radikaalireformaatio, uudestikastajat, Zürich

Reformaation valtateiksi muotoutuivat 1500-luvulla luterilainen ja reformoitu kristikunta sekä paikallisena valtatienä anglikaaninen kirkko. Ne eivät kuitenkaan olleet eivätkä jääneet reformaation ainoiksi teiksi.

Tänään olen joutunut radikaalisti vaihtamaan esitykseni otsikon runsas vuosi sitten suunnittelemastani vastaamaan paremmin matkaosuutemme sisältöä, sillä aiheenamme ovat ilmiöt, liikehdinnät, joita kutsutaan yhteisnimellä radikaalireformaatioksi. Siihen liittyvistä syrjäpoluista jätän kuitenkin pelkäksi maininnaksi tässä kolminaisuusopin kieltävät antitrinitaarit. Se näet johtaa selvästi kristikunnan ulkopuolelle, koska yksi keskeisimmistä opinkohdista ja uskon kohteista kielletään.

Reformaation kolmannella tiellä matkakumppaneinamme ovat erityisesti kastajat.

Kolmannelle tielle johtava tienhaara ajoittuu aivan reformaation alkuvuosiin, 1520-luvulle. Oli näet kristittyjä, joille Lutherin ja Zwinglin reformaatiot olivat vaillinaisia, liian maltillisia, jopa uskottomia Raamatulle. Tienhaaraan tuli kristittyjä niin Wittenbergissä kuin Zürichissä sekä lisäksi muillakin paikkakunnilla.

1 Taustaa Zürichissä

Lähdemme liikkeelle Zürichistä. Zwingli oli aloittanut 1520 huministisen opintopiirin pitämisen. Sen jäseninä oli oppineistoa ja aihepiirinä sekä raamatullisia että filosofisia tekstejä. Oli myös mahdollisuus opiskella kreikkaa ja hepreaa.

Vuonna 1516 Zwinglin kirjeenvaihdossa tuli ensi kerran esille Graubündenistä kotoisin oleva kirjakauppias Andreas Castelberger, jonka kautta oli saatavilla Baselin kirjapainoista humanistista kirjallisuutta. Castelberger asui Zürichissä ja humismiin liittyneenä ryhtyi hetimiten kannattamaan reformaatiota. Hän oli ilmeisen innostunut mahdollisuudesta lukea ja tutkia Raamattua. Kesällä 1522 tai viimeistään keväällä 1523 hän ryhtyi muutaman Raamatun tutkimisesta kiinnostuneen pyynnöstä pitämään kotonaan Raamattukoulua. Siellä tutkittiin ilmeisesti Roomalaiskirjettä. Castelberger lienee ollut ryhmään kuuluneista oppinein ja sen vuoksi useimmiten luennoitsija. Luennon oli tarkoitus olla rakennukseksi niin kuulijoille kuin luennoitsijalle, sen tuli enentää ja kasvattaa Jeesuksen Kristuksen tuntemisessa. Luentoa seurasi keskustelu. Lisäksi kokoontumisiin kuului yhteinen ateria. Castelbergerin piiri erosi Zwinglin piiristä siten, että siinä tutkittiin vain Raamattua ja jäsenet olivat käsityöläisiä ja kauppiaita.

Niin Castelberger kuin muutkin jäsenet lukivat Raamattua suoraan aikansa yhteiskunnallisiin oloihin. Nykytermein voisi sanoa heidän harjoittaneen kontekstuaalista teologiaa. Niinpä keskusteluissa oli sosiaalikriittinen sävy. Castelberger oli m.m. verrannut murhaajiin niitä, jotka ”vievät köyhältä kodin, tilan, pellon tai laitumen”, sekä puhunut sotimista ja palkkasotiluutta vastaan.

Piirin jäsenet olivat mukana myös radikaaleissa toimissa, kuten paaston rikkomisessa – muistettakoon Zürichin makkaransyönti 9. maaliskuuta 1522, ensimmäisellä paastoviikolla! – saarnojen häiritsemisissä ja kuvienriistossa. Samaan aikaan jotkut maaseutupapit vaativat järeämpää reformaation läpiviemistä ja ryhtyivät tukemaan talonpoikia näiden yhteiskunnallisissa vaatimuksissa.

2 Kastajaliikkeen synty

Toisessa Zürichin disputaatiossa syksyllä 1523 Simon Stumpfin ja Konrad Grepelin johtama ryhmä vaati katolisen messun välitöntä lakkauttamista ja kuvien poistamista kirkoista. Vaatimukset olivat Zwinglin mielestä kohtuuttomia, hän halusi, että kaupungin raati on mukana päättämässä toimista ja niiden aikataulusta.

Alkuvuodesta 1524 jotkut maaseutuseurakuntien saarnaajat alkoivat kieltäytyä kastamasta vauvoja. Elokuussa raati antoi määräyksen, että lapset tuli tuoda kastettaviksi. Grepelin ja Felix Manzin johtama ryhmä vastusti määräystä. Loppuvuodesta asiasta yritettiin päästä sopuun neuvotteluissa Zwinglin kanssa, sitten vielä tammikuussa disputaatiossa. Heti sen jälkeen raati antoi uudelleen määräyksen, että kaikki lapset on kastettava. Kun elokuussa oli määrätty uhkasakko, nyt kieltäytyjiä odotti maastakarkotus. Pian raadilta tuli myös lisämääräyksiä: Grepeliä ja Manzia kiellettiin puhumasta enää lapsikastetta vastaan, Raamattukoulu kiellettiin ja ei-zürichiläisille lapsikasteen vastustajille annettiin kahdeksan päivää aikaa poistua Zürichin kanttonista.

Heti lisämääräysten julkistamispäivänä 21. tammikuuta Grepel ja Manz päättivät olla noudattamatta niitä ja kokoontuivat ystäviensä kanssa vielä samana iltana Raamatun tutkimiseen. Erään rukouksen jälkeen entinen katolinen pappi Jörg Blaurock astui Grepelin eteen ja pyysi tätä kastamaan hänet. Grepel kastoi, ja sen jälkeen Blaurock kastoi useita läsnäolijoita, heidän joukossaan Felix Manzin.

Uskovien kaste ei jäänyt salaiseksi. Raati ryhtyi vastatoimiin, joiden johdosta Grepel, Manz ja Blaurock muuttivat Zollikoniin, hieman Zürichin kaakkoispuolelle. Blaurock ryhtyi saarnaamaan maataloissa, syntyi herätys, johon liittyintä Blaurock kastoi. Kodeissa pidetyissä jumalanpalveluksissa ryhdyttiin myös viettämään ehtoollista. Isäntä luki Uudesta testamentista ehtoolliseen liittyviä tekstejä ja antoi sitten läsnä olijoille leipää ja viiniä.

Tammikuun lopussa Zürichin raadin lähettämät joukot vangitsivat kastettuja ja kastajia. Manz jäi vankilaan syksyyn saakka, talonpojat sekä Grepel, Blaurock ja pari muuta johtajaa vapautetiin. Johtajien piti kuitenkin lähteä Zollikonista. Jotkut lähtivät maanpakoon, toiset syrjemmälle, kauemmaksi Zürichin kaupungista. Niin kastajaliike laajeni uusille seuduille: St. Galleniin, , Itä-Sveitsiin, Baseliin, Graubündeniin, Tiroliin, Schaffhauseniin ja Etelä-Saksaan.

3. Schleitheimin artiklat

Kastajat joutuivat kokemaan esivallan painostusta. Liikkeestä tuli martyyriliike vuoden 1527 alussa, kun uudelleen vangittu Manz hukutettiin Zürichin läpi virtaavaan Limmat-jokeen. Jopa suvaitsevasta Strassburgista kastajat joutuivat lähtemään, koska he eivät suostuneet auttamaan kaupungin puolustusrakennelmien kunnostamisessa.

Yksi Strassburgista karkotetuista oli Michael Sattler (n. 1490-1527). Hän oli opiskellut Freiburgin yliopistossa filosofiaa ja teologiaa ja ehtinyt kohota benediktiiniluostarin johtajaksi ennen kuin oli Lutherin ja Zwinglin Uuden testamentin selitysten innoittamana liittynyt reformaatioon. Jätettyään luostarin ja mentyään naimisiin hän oli muuttanut Zürichiin, jossa hän vaimoineen oli liittynyt kastajiin. Marraskuussa 1525 heidät oli karkotettu Zürichistä, ja joulukuussa 1526 he saivat turvapaikan Strassburgista. Se ei ollut kuitenkaan pitkäaikainen, mutta sen aikana Sattler ehti jo kirjoittaa ”Kaksikymmentä teesiään” uskovien seurakunnasta.

Schleitheimissa, Schaffhausenin kantonissa pidettiin Sattlerin johdolla kastajien ”veljellinen kokoontuminen” 24. helmikuuta 1527. Kokouksessa syntyi asiakirja ”Seitsemän artiklaa Jumalan lasten veljellisestä yhteydestä” eli Schleitheimin tunnustus, johon todenäköisesti juuri Sattler oli laatinut pohjatekstin. Tunnustus tuo hyvin esiin kastajaliikkeen ja laajemminkin radikaali­reformaation erityiset korostukset.

Ennen Schleitheimin tunnutuksen sisällön esittelyä kuitenkin vielä Sattlerin kohtalosta. Toukokuussa 1527 katoliset viranomaiset pidättivät hänet ja esittivät häntä vastaan yhdeksän syytettä: 1) hän ei noudattanut keisarillisia käskyjä, 2) hän kielsi Kristuksen reaalisen läsnäolo ehtoollisessa, 3) hän opetti, että lapsen kaste ei tuo pelastusta, 4) hän hylkäsi viimeisen voitelun sakramentin, 5) hän halveksi Jumalanäitiä ja pyhiä, 6) hän opetti valasta kieltäytymistä, 7) hän on ottanut käyttöön uuden ehtoollisen tavan, 8) hän pitää oikeutettuna sääntökuntansa jättämistä ja avioitumistaan ja 9) hän ei hyväksy sotaa turkkilaisia vastaan. Sattler myönsi eräiden syytteiden ( 2, 3, 6, 7, 8) tuovan oikein esille hänen näkemyksensä. Hän kielsi jättäneensä noudattamatta keisarillisia käskyjä. Neitsyt Mariaa hän sanoi kunnioittavansa uskon esikuvana, vaikka kieltääkin tällä olevan mitään välittäjän tehtävää Jumalan ja ihmisen välillä. Sairaan voitelun hän totesi olevan Raamatun mukaista, mutta hän ei pitänyt siihen tarpeellisena mitään erityistä öljyä. Viimeiseen syytteeseen hän vastasi: ”Kristityt eivät saa ottaa keneltäkään henkeä, heidän tulee vain huutaa Jumalaa avukseen. Jos turkkilaiset sotivatkin kristittyjä vastaan, se johtuu siitä, että muslimeina he eivät tiedä paremmin. Ihmiset, jotka nimittävät itseään kristityiksi ja sotivat turkkilaisia vastaan, ovat hengeltään turkkilaisia.” Sattler teloitettiin 21. toukokuuta, ja hänen vaimonsa hukutettiin muutama päivä myöhemmin Neckariin.

Schleitheimin tunnustus on monien muiden matkallamme mainitsemieni kirjoitusten tavoin suomennettu 2009 kokoelmaan ”Reformaation tunnustuksia”.

Tunnustuksessa on siis seitsemään artiklaa sekä niiden lisäksi esipuhe ja loppusanat. Lisäksi siihen kuuluu 1900-luvun alussa Bernin valtionarkistosta löydetty liite seurakunnallisesta järjestyksestä. Se on allekirjoitettu huhtikuussa 1527.

Esipuheesta ilmenee tunnustuksen laadintatilanne. Kastajaliikkeessä oli ilmennyt hajaannusta, paholaisen työnä. Joukkoon oli myös soluttautunut valeveljiä, jotka ajattelivat, että usko ja rakkaus sallisivat minkälaisen elämän tahansa. Kuitenkin todelliset Kristuksen omat ovat ristiinnaulinneet lihansa haluineen ja himoineen, ja heidän tuli pysytellä erossa väärin ajattelevista ja luopioista.

Ensimmäinen artikla koskee kastetta. Kaste kuuluu katumusta ja elämän muutosta osoittaneille Kristukseen uskoville, jotka sitä toivovat ja pyytävät. Pikkulasten kastaminen on siten mahdotonta. Perusteluna on sana ”tämä”, jolla viitataan siis kasteen toivomiseen ja pyytämiseen, siis selkeästi lausuttuun tahtoon tulla kastetuksi ja siten sitoutuneeksi Kristukseen ja uskoon.

Toinen artikla käsittelee pannaan julistamista eli seurakunnasta erottamista. Sitä sovelletaan Kristuksen ruumiiseen kasteessa liitettyihin, kun he erehtyvät, tekevät syntiä ja jäävät siitä kiinni. Sellaista veljä tai sisarta tulee ensiksi nuhdella henkilökohtaisesti, tarvittaessa kahdesti. Jos se ei auta, tulee häntä ojentaa julkisesti seurakunnan edessä tai hänet tulee erottaa seurakunnasta. Erottaminen tai ojentaminen tapahtuu jumalanpalveluksessa ennen ehtoollista.

Seuraava artikla käsittelee leivän murtamista eli ehtoollista. Ehtoollinen kuuluu vain kastetuille seurakunnan jäsenille. Ehtoollinen on tunnustuksen mukaan eritoten yhteyden ateria. Seurakunnallista järjestystä koskevan liitteen mukaan ehtoollista tulee viettää aina, kun seurakunta on koolla. Ehtoollisen sisällöstä liite toteaa sen muistuttavan, kuinka Kristus antoi elämänsä ja ruumiinsa meidän, uskovien, tähden, jotta uskovat olisivat antamaan oman elämänsä ja ruumiinsa Kristuksen eli seurakunnan tähden.

Neljännen artiklan otsikkona on ”Erottautumisesta”. Artikla kuvaa hyvin dualistisen, kaksijakoisen maailman, jossa hyvä ja paha, valo ja pimeys taistelevat. Uskovat ovat hyvän ja valon puolella, kuten pari lainausta kertoo: ”meillä ei yksinkertaisesti voi olla osallisuutta niiden kanssa, jotka ovat pahoja” ja ” Meille Herran käsky on selkeä. Hän kutsuu meitä erottautumaan pahasta;” Kielletyiksi asioiksi listataan kastajaliikkeen ulkopuolisen hengellisen elämän ilmauksien lisäksi m.m. viiinuvat, killat ja sota-aseet.

Viidennen artiklan aiheena ovat seurakunnan paimenet. Paikallinen seurakunta kutsuu paimenensa, jonka tulee olla hyvässä maineessa seurakunnan lisäksi myös siihen kuulumattomien silmissä. Paimenen tehtävä on kaikissa asioissa pitää huolta seurakunnasta ja seurakunnan tehtävänä on tukea valitsemaansa paimenta. Jos paimen karkotetaan tai kärsii marttyyrikuoleman, tulee seurakunnan valita viivytyksettä uusi paimen.

Kuudes artikla esivallan miekasta on kaikkein pisin. Sen sisältö on kuitenkin ilmaistavissa lyhyesti: Vaikka Jumala on asettanut esivallan huolehtimaan tämän maailman järjestyksestä, kristityn ei ole soveliasta ryhtyä kantamaan esivallan miekkaa. Kristityn ei siis pidä sekaantua yhteiskunnalliseen toimintaan. Tässähän on melkoinen ero reformaation kahden muun valtatien näkemyksiin.

Viimeinen artikla käsittelee valasta kieltäytymistä. Kastajien mukaan kristityn ei pidä vannoa mitään valaa.

Seurakunnallista järjestystä koskevassa liitteessä kehotetaan kokoontumaan kolme tai neljä kertaa viikossa. Kokoontumisissa tulee lukea ja selittää Raamattua, hyvässä järjestyksessä. Lisäksi tulee kodeissa lukea päivittäin Psalmien kirjaa. Hyvää käytöstä edellytetään niin seurakunnan sisällä kuin muiden ihmisten edessä. Liitteen viides kohta antaa yhteisomistuksen ihanteen, Apostolien tekojen toisen luvun kuvaaman alkuseurakunnan tapaan: kenelläkään ei tule olla mitään omaa, vaan seurakunnassa tulee yhteisistä varoista antaa kullekin tarpeen mukaan. Kuudes kohta kehottaa yksinkertaiseen elämään.

Uskovien kaste, maailmasta ja yhteiskunnasta erottautuminen, sotapalveluksesta ja valasta kieltäytyminen ovat yleisiä radikaalireformaation teemoja, jotka Schleitheimin tunnustus lausuu. Ja joiden vuoksi kastajat joutuivat ongelmiin esivallan kanssa. Erityisen ongelmallinen oli valasta kieltäytyminen, sillä melkeinpä missä tahansa valtiossa asuminen edellytti jonkinlaista uskollisuudenvalaa, oli se sitten ruhtinaalle tai raadille. Kaupunkivaltioiden oli vaikea hyväksyä asukkaita, jotka eivät millään tavoin olleet valmiita osallistumaan kaupungin turvallisuudesta huolehtimiseen.

4 Münsterin kastajavaltakunta

Kastajat joutuivat liikkumaan paikasta toiseen. Matkan varrella liikeeseen liittyi uusia jäseniä. Strassburgissa siihen liittyi 1530 Melchior Hoffman (n. 1495-1543). Hän muuten oli ehtinyt sitä ennen toimia lähellä meitä, Tartossa ja Tukholmassa. Mutta vielä vuonna 1530 hän ehtii – Pohjanmeren rannikolle Emdeniin, Friisinmaalle, ja myöhemmin Amsterdamiin. Siellä hänen seuraajakseen seurakunnan johtajana tuli Jan Matthys.

Kastejaliikeen ajatukset saivat kannatusta myös Luoteis-Saksan merkittävässä kirkollisessa keskuksessa Westfalenin Münsterissä. Reformaatio oli sielläkin ilmennyt kaupunkilaisten ja ruhtinaspiispan välisenä taisteluna, jossa kaupunkilaiset olivat 1530-luvun alussa voitolla reformatorisine ajatuksineen. Vuoden 1533 vaalien jälkeen raati oli täysin evankelinen.

Ympäröiviltä seuduilta kaupunkiin tuli evankelisia ja kastajia. Jan Mathysin lähettiläänä sinne saapui tammikuussa 1534 Jan van Leiden. Samoihin aikoihin siellä ryhdyttiin kastamaan aikuisia. Helmikuussa Jan Mathys saapui kaupunkiin.

Helmikuun lopulla oli jälleen vaalit. Nyt raadissa enemmistöön pääsivät kastajat. He ryhtyivät hetimiten luomaan uutta järjestystä, itse asiassa he pyrkivät muuttamaan kaupungin taivaalliseksi Jerusalemiksi. Ne asukkaat, jotka eivät halunneet tulla kastetuiksi, joutuivat lähtemään maanpakoon.

Kaupungissa siirryttiin alkuseurakunnan malliin yhteisomistukseen. Väestöstä huomattavan suuri osa, kolme neljäsosaa, oli naisia. Heistä huolehtimiseksi siirryttiin monivaimoisuuteen – johtajaksi tulleella Jan van Leidenilla oli 16 vaimoa.

”Taivaallinen Jerusalem” Münsterissä sai vastaansa niin katolisia kuin evankelisia voimia. Kesäkuun lopulla 1535 rajujen taistelujen päätteeksi nämä valloittivat kaupungin. Jan van Leiden ja kaksi muuta kastajavaltakunnan johtajaa vangittiin. Oikeudenkäynnin jälkeen heidät teloitettiin äärimmäisen julmasti. Lopuksi heidän ruumiinsa nostettiin metallisissa häkeissä kaupunginkirkon, Lambertinkirkon torniin varoitukseksi hurmahengille. Häkit roikkuvat siellä yhä.

Münterin katastrofi varmasti sai kastajat yhä tiukemmin pitäytymään ajatuksessa pysyä irrallaan yhteiskunnasta.

5 Kastajaliikkeen perilliset

Kastajaliikkeen merkittävimpiin teologeihin kuului Menno Simons (1496-1561), joka liittyi kastajiin 1536. Hän irrottautui selkeästi Münsterin kastajavaltakunnan ajatuksista ja myös muista väkivaltaan valmiista kastajista. Hänen seuraajiaan ryhdyttiin kutsumaan mennoniiteiksi.

Mennoniitteja oli aluksi Alankomaissa ja Pohjois-Saksassa. Myöhemmin heitä muutti Danzigin, nykyisen Gdanskin alueella ja sieltä Ukrainaan. Erityisesti Ukrainasta mennoniitteja muutti 1874 lähtien Yhdysvaltoihin ja Kanadaan.

Mennoniittien ohella amissit ovat kastajaliikeen suoranaisia jälkeläisiä. Heidän liikkeensä irtautui 1600-luvun lopulla mennoniiteista elääkseen hurskaampaa elämää. Amissit ovat ehkä nykyään tunnetumpi ryhmä kuin mennoniitit, koska he elävät vielä korostetummin yksinkertaista ja vanhakantaista elämää. Vaikka he ovat jo vuosisatoja eläneet Amerikassa, he puhuvat yhä vanhoja saksan murteitaan. He pitävät, Zollikonin varhaisten kastajien tavoin, jumalanpalvelukset kodeissa.

6 Uskovien kaste

Kastajaliikkeessä esille tullut uskovien kaste on toki käytössä ja ainoa hyväksytty kaste myös monissa nykyään toimivissa kirkkokunnissa ja kristillisissä yhteisöissä, jotka ovat syntyneet myöhempinä vuosisatoina erinäisten vaiheiden myötä. Ne eivät välttämättä ole omaksuneet radikaalireformaation kastajien ajatuksia erottautua yhteiskunnasta ja maailmasta.

Uskovien kastetta edellyttävät ainakin baptistit, adventistit ja helluntailaiset. Koska he eivät hyväksy pikkulasten kastetta oikeaksi kasteeksi, he eivät voi toimia kummeina luterilaiselle kastettavalla. Eivät, vaikka he hyväksyvätkin aikuisena kastetun luterilaisen oikein kastetuksi.

7 Lopuksi

Toisin kuin olin viime vuoden alussa laatimaani suunnitelmaan kirjoittanut, en johdattanutkaan teitä tänään juuri lainkaan reformaatiovuosisadan jälkeen syntyneiden kirkkojen ja kristillisten yhteisöjen pariin, mutta toivon teidän kuitenkin nauttineen tämänkin illan matkasta reformaatioon. Nyt on keskustelun aika, mutta toivon, ettemme ryhdy keskustelemaan kastekäsityksistä ja -opeista.

Kiitos.

12. Uskon puolustajan reformaatio

Avainsanat

39 artiklaa, anglikaaninen kirkko, Englannin kirkko, Henrik VIII, reformaatio Englannissa

1. Uskon puolustaja

Lutherin aneteesien julkaiseminen oli kuin nalliin osunut isku. Nalli sytytti räjähdyksen, joka tuntui ja vaikutti kaukanakin alkuperäisistä iskuista.

Aikanaan 95 teesiä saavuttivat myös Englannin. Siellä niitä vastaan ryhtyi toimimaan itse kuningas. Vuonna 1519 hän kirjoitti ja 1521 julkaisi latinankielisen kirjoituksen Seitsemän Sakramentin Puolustus (Assertio Septem Sacramentorum). Hän oli omistanut sen Pyhälle Isälle, paavi Leo X:lle, joka palkkioksi ansiokkaasta kirjoituksesta antoi lokakuussa 1521 kuninkaalle arvonimen Uskon puolustaja (Fidei defensor).

Kyseinen kuningas oli populaarikulttuurissa käsiteltyihimpiin kuuluva hallitsija, kuudesta avioliitostaan kuuluisa Henrik VIII (1491-1547). Ryhtyessään kirjoittamaan Seitsemän Sakramentin Puolustusta hän oli ollut jo 10 vuotta kuninkaana – ja 10 vuotta naimisissa Katariina Aragonialaisen (1485-1536) kanssa. Katariina oli Espanjan Katolisten hallitsijoiden, Aragonin Ferdinand II:n ja Kastilian Isabellan nuorin elossa oleva lapsi. Hän oli myös Pyhän Roomalaisen Valtakunnan nuoren hallitsijan Kaarle V:n täti. Hän ei ollut täyttänyt vielä 16 vuotta, kun hän oli 1502 avioitunut Englannin silloin 15-vuotiaan kruununperijän Arthurin kanssa. Arthur kuitenkin kuoli viisi kuukautta häiden jälkeen, ja jäi epäselväksi, oliko avioliittoa koskaan pantu täytäntöön.

Vuosikymmenen aikana Katarina synnytti Henrikille kuusi lasta, mutta neljä näistä syntyi kuolleena. Elävänä syntynyt poika eli vain seitsemän viikkoa, ja ainoa aikuiseksi elänyt heidän lapsistaan oli 1516 syntynyt tytär Maria (1516-1558), joka aikanaan lyhyellä hallituskaudellaan 1553-1558 sai lisänimen Verinen.

Ei ole tarkkaa tietoa, milloin Henrik VIII, Uskon puolustaja, alkoi luopua katolisesta uskosta ja ryhtyi kannattamaan reformaatiota. On kuitenkin selvää, että asiaan vaikutti paljon se, että hän halusi saada laillisen pojan kruununperijäksi. Aikanaan hän saikin. Kolme hänen lastaan seurasi häntä Englannin valtaistuimella – välittömänä seuraajana hänen poikansa Edvard VI (1537-1553), joka kuoli 15 vuoden iässä, sitten kaksi tytärtä, Maria Verinen, Englannin ensimmäinen naishallitsija, ja Elisabeth I (1533-1603).

Kirkkohistoria olisi ehkä kovin toisenlainen, jos Henrik VIII olisi kyennyt ajattelemaan, että maata voi hallita nainen. Vaikka itse asiassa hän niin ajatteli: Vuonna 1513 Henrik valtuutti vaimonsa Katarinan sijaishallitsijakseen ajaksi, jonka hän soti Ranskassa, ja puolen vuoden ajan Katarina hallitsi maata.

2. Toinen vaimo

Henrikin monista avioliiton päättymisistä reformaation kannalta erityisen merkityksellinen on ensimmäinen. Itse asiassa avioliitto Katarina Aragonilaisen kanssa oli alkanutkin hieman epäselvässä tilanteessa. Jos Arthurin ja Katarinan avioliitto oli toteutunut eli jos he olivat yhtyneet, olisi tullut saada paavilta erivapaus lesken ja tämän miesvainajan veljen väliseen avioliittoon. Jos taas Katarinan ensimmäistä avioliittoa ei ollut pantu täytäntöön, riitti todeta, että hän ei ollut ollut todellisesti naimisissa – toteamuksen toki toivottiin tulevan paavilta.

Katarina vakuutti, että avioliitto Arthurin kanssa ei toteutunut. Henrik avioitui Katarinan kanssa puolitoista kuukautta isänsä kuoleman jälkeen ja pari viikkoa myöhemmin he viettivät yhteiset kruunajaiset.

Henrikin vastareformatorisen kirjoituksen yhtenä aiheena oli katolisen avioliittonäkemyksen puolustaminen, yhtenä paavin vallan puolustaminen. Viimeistään 1527 hän oli sitä mieltä, että edes paavilla ei olisi ollut oikeutta antaa hänelle lupaa avioitua veljensä lesken kanssa, koska 3. Moos. 20:21 toteaa ”Jos joku viettelee veljensä vaimon, hän tekee inhottavan teon.” Näin hän pyrki siihen, että hänen avioliittonsa Katarinan kanssa mitätöitäisiin ja hän voisi mennä naimisiin valitsemansa naisen kanssa. Paavi Klemens VII käsitteli Henrikin asiaa koskevaa pyyntöä, mutta 1529 oli selvää, että Pyhä Istuin ei suostuisi hänen avioliittonsa mitätöintiin.

Jossakin vaiheessa 1520-luvun alkupuolella Henrik oli alkanut ajatella, että Katarina ei onnistu synnyttämään hänelle miespuolista perillistä, koska Jumala ei hyväksy heidän avioliittoaan, koska heitä siis koskee kirous. Sen vuoksi hän katsoi, että avioliiton toteaminen laittomaksi ja siten mitättömäksi voisi muuttaa tilanteen. Yksi hänen rakastajattaristaan oli 1519 synnyttänyt hänelle pojan.

Vuosikymmen puolivälissä Henrik tutustui rakastajattarensa, Katarinan hovinaisen Mary Boleyn sisareen Anneen, joka oli pitkän Alankomaissa ja Ranskassa elämisen jälkeen palannut kotimaahansa 1522 ja liittynyt kuningattaren seurueeseen. Boleynit olivat ylhäisaatelia, ja isä Thomas toimi diplomaattina. Anne sai hyvän koulutuksen ja vietti nuoruuttaan ensin Margareta Itävaltalaisen, sitten Ranskan kuninkaan hovissa. Ranskassa hän ilmeisesti sai kosketuksensa reformaatioon kuningas Frans I:n humanismia ja reformiajatuksia suosineen sisaren Margarita Navarralaisen kautta. Annella vaikuttaa olleen evankelinen hengellinen vakaumus hänen palatessaan Englantiin.

Henrik alkoi 1526 piirittää Annea, joka ei kuitenkaan suostunut hänen rakastajattarekseen. Annella oli jo aiemmin ollut seurustelusuhteita, mutta seksuaalinen pidättyvyys niin niissä kuin kieltäytyminen esiaviollisesta suhteesta Henrikin kanssa puhuvat mielestäni sen puolesta, että hänellä oli uskonnollinen vakaumus.

Vuosikymmenen loppupuolen Henrik siis hakkaili Annea ja pyrki pääsemään irti avioliitostaan Katarina Aragonilaisen kanssa. Hän lähetti 1527 lähettiläänsä paavi Klemens VII:n luo, jotta tämä toteaisi pätemättömäksi aiemman paavin kuninkaalle antaman erivapauden naida veljensä leski. Paavi koki juuri samana vuonna keisarin voiman – keisarin joukot olivat miehittäneet Rooman ja hävittivät sitä – joten hän kuunteli tarkaan keisaria tämän tätiä koskevassa asiassa eikä parivuotisen harkinnankaan jälkeen suostunut kuninkaan pyyntöön.

Kun paavi ei kuninkaan asiaa edistänyt, kuningas kutsui 1529 koolle parlamentin, jota myöhemmin ryhdyttiin kutsumaan Reformaatioparlamentiksi. Sen jäsenistä osa vastusti papiston erioikeuksia, osa oli ollut kosketuksessa Lutherin teologiaan ja vastusti Roomaa. Keskeinen toimija reformaation ajatusten edistämisessä oli lakimies Thomas Cromwell.

Jo 1300-luvulta oli laki, jonka mukaan kuninkaan alamainen ei saanut vedota ulkomaiseen valtaan – etenkään Roomaan. Reformaatioparlamenttiin asti papistolla oli tästä erivapaus, mutta 1530 papisto menetti tämänkin erioikeuden. Englannin kirkko oli siten alkanut irtautua Rooman vallasta, ja Canterburyn arkkipiispasta tuli korkein kirkollinen auktoriteetti.

Syksyllä 1532 edellisen kuoltua uudeksi arkkipiispaksi nimitettiin Thomas Cranmer. Hän oli silloin Italiassa, mutta palasi pikaisesti Englantiin. Paavi vahvisti valinnan – ilmeisesti tietämättömänä Cranmerin ystävyydestä Cromwellin kanssa ja myönteisestä suhtautumisesta reformaatioon.

Kuningas oli jo 1531 karkottanut Katarinan hovista ja tämän huoneet oli annettu Anne Boleynin käyttöön. Kuningas oli myös jo hakenut Ranskan kuninkaalta tukea uudelle avioliitolleen. Talvella 1532/32 Henrik ja Anne vihittiin avioliittoon. Toukokuussa Cranemerin johtama oikeus ensin totesi Henrikin ja Katarinan avioliiton olleen laiton ja siten mitätön, ja sitten Cranmer julisti Henrikin ja Annen avioliiton olevan pätevä. Kesäkuun alussa Anne kruunattiin kuningattareksi, ja syyskuussa syntyi tytär Elisabet.

Annen kruunaaminen sai paavin raivoihinsa, mutta vasta heinäkuussa paavi väliaikaisesti erotti ehtoollisyhteydestä Henrikin ja tämän neuvonantajat, tuore arkkipiispa Cranmer mukaan lukien, ellei Henrik luovu Annesta syyskuun loppuun mennessä.

Vähitellen 1530-luvun kuluessa Englannin kirkko yhä enemmän irrottautui Roomasta. Lopullista eroa merkitsi marraskuun 1534 laki, jonka mukaan kuningas Englannin kirkon ylin pää. Paavilla ei ollut enää mitään valtaa. Kirkon itsenäistyminen ei kuitenkaan vielä merkinnyt välttämättä sen reformoimista, opin ja elämän uudistamista.

3. Kirkon uudistus Englannissa ennen reformaatiota

Itse asiassa kirkon uudistuksella oli reformaatioon mennessä Englannissa jo pitkät perinteet.

Jo vuosisata ennen Lutherin syntymää oli alkanut liikehdintä, joka vastusti pyhien ja pyhäinjäännösten kunnioitusta, pappien selibaattia, oppia ehtoollisaineiden muuttumisesta, anekauppaa, oppia kiirastulesta ja pyhiinvaelluksia eikä nähnyt mitään raamatullista perustaa paavin asemalle.

Liikehdinnän laittoi liikkeelle filosofi-teologi, Oxfordin erään seminaarin rehtori John Wycliff (1320-luku – 1384), joka nykyään tunnetaan erityisesti siitä, että hän käänsi koko Raamatun englanniksi. Tosin mahdollisesti vain Uuden testamentin käännös oli hänen omaa työtään, Vanhan testamentin käänsivät mahdollisesti hänen työtoverinsa. Käännös perustui latinankieliseen Raamattuun eli Vulgataan ja ilmestyi Wycliffin kuolinvuonna 1384. Raamattu oli selvästi Wyclifille ylin auktoriteetti, siihen hän perusti oppinsa ja opetuksensa.

Wycliff sai taakseen laajoja kansanjoukkoja ja myös ylimyksiä. Vastaansa hän tietenkin sai kirkon hierarkiaa. Hänet tuomittiin Oxfordissa harhaoppiseksi jo 1381, hieman ennen kuolemaansa, ja uudelleen postuumisti Konstanzin kirkolliskokouksessa 1415.

Wycliffin ajatukset sopivat hyvin reformaatioon, mutta hänen esireformatorinen työnsä ei saanut aikaan sitä, minkä runsas vuosisata myöhemmin augustinolaismunkin naulaniskut Wittenbergissä. Vielä yhteisöllinen tilaus ei ollut niin suuri, vielä ei ollut kirjapainoa levittämässä uusia ajatuksia.

Ajatukset saivat kuitenkin kannattajia. Vaikka liikehdintä virallisesti tukahdutettiin Konstanzin konsiilin aikoihin, se jatkui läpi 1400-luvun. Sen kannattajia kutsuttiin lollardeiksi. Wycliffin ajatusten lisäksi heitä leimasi käsitys yleisestä pappeudesta ja siihen liittyneenä papille ripittäytymisen välttäminen.

Koska lollardit oli pakotettu maan alle, ei ole kovin selvää käsitystä heidän määrästään ja vaikutuksestaan Lutherin reformatoristen kirjoitusten alkaessa levitä Englantiin. Se kuitenkin tiedetään, että aivan alkuvaiheessa englantilaiset vastustajat näkivät Lutherin kannattajien olevan lollardeja. Joka tapauksessa lollardeilla ja heidän välittämillään reformatorisilla ajatuksilla oli merkitystä Englannin kirkon opin ja elämän reformaatiossa. On myös mahdollista nähdä heidän vaikutuksensa jatkuneen Englannissa syntyneissä uusissa protestanttisissa ryhmissä kuten baptisteissa, puritaaneissa ja kveekareissa.

Reformaation edelläkävijöihin Englannissakin tietenkin kuuluivat myös renessanssihumanistit. Merkittävimmissä yliopistoissa oli tilaa heille – Erasmushan työskenteli viisi vuotta (1510-15) Cambridgen Queen’s Collegessa.

4. Reformaation virtauksia

Lutherin kirjoitukset löysivät siis tiensä myös Englantiin. Cambridgessa ryhmä dosentteja ja pappeja alkoi n. 1520 lukemaan Lutherin kirjoituksia ja keskustelemaan niistä. Ryhmään kuului mm. William Tyndale ja Thomas Cranmer.

Hyvin pian ryhmä näki tarpeelliseksi saada kansankielinen Raamattu yleisesti luettavaksi. Oli toki olemassa Wycliffin käännös yli vuosisadan takaa, mutta sitä ei ollut saanut painaa. Ryhmä ei myöskään pitänyt sitä enää riittävän tarkkana, sehän perustui latinankieliseen käännökseen. Sen ilmestymisen jälkeen oli ryhdytty kulkemaan lähteille, ja oli julkaistu, painettu myös alkukielisiä laitoksia. Niistähän merkittävin oli Erasmuksen toimittama kreikankielinen Uusi testamentti vuodelta 1516.

Tyndale ryhtyi käännöstyöhön 1523 ja siirtyi seuraavana vuonna jatkamaan työtään Wittenbergissä, siis Lutherin ja Melanchthonin luona. Uusi testamentti painettiin 1525 Kölnissä ja Wormsissa. Seuraavana vuonna sitä ryhdyttiin salakuljettamaan Englantiin, jossa se siis kuului kiellettyihin kirjoihin. Tyndalen käännöksen pohjatekstinä oli Erasmuksen kreikankielinen Uusi testamentti. Sanavalinnoissaan, esipuheissaan ja reunamerkinnöissään Tyndale oli selkeästi Lutherin oppilas.

Seuraavalla vuosikymmenellä ilmestyi englanninkielinen koko Raamattu, 1535 Zürichissä painettuna. Sen kääntäjä Miles Coverdale tukeutui Uuden testamentin osalta Tyndalen käännökseen ja Vanhan testamentin osalta Lutherin käännökseen. Vuosikymmenen lopulla ilmestyi vielä yksi käännös. Sen kääntäjä John Rogers tukeutui sekä Tyndaleen että Coverdaleen. Reformaatiomielinen kansleri Thomas Cromwell (1485-1540) huolehti siitä, että Coverdalen ja Rogersin käännökset voitiin painaa Englannissa ja että niitä levisi kaikkialle.

Siinä vaiheessa, kun Englannin kirkko oli juuri irtautunut Roomasta, kansleri Cromwellin ja arkkipiispa Cranmerin, kuninkaasta seuraavien, johdolla se etsi selkeästi yhteyttä etenkin luterilaiseen Saksaan. Vuonna 1536 englantilainen valtuuskunta neuvotteli Wittenbergissä vahvistaakseen niin poliittista kuin kirkollis-teologista yhteyttä. Neuvottelujen loppuasiakirjaan, Wittenbergin artikloihin, lainattiin pitkiä katkelmia Augsburgin tunnustuksesta ja sen Puolustuksesta.

5. Opin kehitys

Wittenbergin artiklat puolestaan olivat pohjana Englannin kirkon omiin asiakirjoihin.

Ensimmäisenä niistä olivat piispojen ja papiston edustajien Canterburyssa 1536 pitämän kokouksen julkaisemat Kymmenen artiklaa. Se on Englannin kirkon ensimmäinen itsenäinen opinselvitys, jolla pyrittiin ”saamaan aikaan kristittyjen rauha ja yhteisymmärrys”.

Artikloista viisi käsittelee keskeisiä opin kysymyksiä, viisi ehdonvallan asioita.

Ensimmäinen artikla määrittelee opin perustaksi Raamatun sekä kolme vanhakirkollista uskontunnustusta. Seuraavissa artikloissa käsitellään – silloin vielä – kolmea sakramenttia kastetta, rippiä ja ehtoollista. Ehtoollisartiklan voi tulkita esittävän Kristuksen todellisen läsnäolon ehtoollisaineissa, siis luterilaisen reaalipreesenssin, tai jopa transsubstantiaation, aineiden muuttumisen. Viides artikla käsittelee vanhurskauttamista uskosta. Lopuissa artikloissa todetaan, että hurskauden muodot, kuten kuvien kunnioitus (VI), pyhäin muistaminen ja rukoukset (VII, VIII), jumalanpalvelustavat (IX) ja rukous vainajien puolesta (X), eivät ole pelastukseen välttämättömiä.

Seuraavana vuonna 1537 ilmestyi kuninkaan käskystä ja arkkipiispa Cranmerin paljolti kirjoittamana eräänlainen katekismus, Piispan kirja, jonka tarkoituksena oli yhdistää reformatoristen ja konservatiivien käsitykset. Aiheina olivat uskontunnustus, seitsemän sakramenttia, joiden joukossa raamatulliset kolme (!) kaste, rippi ja ehtoollinen olivat erityisasemassa, kymmenen käskyä, Isä meidän -rukous ja Marian tervehdys sekä vanhurskauttaminen ja kiirastuli. Käsittelyssä tuli esille Raamatun asema ylimpänä auktoriteettina. Kirkko-opin osalta Piispan kirja esittää Kristuksen kirkon olevan itsenäisten ja keskenään yhdenvertaisten kansalliskirkkojen yhteisö.

Vuosikymmenen lopulla kuningas halusi palata opillisesti vanhaan. Kuuden artiklan laki vuodelta 1539 palautti rangaistuksen uhalla kuusi vanhaa uskonkäsitystä: 1) transsubstantaatio-opin, 2) ehtoollisen jakamisen maallikoille vain yhdessä muodossa, 3) selibaatin, 4) siveyslupaukset, 5) yksityismessut ja 6) yksityisripin.

Reformaatiomielinen arkkipiispa Cranmer joutui vain hyväksymään Kuuden artiklan lain sekä vielä muutama vuosi myöhemmin, 1543, ikään kuin vahvistamaan sen ns. Kuninkaan kirjalla. Hän onnistui kuitenkin sisältöön ujuttamaan reformatorisia ajatuksia, vaikka otsikot vaikuttivat paluulta katoliseen oppiin ja käytäntöön.

6. Yleinen rukouskirja

Henrik VIII kuoli 1547, ja kuninkaaksi tuli hänen ja Jane Seymourin poika Edvard, silloin yhdeksänvuotias. Käytännössä hallitusvalta oli siis holhoojahallituksella ja alkuvuosina lordiprotektorina toimineella Edvardin enolla ja hänen seuraajallaan. Kirkollisissa asioissa suurin vaikutusvalta oli arkkipiispa Cranmerilla. Hän oli jo huolehtinut Edvardin uskonnollisesta kasvatuksesta, ja häneen Edvard luotti.

Vuonna 1549 Cranmer työtovereineen julkaisi ensimmäisen laitoksen Yleisestä rukouskirjasta. Se sisälsi kaavat aamu- ja iltajumalanpalvelukseen, ehtoollisjumalanpalvelukseen, kasteeseen, konfirmaatioon, avioliittoon vihkimiseen, sairaan ehtoolliseen ja hautaan siunaamiseen. Edvardin antamalla Yhdenmukaisuuslailla kirja tuli voimaan helluntaina 1549. Siitä pitäen jumalanpalvelukset olivat kansankielisiä ja ne noudattivat kaikkialla maassa samaa kaavaa. Maallikoille ja papistolle oli yksi yhteinen kirja, joka sisälsi kaikki jumalanpalvelusjärjestykset. Samalla aloitettiin tapa lukea laajasti ja jatkuvalla tavalla Raamattua. Aiempaa yksinkertaisempi, ymmärrettävämpi reformatorinen jumalanpalvelusjärjestys oli tullut käyttöön.

Jumalanpalvelus ilmentää myös kirkon oppia. Aivan erityisesti se näkyy ja kuuluu ehtoollisrukouksessa. Yleisessä rukouskirjassa hylättiin kaikki sanamuodot, jotka viittasivat transsubstantaatioon tai messu-uhriin. Vuoden 1549 rukouskirjassa oli vielä sanamuoto, joka salli tulkita reaalipreesensiksi – ”siunaa ja pyhitä armollisesti Pyhällä Hengelläsi ja sanallasi nämä lahjasi ja luomuksesi, leipä ja viini, että ne olisivat meille rakkaan Poikasi Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri.” On kuitenkin myös mahdollista tulkita Kristuksen läsnäolo symboliseksi.

Yleisen rukouskirjan toinen laitos ilmesti ja tuli ohjeelliseksi 1552. Merkittävimmät erot aiempaan olivat ehtoollisjumalanpalveluksessa, josta poistettiin monia katolisuuden värittämiä piirteitä. Opillisesti merkittävintä oli jälleen ehtoollisrukouksen muotoilu. Siitä oli nyt poistettu viimeisetkin sanamuodot, jotka saattoivat tulla tulkituiksi katolisella tavalla. Ehtoollinen oli nyt muistoateria, ja oleellista oli sen vastaanottaminen sen arvon mukaisesti. ”Ota vastaan ja syö tämä [leipä] muistoksi siitä, että Kristus on kuollut puolestasi, ja nauti hänestä sydämessäsi uskossa ja kiitollisuudessa. – Juo tämä [malja] sen muistoksi, että Kristuksen veri vuodatettiin puolestasi ja ole kiitollinen.” Näin lausuttiin sen mukaisesti ehtoollisen jakosanat. Ehtoolliskäsitystä kuvaavat sanat symbolinen, muisteleva, subjektiivinen ja vastaanottoa korostava.

7. Englannin kirkon artiklat

Edvardin kuoltua vain 15-vuotiaana hallitsijaksi tuli hänen vanhempi sisarpuolensa Maria, Katariina Aragonilaisen tytär, joka oli saanut perikatolisen kasvatuksen. Hänen aikanaan reformaation vaikutukset yritettiin hävittää Englannista. Hänenkin hallituskautensa jäi lyhyeksi, ja vuonna 1558 valtaistuimelle nousi Elisabet I, Anne Boleyn tytär, joka oli puolestaan saanut protestanttisen kasvatuksen.

Elisabetin aikana Englannin kirkko veti rajan kumpaankin suuntaan, yhtäällä katoliseen kirkkoon, toisaalta niihin, jotka halusivat viedä reformaation äärimmäisyyteen ja joita luonnehdittiin nimikkeellä puritaanit.

Muutaman vuoden vallassa oltuaan Elisabet kutsui kummankin kirkkoprovinssin, Canterburyn ja Yorkin piispat sekä papiston edustajat yhteiskokoukseen. Tammikuussa 1563 alkoi työ, joka johti 1573 Uskonartiklojen julkaisemiseen. Nuo 39 artiklaa on suomeksi julkaistu Reformaation tunnustuksia -kirjassa 2009, ja seuraavassa tukeudunkin paljolti suomentajan, dosentti Jaakko Rusaman selitykseen.

Rusaman mukaan artiklojen laatimisessa oli neljä tavoitetta. 1) Englannin kirkon tuli säilyä kirkkona, jonka opetus on apostolisen opetuksen mukaista. 2) Oppi piti määritellä niin, että papisto opettaa selkeästi ja raittiisti sortumatta radikaaliin puritanismiin tai katolisoivaan opetukseen. 3) Pyrittiin kirkon todelliseen ykseyteen, ja 4) esitettiin evankeliumiin perustuva kokonaisvaltainen uskonkäsitys.

Lähtökohtana oli silloinen tilanne, tarkoituksena ei ollut laatia mitään summaa, koko kristillisen opin kattavaa esitystä vaan vastata ajankohtaisiin uskonnollisiin kysymyksiin. Siitä huolimatta neljän vuosisadan ajan, 1970-luvulle asti, Englannin kirkon papiksi vihittävän tuli sitoutua 39 artiklaan ja niiden oppiin. Silloin todettiin, että kyseessä on aikaan sidottu asiakirja, joka ei ainakaan kaikilta osiltaan edusta enää Englannin kirkon opetusta.

En käy kaikkia artikloja läpi, koska teidän on mahdollista ne suomeksi lukea. Joitakin huomioita kuitenkin.

Uskonartiklojen – hyvänä reformatorisena – lähtökohtana on raamatullisuus. Artikla 20 toteaa, että Kirkolla ei ole lupa säätää mitään, mikä on vastoin Jumalan kirjoitettua sanaa, eikä sen tule antaa mitään Raamatun vastaisia määräyksiä.

Vaikka Englannin kirkko oli 1530-luvun lopun asiakirjoihinsa omaksunut luterilaisia muotoiluja, 39 artiklassa ulkomainen väritys on pikemminkin reformoidusta teologiasta. Erityisesti se näkyy ehtoollisartiklan (28) toteamuksessa: ”Kristuksen ruumis annetaan, otetaan ja syödään ehtoollisella vain taivaallisella ja hengellisellä tavalla. Usko on se tapa, jolla Kristuksen ruumis vastaanotetaan ja syödään ehtoollisella.”

Calvinin vaikutus näkyy artiklassa 17, joka käsittelee ennaltamääräämistä ja valintaa.

8. Luterilainen kirkko ja Englannin kirkko

Runsas kaksi vuosikymmentä sitten Pohjoismaiden luterilaiset kirkot ja Brittein saarten anglikaaniset kirkot solmivat kirkollisen yhteyden, jota kutsutaan Porvoon kirkkoyhteisöksi. Sen jäsenkirkkojen jäsenillä on täydet hengelliset oikeudet toisissa jäsenkirkoissa. Jäsenkirkot tunnustavat toinen toisensa virat tosiksi kirkon viroiksi. Pohjois-Amerikassa on tehty vastaava sopimus luterilaisten ja episkopaalien välillä.

Mielenkiintoinen lisänsä Suomessa on se, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko sallii jäsenilleen samanaikaisen jäsenyyden anglikaanisessa kirkossa. Maitraatilla on tämän suhteen tosin ongelmia.
Mitä anglikaanisen kirkon tarkempiin vaiheisiin ja todellisuuteen tulee, olen hyvin aralla mielellä puhumassa, sillä paikkakunnallamme asuu Englannin kirkon pappi. Tarkemmat kysymykset on siis hyvä esittää hänelle. Mutta voimme kuitekin joitakin kysymyksiä kenties käsitellä.

Kiitoksia.

11. Oikein reformoitu?

Avainsanat

aitoluterilaiset, Augsburgin uskonrauha, ehtoollisoppi, luterilaisuus, reformoidut, Sovinnonkaava, tunnustuskirjat

1. Eri henget vai sama Henki?

Vaikka reformaation katsotaan alkaneen Lutherin aneteesien julkaisemisesta 1517, lienee matkallame reformaatioon jo käynyt selväksi, että kyse ei ollut eikä ole yhden ihmisen ajattelusta ja ajatusten leviämisestä. Jo reformaation ensimmäisessä aallossa – olkoon rajana vaikkapa Augsburgin tunnustus 1530 – toimijoita oli useita. Vaikka useilla, ellei jopa useimmilla heistä yhtenä taustatekijänä oli niin jonkinlainen kirkollinen ura sekä humanismi, heidän koulutuksensa, ajattelutapansa ja elämänkokemuksensa olivat mitä erilaisimpia – samoin heidän painotuksensa, jotka näkyivät myös teologiassa.

Edellä esittämäni perusteella uskallan olla eri mieltä Lutherin kanssa, ainakin yhdessä asiassa. Hänen nimittäin kerrotaan todenneen Marburgin oppikeskustelujen (1529) jälkeen, että Zwinglissä ja muissa sveitsiläisissä oli eri henki kuin hänessä ja muissa wittenbergiläisissä. Rohkenen siis olla eri mieltä: Nähdäkseni kaikissa vaikutti Pyhä Henki, mutta inhimillisistä syistä täyteen sopuun ei päästy.

Niin kauan kuin ensimmäisen sukupolven reformaattorit vielä vaikuttivat, oli pyrkimyksiä yhteyden luomiseen evankelisten kesken. Etenkin Melanchthon oli tässä aktiivinen. Toisen sukupolven keskuudessa siltoja pyrki rakentamaan Calvin. Evankeliset maalliset vallanpitäjät tukivat siltojen rakentamista, koska yhtenäisyys vahvisti heitä katolisia ja keisaria vastaan,

Reformaatiovuosisadan jälkipuoliskolla yhä voimakkaammaksi kuitenkin tulivat opillisen puhtauden ajatukset ja vaatimukset. Puhtautta vietiin joskus äärimmilleen – ikään kuin kyseltiin, miten olisi reformoitu oikein. Ja samalla tietenkin epäiltiin, että toiset ovat reformoineet väärin. Siis, vaikka nuo toiset olivatkin – nyt käytän lainausmerkkejä – ”vapautuneet paavillisista harhaopeista”, he olivat kuitenkin yhä harhaoppisia, nyt vain toisista syistä; siksi että ovat ymmärtäneet asiat aivan väärin. Oli kiista jos toinenkin, rajoja vedettiin siltojen rakentamisen sijasta. Niiden pohjalta syntyi parin vuosikymmenen aikana reformaation kolmannen sukupolven voimin luterilaisella puolella luterilaisen tunnustuksen lopullinen muotoilu, jossa on mielestäni valitettavasti myös kovin paljon oppituomioita toisia reformaation perillisiä kohtaan.

2. Ehtoolliskiista

Siis mistä ei päästy täyteen sopuun Marburgissa lokakuussa 1529?

Kaikkein pysyvin, ja osin yhä vaikuttava, reformaation kiista tai erimielisyys koskee Kristuksen läsnäoloa ehtoollisessa. Se on myös varhaisin, olihan se jo 1520-luvulla erottamassa Wittenbergin ja Sveitsin reformaatiota toisistaan.

Ehtoolliskäsitysten ääripäissä ovat Luther ja Zwingli. Luther opetti, että ehtoollisella nautimme Kristuksen todellisen ruumiin ja veren, kuitenkaan tarkemmin selvittämättä, missä vaiheessa ja miten Kristuksen aineellinen läsnäolo ehtoollisleivässä ja -viinissä alkaa tai loppuu. Zwingli puolestaan esitti, että ehtoollinen on vain muistoateria, jossa leipä ja viini viittaavat Kristuksen ruumiiseen ja vereen tai merkitsevät niitä – hoc significat. Zwingli siis kielsi ajatuksen Kristuksen läsnäolosta ehtoollisessa. Itse asiassa hänen mukaansa sakramentit ovat merkkejä, jotka eivät välitä armoa. Hänelle ehtoollinen on muistelu, joka julistaa Kristuksen elämää antavaa kuolemaa niille, jotka uskovat, että Krisuksen kuolema ja veri on sovittanut heidät Jumalan kanssa. Kaikki, jotka osallistuvat syövät ”symbolista leipää tai lihaa”, ovat velvollisia elämään Kristuksen käskyn mukaan, sillä Kristus antoi häneen uskoville esimerkin. Siten ehtoollinen on yhteyden, yhteisön ateria. Mielenkiintoista on muuten se, että Raamatun käännöksessään Zwingli kuitenkin käänsi ehtoollisen asetussanat ajatuksella ”tämä on”.

Marburgin uskonkeskustelussa 1529 Wittenberg ja Zürich, Luther ja Zwingli yrittävät luoda yhteisen reformatorisen rintaman. Neljästätoista asiasta loppuasiakirjassa, Marburgin artikloissa, on päästy yksimielisyyteen, mutta viimeinen artikla toteaa:

Viidenneksitoista me kaikki uskomme ja käsitämme rakkaan Herramme Jeesuksen Kristuksen ehtoollisesta, että sitä tulee Kristuksen asetuksen mukaan käyttää molemmissa muodoissa ja että myös alttarin sakramentti on Jeesuksen Kristuksen tosi ruumiin ja veren sakramentti. Tämän ruumiin ja veren hengellinen nauttiminen on jokaiselle kristitylle tarpeen aivan kuten sakramentin käyttö kuten Jumalan, Kaikkivaltiaan, sanalla on annettu ja määrätty, jotta heikot omattunnot saadaan liikkeelle uskomaan Pyhän Hengen vaikutuksesta. Ja miten paljon emme tällä kertaa sopineetkaan siitä, ovatko Kristuksen tosi ruumis ja veri ruumiillisesti leivässä ja viinissä, tulee toki yhden osapuolen osoittaa toista kohtaan kristillistä rakkautta, siinä määrin kuin omatunto sallii, ja kummankin osapuolen tulee ahkerasti rukoilla Kaikkivaltiasta Jumalaa, että hän Henkensä kautta vahvistaa oikean käytön. Aamen.

Pari vuotta Marburgin kokouksen jälkeen Zwingli kuoli. Heinrich Bullinger jatkoi hänen työtään Zürichin kirkon johtajana. Vuosikymmen myöhemmin Geneve alkoi tulla uudeksi reformaation keskukseksi ja Melanchthon oli kirjoittanut Augsburgin tunnustuksesta uuden laitoksen (1540), jonka ehtoollisartikkeli oli riittävän lavea tyydyttämään sekä Lutheria että yläsaksalaisia. Se kelpasi myös Calvinille, mutta Zürich ja muut saksankielisen Sveitsin reformoidut eivät siihen tietääkseni yhtyneet.

Wittenbergin ja yläsaksalaisten välille oli saatu riittävä yhteisymmärrys ehtoollisesta itse asiassa jo 1536 Wittenbergin konkordiassa. Leivän ja Kristuksen ruumiin välillä on sen mukaan sakramentaalinen ajallinen ykseys: leipä on ehtoollisessa Kristuksen ruumis. Käytön, nauttimisen ulkopuolella, extra usum, Kristuksen ruumis ei kuitenkaan ole läsnä leivässä.

Calvinille ehtoollisen tehtävä on vahvistaa uskoa matkalla ikuiseen elämään. Ehtoollisen lahjassa Kristus on läsnä pelastustekoineen. Calvin pitää zwingliläistä näkemystä ehtoollisen aliarvioimisena ja luterilaista ehtoollisen yliarvioimisena. Hänen opetuksensa mukaan Kristus on läsnä hengellisesti, jos edes heikko usko on ottamassa vastaan ehtoollisen.

Calvinin joutui alkuvuosinaan kokemaan etenkin Bernistä tulleen ehtoollista koskevan painostuksen. Hän näki, että opillisesti tärkeä oli Zürichin, hänen ystävänsä Bullingerin johtama. Consensus Tigurinus (1549), Zürichin yhteisymmärrys sakramenteista sai vähitellen Sveitsin kaikkien evankelisten säätyjen hyväksynnän, vaikkakin Bern oli pitkään vastahakoinen. Yhteisymmärryksen 23. artikkelissa näkyy Calvinin edustama spirituaalipreesens, Kristuksen hengellinen läsnäolo.

Meitä myöhempiä reformaation perillisiä varten noilta ajoilta merkityksellistä on se, että valtavirtaan jäi kaksi ehtoollisnäkemystä: Lutherin ajatus reaalipreesensistä, Kristuksen aineellisesta läsnäolosta ehtoollisessa, ja Calvinin ajatus spirituaalipreesensistä, Kristuksen läsnäolosta ehtoollisessa Hengen kautta.

3. Kiistoja Saksassa

3.1 Historiallinen tausta

Keisarin jatkuvana huolena oli valtakunnan yhtenäisyys – myös ja etenkin uskonnollinen. Kun konsiili viivästyi viivästymistään, hän toimi, minkä kykeni. Välillä sodittiin valtakunnan sisälläkin, mutta keisari tarvitsi myös evankelisten ruhtinaiden apua sodassa turkkilaisia vastaan, joten asevoimin hän ei voinut yhtenäisyyteen pakottaa. Runsaan kahden vuosikymmenen aikana uskonnollis-teologisesta jakautumisesta oli kehittynyt myös poliittinen ja oikeudellinen jakautuminen.

Pitkään odotettu ja kaivattu konsiili alkoi joulukuussa 1545 Trentossa, nykyisessä Etelä-Tirolissa. Konsiiliin protestantit kutsuttiin seuraamaan sitä, mutta heillä ei ollut oikeutta osallistua keskusteluun eikä päätöksentekoon. Aivan aluksi he eivät noudattaneet kutsua lainkaan, ja kun he sitten painostettuina lähtivät tarkkailijoiksi 1547, monien keskeisten kysymysten ratkaisut oli jo päätetty. Oli myös selvää, että konsiili ei päättyisi aivan pian. Se jatkuikin kolmen paavin ajan vuoteen 1563. Reformaation alkamiseen voimakkaasti vaikuttanut kysymys aneiden myymisestä ratkaistiin muuten vasta konsiilin viimeisessä istunnossa kieltämällä kaupankäynti aneilla.

Pari kuukautta konsiilin alkamisen jälkeen Luther kuoli.

Kesällä 1548 tuli keisarin aloitteesta voimaan valtakunnanlakina väliaikainen määräys, Augsburgin interim, väliaikaisratkaisu, jolla evankelisille säädyille annettiin tietyissä rajoissa uskonnonvapaus konsiiliin päättymiseen asti. Interimin artikkeleista 25 käsittelee opillisia kysymyksiä. Niissä on pyritty huomioimaan Wormsin ja Regensburgin oppikeskusteluissa saavutetut kompromissit. Viimeisessä, 26. artikkelissa palautetaan katolinen jumalanpalvelusjärjestys lähes kokonaan. Poikkeuksiksi jäävät maallikkomalja ja pappien avioliitto. Annettiin siis lupa jakaa maallikoille myös viini, Kristuksen veri, ja jo avioituneille papeille lupa pysyä avioliitossa.

3. 2. Kiista interimistä

Interimin päättämiseen eivät evankeliset säädyt olleet osallistuneet, eikä interim sen vuoksi kunnolla tullutkaan toteutetuksi. Monin paikoin papit mieluummin jättivät seurakuntansa kuin suostuivat sen määräyksiin.

Augsburgin interimin pohjalta laadittiin Saksissa 1548 oma väliaikaisratkaisu, Leipzigin interim, jonka teologisessa valmistelussa oli mukana Melanchthon ja jonka maallinen edistäjä oli Anhaltin Yrjö III. Berhard Lohse (HdThDG 2, 108) kuvaa Leipzigin interimin olevan teologialtaan evankelinen ja riitukseltaan eli kirkon elämän ulkoisten muotojen osalta katolinen. Käytännössä koko Wittenbergin yliopiston teologien tiedekunta oli tämän pienen interimin takana.

Wittenbergiin oli 1544 tullut uusi heprean professori Matthias Flacius Illyricus (1520-1575), josta yleensä käytetään nimeä Flacius. Hän ei hyväksynyt interimiä ja jouduttuaan sen vuoksi riitaan Melanchthonin kanssa siirtyi 1549 Magdeburgiin. Hänestä tuli interimin voimakkain vastustaja.

Flacius syytti Melanchthonia ja muita Wittenbergin teologeja siitä, että nämä olisivat väärentäneet luterilaisen vanhurskauttamisopin luopumalla ”yksin uskosta” ajatuksesta. Lisäksi Flaciuksen mukaan he olivat luopuneet reformatorisesta perisynnin, vapaan ratkaisuvallan ja ripin näkymyksistä. Ulkoisten tapojen osalta Flacius myönsi niiden olevan adiafora-asioita, ehdonvallan asioita eli ihmisen ratkaisuvallassa olevia asioita, joita jumalallinen säädös ei määrää. Hän kuitenkin piti ulkoisia tapoja tunnustatumisen ja todistamisen keinoina evankeliumin puolesta tai evankeliumia vastaan. Tietyissä tilanteissa niistä voi hänen mukaansa tulla tunnustuskysymyksiä.

Melanchthon vastasi erottelemalla tarkasti uskon asiat ja ehdonvallan asiat. Hänen mukaan Leipzigin interimissä ei ollut annettu miitään periksi katolisille. Ahdonvallan asioissa oli hänen mukaansa mahdollista antaa periksi, jos se turvasi mahdollisuuden saarnata ja opettaa evankeliumia. Hänen mukaansa Kristus määrää opin, esivalta kirkkojärjestyksen.

Kiista interimistä menetti ajankohtaisuutensa 1552 Passaun sopimuksen myötä. Se oli kuitenkin ehtinyt jakaa luterilaiset kahteen leiriin. Yhtäällä olivat Flacius ja muut tiukasti luterilaista – ja näkemyksensä mukaan Lutherin – oppia puolustavat gnesioluterilaiset, aitoluterilaiset, toisaalla Melanchthon ja hänen linjoillaan olevat, joita kutsuttiin filippisteiksi. Kiistan myötä Melanchthon menetti arvovaltansa Lutherin perinnön edustajana, ainakin aitoluterilaisten silmissä.

3.3. Major-kiista

Yksi Melanchthonin puolella olleista oli Georg Major (1502-1574). Interimkiistan loppuvaiheessa häntä syytettiin siitä, että hänen mukaansa uskon lisäksi myös hyvät teot ovat välttämättömiä autuuteen.

Major vastasi vetoamalla Augsburgin tunnustuksen VI artiklaan. Hä. n selitti, että hyvät teot eivät ole ansio vaan uskon välttämätön hedelmä, sillä joka uskoo ja on vanhurskautettu, on vanhurskautensa ja autuutensa menettämisen uhalla velvollinen olemaan tottelevainen Jumalaa kohtaan. Flaciuksen mukaan Majorin näkemys oli pohjimmiltaan katolinen ja ahdisti omaatuntoa.

Kumpikin kavensi Lutherin näkemyksiä. Major kavensi alkuperäistä reformatorista näkemystä vanhurskauttamisesta, Flaciuksella pelastusvarmuus oli muuttumassa itsekeskeisyydeksi, joka ei ota huomioon lähimmäistä.

Melanchthonia vastaan kiistan aikana ei hyökätty eikä hän suoranaisesti osallistunut keskusteluun, vaikka olikin lähellä Majorin ajatuksia. Hänen oman näkemyksenä mukaan se, joka ei pitänyt uutta kuuliaisuutta uskoville välttämättömänä, oli Jumalan vihollinen ja antinomisti.

3.4. Antinomistinen kiista

Näin tulemme antinomistiseen kiistaan. Sitä voi kutsua myös kiistaksi lain kolmannesta käytöstä. Lain ensimmäistä käyttöähän on se, että Jumalan laki ajaa meidät näkemään syntimme ja syntisyytemme ja siten ajaa etsimään sovitusta ja anteeksiantoa. Toisessa käytössään laki turvaa inhimillisen yhteiselämän. Luterilaiseen ajatteluun ja oppiin nämä kaksi käyttöä kuuluvat kiistatta. Mutta onko luterilaista ja Lutherin perinnön mukaista ajatella, että Jumalan laki ajaa uskovat tekemään hyviä tekoja? Vai ovatko hyvät teot uskon spontaaneja hedelmiä?

Kysymys lain kolmannesta käytöstä jakoi aitoluterilaiset Eisenachin synodin 1556 jälkeen. Siellä nimittäin oli todettu, että lause hyvien tekojen välttämättömyydestä pelastukseen on siedettävissä, kun on kyse lakia koskevasta opista, mutta kuitenkin lausetta on useista syistä vältettävä. Flacius puolusti synodin päätöstä, mutta monet hyökkäsivät sitä vastaan. Monet näkivät, että lain kolmannesta käytöstä on valitettavan lyhyt matka ajatukseen, että hyvät teot ovat välttämättömiä pelastukseen. Tämä vastapuoli toi esille, että täydellisinkään lain täyttäminen ei johda pelastukseen, ja jopa ajatuksen, että hyvät teot ovat pelastuksen kannalta vahingollisia.

Melanchthon oli jo Muutetussa Augsburgin tunnustuksessa esittänyt Kristuksen asettaneen evankeliumin julistamisen viran julistamaan katumusta ja syntien anteeksiantamista. Siten hän liittänyt katumuksen evankeliumiin, ei lakiin. Tämän näkemyksen vuoksi häntä ja hänen seuraajiaan aitoluterilaiset pitivät antinomisteina.

Kaikilla puolilla, niin filippistien parissa kuin jakautuneiden aitoluterilaisten keskuudessa keskustelu hyvien tekojen välttämättömyydestä ja lain kolmannesta käytöstä kavensi reformatorisen lähtökohdan rationaaliseksi, älylliseksi pohdiskeluksi. Kun vielä 1530-luvun keskusteluissa oli ollut kyse ihmisen kokonaisvaltaisesta pelastuksesta, nyt käytiin keskustelua abstrakteista ”Uskovasta” ja ”Vanhurskautetusta”, uskovan ja vanhurskautetun ideoista. Lisäksi keskustelun pyörteissä lain ja evankeliumin suhde meni moneen kertaan sekaisin.

3.5. Synergistinen kiista

Kiistaa syntyi myös siitä, mikä osuus ihmisen tahdolla on uskon syntymisessä. Lutherin kantahan oli selkeä: Ihmisellä ei ole mitään osuutta uskon syntymisessä, vaan usko on Pyhän Hengen työtä ja Jumalan lahja. Vuosisadan puolivälissä Flacius piti esillä ja puolusti Lutherin kantaa, myös tultuaan uuden Jenan yliopiston Uuden testamentin professoriksi.

Jenan yliopiston perustamisvuonna teologian professoriksi tullut Viktorin Strigel (1524-1569) oli kuului Flaciuksen tavoin aitoluterilaisiin, mutta ryhtyi jostakin syystä kiistelemään ihmisen osuudesta uskon synnyssä Flaciuksen kanssa tämän tultua samaan yliopistoon. Strigel ryhtyi siis edustamaan kantaa, että ihminen jotekin itse vaikuttaisi uskon syntyyn. Hänen mukaansa ihmisen tahto ja järki ovat synnin heikentämiä, mutta Jumalan Henki herättää ne, ja tahdon pitää olla osallinen kääntymisessä. Flacius oli täysin toista mieltä: Tahto voi vasta kääntymyksen jälkeen toimia yhdessä Jumalan tahdon kanssa.

Tämä ns. synergistinen kiista vei äärimmäisyyksiin niin argumentoinnissa kuin henkilöiden kohtaloissa. Yhdessä vaiheessa Strigel joutui kiistan vuoksi vankilaan, toisessa Flacius menetti virkansa ja joutui elämään pidemmän aikaa katkerassa köyhyydessä. Hän oli kuitenkin aikakautensa merkittävin protestanttinen teologi.

3.6. Osiander

Königsbergin yliopistoon professoriksi kutsuttu Andreas Osiander (1498-1552) esitti, että ihminen ei tule Jumalalle kelvolliseksi yksi syntien anteeksiantamisen vuoksi, vaan ennen kaikkea hänessä uskon kautta vaikuttavan Kristuksen vanhurskauden takia. Ajatuksellaan hän haastoi sekä reformatorisen opin ihmisen vanhurskauttamisesta että Jumalan vanhurskaudesta – ja samalla myös opin Jumalasta.

Osiander sai vastaansa niin aitoluterilaiset kuin filippistitkin. Melanchthon oli vielä voimissaan ja kirjoitti häntä vastaan, samoin Flacius ja monet muut. Preussin herttuan pyytämistä lausunnoista vain Würtembergistä tuli jossakin määrin sovitteleva. Siinä nähtiin kiista paljolti erimielisyydeksi sanojen merkityksistä. Myös Calvin kirjoitti Institution lopullisessa laitoksessa Osianderia vastaan.

4. Luterilaisen tunnustuksen päätös

Valtakunnan yhteinäisyys saavutettiin Augsburgin vuoden 1555 valtiopäivillä valtakunnanlailla, jonka osan tunnemme nimellä Augsburgin uskonrauha. Kun vielä seitsemän vuotta aiemmin Augsburgin interimissä oli yritetty luoda teologinen yhteisymmärrys, nyt pyrittiin ja onnistuttiin luomaan poliittinen sopimus.

Augsburgin uskonrauhassa annettiin ruhtinaille ja valtakunnankaupungeille oikeus valita uskontonsa joko katolisena tai Augsburgin tunnustuksen mukaisena. Alamaisten tuli tunnustaa samaa uskoa kuin heidän ruhtinaansa, mutta joka ei siihen suostunut, sai muuttaa alueelle, jossa hänen uskontonsa oli voimassa. Kenen alue, sen usko – cuius regio, eius religio, kuten uskonrauha myöehmmin tiivistettiin.

Kriteerinä oli siis Augsburgin tunnustus. Tuolloin yleisesti käytössä oli Muutettu Augsburgin tunnustus. Evankelisille ruhtinaille ja kaupungeille tuli elämänkysymykseksi todistaa, että heidän ja niiden usko oli Augsburgin tunnustuksen mukaista.

Vuosikymmenten aikana oli pyritty yhä uudestaan ja uudestaan luomaan yhteyttä ja ykseyttä evankelisten kesken. Teologien keskustelut olivat kuitenkin epäonnistuneet viimeistään siinä vaiheessa, kun puheeksi olis tullut ehtoollisoppi. Uskonrauhan voimaantulon jälkeen evankeliset ruhtinaat alkoivat johtaa keskusteluja. Mutta yhteisymmärrystä ei sitenkään syntynyt. Naumburgin ruhtinaspäivillä 1561 mukana oli luterilaisten lisäksi Pfalzin vaaliruhtinas Friedrich III, joka oli jo liittynyt reformoituun, kalvinistiseen uskoon. Hänen läsnäolonsa lisäsi huolta, että Geneven vaikutus leviäisi enemmänkin Saksaan.

Nyt vastuun ottivat maakirkot, jotka alkoivat koota omia uskonsa ja oppinsa kokoelmia, corpus doctrinae. Niistä erityisen merkittävä oli Melanchthonin 1560, siis juuri ennen kuolemaansa, vaaliruhtinaallisen Saksin maakirkkoa varten kokoama Corpus Doctrinae Christianae. Se sisälsi kolme vanhakirkollista unskontunnustusta, Augsburgin tunnustuksen vuoden 1533 saksankielisen ja 1542 latinankielisen tekstin, Augsburgin tunnustuksen puolustuksen sekä muutamia muita Melanchthonin kirjoituksia. Vaaliruhtinaallisen Saksin lisäksi teos otettiin käyttöön Pommerissa, Hessenissä, Nürnbergissä. Schleswig-Holsteinissa ja Tanskassa.

Pohjois-Saksassa aitoluterilaisuus oli voimissaan. Lyypekissä otettiin 1560 käyttöön Formula Consensus de Doctrina Evangelii, Yksimielisyys evankelisesta opista, joka piti velvoittavina Augsburgin tunnustusta ja sen puolustusta sekä Schmalkaldenin artikloita. Seuraavanana vuonna Lüneburgissa hyväksytty kokoelma lisäsi näihin Lutherin Katekismuksen, kumman, en tiedä.

Vuosikymmenen puoliväliin mennessä kaikki ensimmäisen sukupolven reformaattorit olivat kuolleet, Melanchthon huhtikuussa 1560.

Uuden sukupolven oli aika koota luterilaisen opin kannalta keskeiset tekstit ja selittää niitä. Tübingenin professori Jakob Andreä (1528-90) ja Braunschweigin superintendentti Martin Chemnitz (1522-86) ryhtyivät työhön. Vuonna 1577 heillä oli valmiina Yksimielisyyden ohje, johon he pyrkivät saamaan kaikkien evankelisten hyväksynnän. Helppoa se ei ollut: monet kirkot kieltäytyivät, Tanskassa kirjan julkaiseminen jopa kiellettiin kuolemanrangaistuksen uhalla. Ulkomaista vastustustakin oli: Englannin Elisabeth I vastusti Saksan evankelisten yksimielisyys­pyrkimyksiä, koska pelkäsi niiden heikentävän kokonaisprotestantismia. Saksalaisen kansalliskirkon synty erottaisi saksalaiset muista protestanteista.

Aivan erityinen haaste, ellei jopa uhka, yksimielisyyspyrkimys oli Pfalzin reformoidulle vaaliruhtinaalle. Saatettaisiin näet katsoa, että hän ei kuulu uskonrauhan piiriin, jos Augsburgin tunnustusta tulkittaisiin niin, että reformoitu kristillisyys ei siihen mahdu.

Kun koitti Augsburgin tunnustuksen 50-vuotisjuhla ja kun lukuista säädyt olivat ottaneet vastaan Yksimielisyyden ohjeen, ilmestyi 25. kesäkuuta Yksimielisyyden kirja, joka sisältää – nyt preesens – kolme ekumeenista tunnustusta, muuttamattoman Augsburgin tunnustuksen ja sen Puolustuksen, Schmalkaldenin artiklat, traktaatin Paavin vallasta, Lutherin kummankin katekismuksen, Yksimielisyyden ohjeen ja Todistusten katalogin.

Yksimielisyyden ohjeessa otetaan kantaa seuraaviin kiistakysymyksiin: 1) Perisynti, 2) Vapaa tahto, 3) Jumalalle kelpaava uskonvanhurskaus, 4) Hyävt teot, 5) Laki ja evankeliumi, 6) Jumalan lain kolmas käyttö, 7) Pyhä ehtoollinen, 8) Kristuksen persoona, 9) Kristuksen laskeutuminen helvettiin, 10) Kirkolliset tavat, joista käyteään nimeä adiafora, ehdonvallan asiat ja 11) Jumalan iankaikkinen ennaltatietämys ja valinta sekä 12) Muut joukkiot ja lahkot, jotka eivät ole milloinkaan yhtyneet Augsburgin tunnustukseen.

Yksimielisyyden kirja päätti luterilaisen reformaation tunnustuksenmuodostuksen ja se on siis yhä voimassa. Se on myös kirkkomme normatiivinen tunnustusperusta, sillä KJ 1:1 toteaa:

Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin, ja joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa. Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.

Minun mielestäni on ekumeenisesti valitettavaan, että kirkkomme ei ole tyytynyt tunnustuspohjassa luterilaisuuden minimiin, sillä Yksimielisyyden kirjassa on paljon enemmän oppituomioita kuin Augsburgin tunnustuksessa. Yhteys reformoituihin kirkkoihin päin olisi minimin pohjalta paljon helpompaa, koska silloin ei tarvitsisi niin monessa asiassa myöntää, että se mitä 1500-luvun jälkipuoliskolla pidettiin maailmoja erottavana, ei ehkä kuitenkaan Jumalan edessä ole niin oleellista.

5. Reformoitu tunnustus

5.1 Heidelbergin katekismus

Kolme vuosikymmentä Augsburgin tunnustuksen ensimmäisen julkaisemisen jälkeen enää kaksi sen allekirjoittajista oli elossa. Tämän havaittuaan Württembergin herttua Christoph kutsui koolle kaikki evankeliset ruhtinaat. Kokouksen valmistelun yhteydessä huomattiin, että alkuperäisiä, vuonna 1530 valtiopäivillä luettuja tekstejä ei ollut saatavilla ja että tunnustuksesta oli useita, sisällöltään toisistaan poikkeavia painettuja versioita. Naumburgissa 1561 pidetty ruhtinaskokous päätti, että virallinen versio on muuttamaton ja että muutettu on sen legitiimi tulkinta. Siten uskonrauhan piirissä olisivat nekin, jotka hyväksyvät vain muutetun Augsburgin tunnustuksen.

Saksan reformoiduille luterilaisten yksimielisyyspyrkimys, joka kiisti muutetun tunnustuksen laillisuuden oli uhka ja haaste. Merkittävin reformoitu ruhtinas oli Pfalzin vaaliruhtinas. Hänen yliopistokaupunkinsa oli Heidelberg. Naumburgin ruhtinaskokouksen jälkeen hän kutsui sinne dogmatiikan professoriksi Melanchthonin oppilaan Zacharias Ursinuksen, joka tunsi henkilökohtaisesti myös Zürichin ja Geneven johtavat teologit. Ursinus ja Heidelbergin hovisaarnaaja Caspar Olevianus (1536-87) laativat yhdessä katekismuksen, jonka muodon mallina oli Calvinin katekismus kysymys-vastaus -muotoineen ja aineiston jakoineen. Sen laatimisvaiheessa oli vielä yleisesti käytössä Muutettu Augsburgin tunnustus, jonka teologiaa sen katsottiin selittävän. Näin osoitti erityisesti Pfalzin vaaliruhtinas Augsburgin vuoden 1566 valtiopäivillä, kun aitoluterilaiset pyrkivät osoittamaan hänet ja muut reformoidut harhaoppisiksi, jotka eivät nauti uskonrauhan suojaa. Hän onnistuikin puolustuksessaan, sillä käytännössä valtiopäivät tunnustivat Heidelbergin katekismuksen olevan Augsburgin tunnustuksen opin tulkintaa, joskin virallisesti reformoitujen usko hyväksyttiin vasta Westfalenin rauhassa 1648.

Heidelbergin katekismuksesta tuli saksankielisen reformoidun kristikunnan tärkein tunnustuskirja ja se on yhä käytössä. Sen syntyvaiheita on dosentti Juha Ahvio selvittänyt perusteellisesti 2009 ilmestyneessä suomennoksessa.

Luen malliksi Heidelbergin katekismuksen ensimmäisen sunnuntain kaksi kysymystä ja vastausta.

5.2 Kansallisia tunnustuskirjoja

Reformoidun ajattelun mukaan tunnustusta voidaan kirjoittaa aina, kun asiat voidaan Jumalan sanaan perustuen selvittää paremmin kuin ennen. Tyypillistä on myös laatia paikallisia tai kansallisia tunnustuksia.

Joitakin reformoituja tunnustuksia on suomennettu kokoelmaan Reformaation tunnustuksia (2009). Kuhunkin on liitetty suomennoksen jälkeen pieni selvitys historiallisesta kontekstista ja tunnustuksen vaikutuksesta. Reformoiduista tunnustuskirjoista siihen sisältyvät Geneven katekismus (1541), Skotlannin tunnustus (1560), Belgialainen tunnustus (1561), Dortrechtin kaanonit (1619) ja Westminsterin tunnustus (1648). Merkittävistä reformoiduista tunnustuksista suomentamatta ovat Toinen sveitsiläinen tunnustus ja Ranskalainen tunnustus.

10. ”tuo ranskalainen” – Geneve ja Calvin

Avainsanat

Calvin, Geneve, hugenotit, Institutio, predestinaatio, reformoitu kirkko

1. Aluksi

”Maisteri Guillaume Farel esitti ikäänkuin olisi välttämätön opetus, jollaisen aloitti tuo ranskalainen p. Pietarissa: sen vuoksi pyytää nähtävän juuri siinä pitäytyvän ja siitä saavan itselleen elannon.” Näin totesi Geneven raati tiistaina 5. syyskuuta 1536.

Tuo ranskalainen oli oppinut pakolainen. Hän oli lähtenyt pakoon uskonnollista vainoa Pariisista ja ajatellut saavansa turvapaikan Strassburgista, Pyhän Roomalaisen valtakunnan puolelta. Sota esti lyhimmän reitin käytön, ja hän valitsi eteläisen kiertotien.

Edellisvuonna oli sekä Geneven että tuon ranskalaisen elämässä ollut muutos kohti reformaatiota. Savoijin herttuan alainen kaupunki oli ajanut piispan pois kaupungista ja siellä oli jo mainitun Guillaume Farelin (1489-1565) johdolla ryhdytty saarnaamaan Raamatun mukaan.

Nuori ranskalainen lakitieteen lisensiaatti oli puolestaan kirjoittanut ensimmäisen teologisen kirjansa, katekismuksensa, jolle hän oli antanut nimen Christianae religionis institutio, Kristillisen uskonnon opetus. Nyt hän oli siis pakomatkalla, ajatuksenaan jatkaa akateemisen kirjoittajan uraa. Farel sai kuitenkin elokuisena iltana kuulla hänen olevan kaupungissa. Farel oli lukenut hänen kirjaansa ja oli nyt vakuuttunut, että Jumala oli lähettänyt tuon hänen ranskalaisen ystävänsä avustamaan Raamatun mukaisen kirkollisen elämän rakentamisessa juuri itsenäistyneessä kaupungissa. Farel teki vieraalle selväksi, että tämän elämä ei ollut tarkoitettu rauhalliseen tutkimiseen ja kirjoittamiseen vaan kirkon rakentamiseen. Matkalainen jäi kaupunkiin, kolmivuotista karkoitusta lukuun ottamatta, loppuiäkseen.

Koska esitykseni pyrkii liittämään kirkon tapahtumat yhteiskunnalliseen ja historialliseen tilanteeseen, ennen tuon ranskalaisen tarkempaa esittelyä hieman Ranskan ja Geneven kirkoista.

Ranska oli reformaatioajalle tultaessa jo kehittynyt keskitetyksi valtakunnaksi. Siellä ei ollut mahdollisuutta sellaisiin paikallisiin valtakamppailuihin eikä tarvetta sellaisiin varojen keruisiin kuin Pyhässä Roomalaisessa Valtakunnassa. Kruunun ja Pyhän Istuimen välillä oli sopimus, jonka ansiosta oli jo olemassa Ranskan kansalliskirkko, sekin paljolti toisin kuin Saksanmaalla. Ranskan rajat eivät toki olleet samat kuin nykyiset. Frans I (1494-1547) oli itsevaltainen kuningas (1515-47), joka tavoitteli tavoitteli jopa keisarinkruunua – ja joka oli jonkin aikaa Habsburgien vankina. Ranskassa ei ollut poliittista tilaa reformaatiolle, mutta reformaation toki kulkivat sinnekin. Etenkin akateemisesti sivistyneillä oli niihin pääsy, kirjoittihan Luther myös latinaksi. Toisaalta reformaation edelläkävijä humanismi vaikutti monissa ranskalaisissakin yliopistoissa. Faber Stapulensis, Jacques Lefevre d’Etaples (1450/55-1536), oli lähes Erasmuksen veroinen humanisti, samoin Guillaume Budé (1468-1540), ja Italiasta levisi humanismin henki oikeustieteeseen. Vuosisadan jälkipuoliskolla reformaatiolle tuli Ranskassa selvästi valtapoliittisia kytköksiä, mutta alkuvaiheissa siihen liittyneet liittyivät varmasti uskonnollisista syistä. Heitä kuitenkin oli. Siitä kertoo vaikkapa ns. plakaattijuttu sunnuntaina 18. lokakuuta 1534: katolista messua arvostelevia julisteita oli yöllä levitetty eri puolille Ranskaa, ja sellainen oli naulattu jopa kuninkaan makuukamarin oveen. Tapahtuma johti protestanttien vainoamiseen, ja toukokuuhun 1535 mennessä 24 protestanttia oli joutunut roviolle.

Ei Ranska täysin kylmä reformaatiolle kuitenkaan ollut. Jo 1519 Faber Stapulensis ja Guillaume Farel saarnasivat muutaman kuukauden ajan vapaasti evankeliumia Pariisissa, mutta eivät juuri saaneet kannatusta. He siirtyivät 40 km Pariisista itään sijaitsevaan Meaux’n kaupunkiin, koska sikäläinen piispa oli ryhtynyt kannattamaan maltillista reformaatiota ja kiinnostunut Lutherin ajatuksista. Farel kuitenkin karkoitettiin sieltä jo 1523, ja loppuikänsä hän vaikutti ranskankielisessä Sveitsissä ja sen läheisyydessä. Ennen Geneveä hän vei reformaation mm. Montbéliardiin (1525) ja Neuchâteliin (1530). Genevessä hän sai tammikuun 1534 uskontokeskustelussa kaupungin raadit niin vakuuttuneiksi reformaatiosta, että ne ryhtyivät toimimaan.

Geneve oli tuolloin osa Pyhää Roomalaista Valtakuntaa, muttei kuulunut Valaliittoon eli Sveitsiin. Siellä puolestaan reformaatiolle oli selvä poliittinenkin tilaus: kaupunki halusi irrottautua Savoijin herttuan ja paikallisen piispan alaisuudesta. Irtautuminen oli alkanut 1526, jolloin Bernin kanssa solmitun sopimuksen turvissa raadit saivat vallan kaupunginmuurien sisäpuolella, ja lopullisesti keväällä 1536 kaupungista tuli itsenäinen. Piispa oli karkoitettu, ja suvereenia valtaa kaupungissa käyttivät sen raadit. Poliittista tukea se haki Valaliiton suurimmasta sotilasmahdista Bernistä, jonka valta ulottui aivan Genevenjärven pohjoisrannalle.

2. Calvinin kehitys

”Tuo ranskalainen” oli nimeltään Johannes Calvinus, Jean Calvin (1509-1564). Hän oli kotoisin pohjoisranskanlaisesta Pikardien maakunnasta, Noyonin kaupungista. Tuomiokapitulin maallikkovirkamiehenä toiminut isä järjesti hänelle parhaan mahdollisen koulutuksen, joka tähtäsi ensiksi kirkolliseen uraan, mutta sittemmin oikeustieteeseen. Opintielle mahtui mm. opinahjo, jossa aiemmin oli opiskellut itse Erasmus Rotterdamilainen ja myöhemmin opiskeli Ignatius de Loyola, jesuiittajärjestön perustaja.

Oikeustieteen opinnot Orléans’n ja Bourges’n yliopistoissa sujuivat humanismin hengessä. Orléans’ssa vaikutti tärkeimpiin humanistijuristeihin luettu Pierre de l’Estoile (Petrus Stella, 1480–1537), Bourges’ssa italialainen Andreas Alciat (1492–1550), joka pyrki tulkitsemaan vanhoja roomalaisen oikeuden tekstejä kielitieteen avulla. Orléans’ssa Calvin opiskeli myös kreikkaa. Kun 23-vuotias lakitieteen lisensiaatti siirtyi eteenpäin, hän oli oikeustieteen lisäksi oppinut Uuden testamentin alkukieltä ja humanistisen eksegeesin, tekstinselityksen metodin. Tuolloin hän olikin jo enemmän humanisti kuin juristi – ja kunnianhimoinen. Ensimmäisellä julkaisullaan, Senecan De Clementia -teoksen selityksellään (1532) hän halusi kilpailla itsensä Erasmuksen kanssa. Humanismi toi hänen elämäänsä myös reformaation ajatukset.

Seneca-kommentaarinsa julkaisemisen jälkeisenä vuonna 1533 Calvin avusti Pariisin yliopiston rehtoriksi valittua ystäväänsä lukuvuoden aloittavan pyhäinpäivän messun saarnan valmistelussa. Saarna aiheutti huomiota, sillä se edusti selvästi reformaation ajatuksia. Vuosia myöhemmin Calvin kertoo Psalmikommentaarinsa esipuheessa lyhyesti kääntymisestään pois katolisesta kirkosta reformaatioon, ja se on ajoitettavissa juuri vuoteen 1533.

Opiskelujen päättymisen ja Geneveen saapumisen välillä Calvin oli paljon liikkeellä – myös siksi, että hänet alettiin vähitellen lukea reformaation kannattajien joukkoon. Hän jatkoi opintojaan Pariisissa, vaikutti vielä lukukauden verran Orléans’ssa, syvensi kreikantaitojaan ja kirkkoisien tuntemustaan aatelisen ystävänsä kotitalossa, jossa oli verraton kirjasto ja vieraili kuninkaan sisaren, humanistikuningatar Marguerita Navarralaisen hovissa Lounais-Ranskassa. Sieltä matka vei jälleen Pariisiin, josta hän kuitenkin joutui pakenemaan edellä mainitsemani plakaattijutun vuoksi.

Vuoden 1535 alussa Calvin saapui Baseliin, jossa silloin eli ja vaikutti myös Erasmus Rotterdamilainen. Kaupungissa oleskeli myös monia reformaation aktiiveja, joiden kanssa Calvin loi elinikäiset ystävyyssuhteet: jo edellä mainittu Guillaume Farel, Pierre Viret (1511–1571), joka muutama vuosi myöhemmin työskenteli ensiksi Genevessä ja sitten Lausannessa, sekä Zwinglin seuraajana Zürichissä toiminut Heinrich Bullinger (1504–1575). Baselissa Calvin myös kirjoitti katekismuksensa, Institutionsa ensimmäistä laitosta.

Matka jatkui vielä, ensiksi etelään, Italiaan. Ferraran ruhtinatar Renée (Renée de France, 1511–1575), Frans I:n edeltäjän tytär, oli reformaatiomielinen ja kutsui Calvinin hoviinsa. Sieltä Calvin matkasi vielä kerran Pariisiin isänsä kuolinpesään liittyviä asioita hoitamaan. Heinäkuussa 1536 Frans ilmoitti päättävänsä pyhäinpäivän 1533 saarnasta alkaneet ja plakaattijutun voimistamat evankelisten vainot ja antavansa evankelisille kuusi kuukautta aikaa palata katoliseen kirkkoon. Calvin totesi, että hänellä ei ole tulevaisuutta Ranskassa ja ryhtyi matkaamaan turvaan Strassburgiin asettuakseen sinne kirjoittamaan. Suorinta tietä ei siis kuitenkaan ollut mahdollista matkata, vaan hänen piti kiertää sotatoimet eteläistä reittiä, Geneven kautta.

3. Calvin ja Geneven kirkko

Syksyllä 1536 alkoi siis Geneven kirkon ja Calvinin yhteinen tie lähes kolmeksi vuosikymmeneksi. Calvin toimi ensin opettajana, hän luennoi Raamattua. Hyvin pian hänet kuitenkin otettiin myös kirkon oppia ja järjestystä määrittelevään työhön.

Tammikuussa 1537 Farel ja Calvin esittelivät kaupungin raadille ehtotuksensa kirkkojärjestykseksi (Articles concernant l’organisation de l’église et du culte à Genève). Siinä kuvattiin ehtoollisen vieton tapa ja taajuus, syyt ehtoollisyhteydestä erottamiseen ja erottamisen menettelytavat, vaatimus, että seurakuntalaiset allekirjoittavat uskontunnustuksen, seurakunnan laulu jumalanpalveluksissa ja avioliittolakien uudistus. Raati hyväksyi ehdotuksen saman tien.

Vuoden varrella Calvin sai lisää tehtäviä, sillä hänet valtuutettiin hoitamaan papinvirkaa – vaikkei häntä papiksi vihittykään. Joka tapauksessa hän kastoi, vihki, johti jumalanpalveluksia ja saarnasi.

Vuoden mittaan kävi ilmi, että raati ei täysipainoisesti ollut kirkkojärjestyksen takana. Kansalaisten allekirjoituksia uskontunnustukseen ei kerätty. Ulkopuolelta tulevat paineet alkoivat myös vaikuttaa. Ranska yritti levittää vaikutusvaltaansa Genevessä, ja koska niin Farel kuin Calvinkin olivat ranskalaisia, heidän lojaalisuuttaan epäiltiin. Toisaalta paineita tuli Bernistä, joka esitti, että kaikkien evankelisten tuli olla jumalanpalveluselämässään yhdenmukaisia. Farel ja Calvin esittivät, että yhdenmukaisuutta ei voi toteuttaa yhden tahon vaatimuksesta, vaan on pidettävä synodi, jossa asia sovitaan.

Reformaattoreiden ja raadin välinen riita kärjistyi pääsiäiseksi 1538. Raati vaati, että on toimittava Bernin esittämällä tavalla ja vietettävä ehtoollinen happamattomalla leivällä. Papit eivät alistuneet saneluun, vaan ilmoittivat, että ehtoollista ei vietetä lainkaan. Raati vastasi tuomitsemalla heidät maanpakoon.

Erinäisten vaiheiden jälkeen Calvin löysi turvan ja työn Strassburgista. Hän ryhtyi siellä ranskalaisen pakolaisseurakunnan sielunhoitajaksi. Luonnollisesti hän tutustui kaupungin reformaattoriin Martin Buceriin (1491-1551) ja tämän ajatuksiin kirkon ja kansanopetuksen käytännön toteuttamisesta. Saksalaisen kaupungin papiston jäsenenä hän pääsi suoraan kosketukseen saksalaisen reformaation kanssa osallistuessaan uskontokeskusteluihin Frankfurtissa 1539, Hagenaussa ja Wormsissa 1540 sekä Regensburgissa 1541. Melanchthon oli pyytänyt hänet Regensburgiin, ”koska hän oli suuri nimi oppineiden keskuudessa”. He olivatkin loppuikänsä kirjeenvaihdossa.

Keväällä 1538 Geneven kirkko oli menettänyt johtajansa. Katolinen kirkko oivalsi tilaisuuden saada kaupunki takaisin vaikutusvaltansa alle, ja kardinaali Jacopo Sadoleto (1477-1547) kirjoitti 1539 geneveläisille kirjeen, jolla heitä houkuteltiin palaamaan katolisen kirkon huomaan. Genevessä huomattiin, että kaupungissa ei ollut viisautta vastata. Niinpä maanpakoon ajettua Calvinia pyydettiin laatimaan vastaus. Sen hän kirjoittikin, muutamassa päivässä. Samalla alkoivat neuvottelut Calvinin paluusta. Niissä oli omat ongelmansa – sekin, että Calvinilla oli nyt perhe elätettävänään, sillä hän oli avioitunut ranskalaisen lesken kanssa.

3.1 Saarnaaja

Lopulta saatiin sovituksi Calvinin paluu. Syyskuun puolivälissä 1541 hän nousi pitkästä aikaa saarnastuoliin Genevessä. Seurakunta varmasti jännitti, mitä hän sanoisi kaupungille, joka oli karkoittanut hänet. Hän kuitenkin totesi vain jatkavansa saarnaamista siitä kohdasta, mihin hän oli edelliskerralla jäänyt – viittaamatta mitenkään siihen, että saarnojen välillä oli lähes kolme ja puoli vuotta.

Calvin saarnasi siis ns. lectio continuan, jatkuvan lukutavan mukaan. Saarnasarjat käsittelivät aina kokonaisen kirjan Raamatusta. Seuraava saarna jatkui kohdasta, johon edellinen oli päättynyt. Esimerkiksi Deuteronomiumin, V Mooseksen kirjan, hän käsitteli kahdessasadassa saarnassa maaliskuusta 1555 heinäkuuhun 1556. Tahtina oli siis noin kolme saarnaa viikossa. Hän ehtikin käsitellä huomattavan suuren osan Raamatusta saarnoissaan.¹ Poikkeuksen lectio continuasta muodostivat suuret juhlapyhät joulu ja pääsiäinen.

Varhaisin maininta siitä, että Calvin saarnasi, on vuodelta 1538. Geneveen paluun jälkeen saarnaaminen oli yksi hänen päätöistään. Kaikkiaan hän ehti saarnata runsaan kahden vuosikymmenen aikana Genevessä yli 4000 kertaa, siis keskimäärin suunnilleen joka toinen päivä. Tyypillinen saarna kesti tunnin tai ylikin, ja hän puhui sen hyvin pienten muistiinpanojen pohjalta. Vuodesta 1549 lähtien saarnat saatiin tallennetuiksi pikakirjoitettuina. Saarnoja myös painettiin ja myytiin ranskalaisten pakolaisten avustuskassan rahoittamiseksi. Jäljempänä kerron, miten tutkija-Calvin oli saarnaaja-Calvinin taustalla.

3.1.1 Saarnavuorot

Aluksi Calvin saarnasi kahdesti sunnuntaisin ja kolme kertaa viikolla. Kun hän valitti aikataulun raskautta, raati päätti 1542, että sunnuntaisin riittää yksi saarna. Vuosikymmen lopussa tuli voimaan saarnavuorojärjestys, jota hän terveyden ja muiden velvollisuuksien sallimissa rajoissa noudatti loppuun asti. Sen mukaan hän saarnasi joka sunnuntai kahdesti, aamulla Uuden testamentin tekstistä ja iltapäivällä psalmeista. Joka toisella viikolla hänellä oli saarnavuoro myös jokaisena arkipäivänä. Arkisaarnat olivat Vanhan testamentin teksteistä. Keskiviikkona hän saarnasi joko aamupäivällä tai iltapäivällä, muina päivinä iltapäivällä. Kahden viikon jaksoon mahtui siis kymmenen saarnaa, joista kuuden pohjana oli Vanhan testamentin teksti, kahden psalmi ja kahden Uuden testamentin teksti.

3.1.2 Pappien viikkokokoukset

Genevessä arvioidaan olleen n. 12 000 asukasta vuonna 1550 ja n. 25 000 vuonna 1560. Lisäksi hallintoalueeseen kuului ympäröivää maaseutua. Kaupungissa oli kolme kirkkoa, St. Pierre, St. Madeleine ja St. Gervais, jotka kuitenkin muodostivat yhden seurakunnan.

Calvinin ei suinkaan ollut Geneven ainoa pappi. Kaupungissa hänellä oli seitsemän kollegaa ja maaseudun seurakunnissa kymmenen. Tuo Geneven kirkon papisto, Compagnie des Pasteurs, kokoontui joka perjantai. Aamupäivän ohjelmassa oli Raamatun tutkiminen. Vuorollaan kukin valmisti esityksen Raamatun tekstistä, ja Calvinin johdolla esityksestä keskusteltiin. Muistiinpanot talletettiin, ja muut papit saattoivat hyödyntää esitystä ja keskustelua omassa työskentelyssään. Aamupäivän työskentelyyn osallistui myös teologiasta kiinnostuneita maallikoita. Iltapäivällä papit keskustelivat ajankohtaisista teologisista ja kirkon elämää koskevista kysymyksistä.

Milloin Calvin itse teki pohjatyöt Raamatun tutkimiseen, muistiinpanot talletettiin, ja ne on julkaistu hänen teostensa tieteellisisissä laitoksissa nimikkeellä Congrégations.

3.2 Kirkon järjestys

3.2.1 Rakenteen kehittäminen

Calvinin ensimmäinen Geneven kausi päättyi osaksi siksi, että raadit ja papisto eivät päässeet yksimielisyyteen kirkon järjestyksestä eivätkä valtion ja kirkon suhteesta. Geneveen paluun jälkeen Calvinin ensi työ oli laatia uusi kirkkojärjestys. Jo marraskuussa 1541 raadit käsittelivät ja hyväksyivät sen.

Kirkkojärjestys määritteli neljä virkaa: papit, opettajat, vanhimmat ja diakonit. Pappien tehtävänä oli saarnata ja huolehtia sakramenteista. Opettajat huolehtivat kansan opettamisesta. Vanhimmat ”opastavat ystävällisesti oikeaan niitä, joiden he näkevät harhautuvan ja viettävän säädytöntä elämää.” Diakonit huolehtivat köyhistä ja sairaista.

Jo Kirkkojärjestyksen virkarakenteen määrittelyssä oli kaksi merkittävää historiallista nostoa. Toinen niistä on diakonia seurakunnan, kirkon elämän osana. Katolisessa kirkossa diakonaatti oli – ja yhä on – yksi aste pappeudessa, ja se suuntautuu paljolti jumalanpalveluselämään. Calvin toi esiin diakonian karitatiivisen, lähimmäisenrakkautta edustavan puolen. Diakonien tehtäväksi hän antoi konkreettisen avun välittämisen sitä tarvitseville.

Toinen virkarakenteen uutuus tai reformatorinen piirre on yhä keskeinen osa reformoitujen kirkkojen elämässä, niin keskeinen, että englanninkielisessä maailmassa se näkyy monien nimessä: vanhemmat eli presbyteerit. Seurakunnan vanhemmisto johtaa yhdessä papin kanssa seurakunnan toimintaa. Kyse ei ole vain luottamushenkilöpäätöksenteosta vaan tiiviistä osallisuudesta seurakunnan elämään. Sen pohjalta ymmärrän professori Esserin eräässä keskustelussa lausuman näkemyksen, että vanhempien kouluttaminen on jopa tärkeämpää kuin rippikoulun pito.

Genevessä tärkein kirkollinen elin oli konsistori. Siihen kuului pappien lisäksi 12 kaupungin nimeämää maallikkoa. Se kokoontui torstaisin ja käsitteli seurakuntalaisten tapoja ja uskonnollisia ajatuksia. Koska konsistoriin kuului pappeja, osa sen jäsenistä oli ulkomaalaisia.² Konsistori saattoi antaa vain hengellisiä rangaistuksia, joista kovin oli ehtoollisyhteydestä erottaminen, joka toki löi häpeällisen leiman rangaistuun. Kaupungin raadit eivät oikein tahtoneet erottamista hyväksyä, kun se osui johonkin kaupungin mahtiperheistä. Silloin raati saattoi pyrkiä kumoamaan konsistorin päätöksen.

Kirkon ja valtion suhde ei siis ollut ongelmaton. Baselin reformaattori Mykonius varoitti Calvinia: ”Maallikot esittävät kovin anarkistisen dogman: raati, sanovat he, on kirkko (Senatus Ecclesia est); he ovat riistäneet itselleen jopa oikeuden erottaa ehtoollisyhteydestä. Kaiken sen vallan, josta paavi aikoinaan iloitsi, pyrkivät he vaatimaan maistraatille; he väittävät, että Mooses antoi maallisena ruhtinaana käskyjä veljelleen Aaronille, että David ja muut jumalaapelkäävät kuninkaat samoin käskivät leviittoja; miksi, he sanovat, ei asioiden tulisi sujua samoin Uuden testamentin järjestyksen mukaan?”

Kirkkojärjestyksellään Calvin onnistuu määrittelemään valtiosta erillisen uskonnollisen alueen, jolla on oma järjestyksensä. Genevessä kirkko ja valtio olivat jäsenistöltään kutakuinkin tarkkaan päällekkäiset, mutta kaupungissa oli paljon kristittyjä, jotka olivat sinne paenneet, koska heidän kotimaassaan evankelista uskoa ei suvaittu. Calvin auttoi myös heitä. Reformoidun kristillisyyden yhdeksi erityispiirteeksi muodustuikin se, miten kirkon elämä pystyttiin rakentamaan ilman maallisen vallan apua ja jopa tilanteissa, joissa maallinen valta oli sille vihamielinen, kuten oli Ranskan hugenottien tilanne.

3.2.2 Katekismus

Saatuaan ensi töikseen kirjoitetuksi kaupungille uuden kirkkojärjestyksen Calvin ryhtyi kirjoittamaan uutta katekismusta. Hän ei ollut enää tyytyväinen vuoden 1537 katekismukseen eikä halunnut sen enää olevan käytössä. Keväällä 1542 hän julkaisi ranskankielisen katekismuksen, joka oli laadittu papin ja lapsen välisen keskustelun muotoon. Kolme vuotta myöhemmin hän julkaisi katekismuksen latinaksi, jotta se voisi palvella Jumalan sanan mukaan reformoituja kirkkoja eri puolilla Eurooppaa yhteisenä tunnustuksena ja jotta Geneven kirkolla olisi uskonsa kirjallinen ilmaus esitettäväksi yleisesti ymmärretyllä kielellä.

Katekismusta opetettiin Geneven pääkirkoissa joka sunnuntai puolilta päivin pidetyissä katekeesijumalanpalveluksissa. Koulua käyvien lasten tuli kokoontua hieman ennen puolta päivää koululle, jotta opettaja vie heidät katekismusopetukseen. Muiden lasten vanhemmat olivat vastuussa siitä, että lapsi tuli opetukseen, ensi sijassa oman alueensa kirkkoon.

Neljä kertaa vuodessa, ehtoollissunnuntain edellä, oli julkinen kuulustus, jossa lapset saattoivat osoittaa katekismustaitonsa ja tunnustaa uskonsa sekä siten saada luvan osallistua ehtoolliselle. Heidän tuli pystyä esittämään katekismuksen keskeiset osat. Kuulustusta varten kehitettiin jo 1540-luvulla oma kysymys-vastaus -mallinsa.

Kansanopetuksessa Katekismus oli käytössä 1700-luvun lopulle. Geneven vuosien 1541 ja 1561 kirkkojärjestys edellytti kaupunkiin papiksi kutsuttavalta hyvää ja perusteellista Raamatun tuntemusta sekä kykyä välittää se seurakunnalle. Opin osalta Kirkkojärjestys toteaa tarkentavasti: ”Jotta vältettäisiin kaikki vaarat, että [papinvirkaan] otettaisiin vastaan joku, jolla on pahoja mielipiteitä, tulee [papiksi haluavan] luvata pysyvänsä Kirkon hyväksymässä opissa, erityisesti Katekismuksen sisällön mukaan.” Juuri tämä lause osoittaa, että Katekismus oli Geneven kirkon oma tunnustuskirja, jonka sisältöön papiksi kaupunkiin haluavan tuli sitoutua, sillä Kirkkojärjestys ei mainitse esimerkiksi Toista sveitsiläistä tunnustusta.

Calvin mainitsee lasten opettamisen tarpeen vuoden 1541 kirkkojärjestyksessä, ja useat lähdetiedot osoittavat, että hän julkaisi opetusta varten katekismuksen vuonna 1542. Siitä ei ole kuitenkaan säilynyt ainoatakaan kappaletta, joten emme voi aivan varmasti tietää, oliko jo siinä marginaaleissa väliotsikot ja raamattuviitteet. Mahdollisesti siinä oli vain lukujen otsikot: Des articles de la foy (Uskon artikloista), Des dix commandemens (Kymmenestä käskystä), D’oraison (Rukouksesta) ja Des Sacremens (Sakramenteista).

Varhaisimmat säilyneet Geneven katekismukset ovat vuodelta 1545: ranskankielisen toinen ja latinankielisen ensimmäinen painos. Ranskankielisessä oli em. marginaalimerkinnät, latinankielisessä vain neljän luvun otsikot. Jaottelu 55 sunnuntaihin oli ensimmäisen kerran vuoden 1548 ranskankielisessä painoksessa. Se turvasi aineiston tasapuolisen ja täydellisen läpikäymisen noin vuoden aikana.

Kysymysten numerointi on myöhäisempää perua. Ainakin vielä 1552 ranskankielisessä painoksessa jokainen kysymys alkaa sanalla pappi ja vastaus sanalla lapsi. Ensimmäisessä latinankielisessä painoksessa pappi ja lapsi on ensimmäiseen kysymykseen merkitty koko sanoilla ja sen jälkeen lyhenteellä.

Raamattuviittaukset olivat alunperin luvun tarkkuudella, sillä geneveläinen kirjanpainaja Robert Estienne oli vasta tuomassa jakeita käyttöön, ensiksi kreikankielisessä Uudessa testamentissa 1551, sitten ranskankielisessä koko Raamatussa 1552.

3.2.3 Jumalanpalvelus ja Geneven psalttari

Reformaatio merkitsi jumalanpalveluselämän uudistumista. Kansankielen ohella leimaa antoi seurakunnan laulun merkitys.

Geneven jumalanpalveluksesta tuli karumpi kuin Wittenbergin. Siinä missä Wittenbergissä Lutherin johdolla messusta karsittiin se, mikä oli vastoin Raamattua, reformoidussa perinteessä pyrittiin jättämään vain se, mille löytyi perusta Raamatusta – tai edes vanhasta kirkosta.

Calvin halusi ehtoollista vietettävän usein, ainakin kerran kuukaudessa ja jopa viikoittain. Raatien näkemyksen mukaan se olisi kuitenkin muistuttanut liiaksi katolista tapaa, josta juuri oli irtauduttu. Niinpä Geneven kirkko päätyi siihen, että ehtoollista vietettiin neljänä pyhänä vuodessa: pääsiäisenä, helluntaina, syyskuun ensimmäisenä sunnuntaina ja jouluna.

Saarnavuorojen esittelystä jo kävi ilmi, että jumalanpalveluksia oli joka päivä, sunnuntaisin useampiakin. Suurin osa niistä keskittyi siis sanaan, Raamattuun. Lisäksi oli tietenkin rukousta ja seurakunnan laulua.

Geneven psalttari on yksi kristikunnan huomattavimmista virsikirjoista. Calvin laittoi sen alulle, mutta käytännössä hetimiten hän huomasi, ettei hänestä ollut runoilijaksi. Psalttari toteutettiin kuitenkin hänen ajatuksensa mukaan. Sen kaikki virret perustuivat Raamatun teksteihin. Calvinin lailla Ranskasta paennut Clément Marot (1496/97-1544) riimitti siihen 49 psalmia ja Simeonin kiitosvirren, Calvin seuraaja Théodore de Bèze (1519-1605) loput psalmit. Säveltäjiä oli kolme, Loys Bourgeois (1510-1561), Guillaume Franc (1505-1570) ja Pierre Davantès, Maistre Pierre (1525-1561).

Alunperin Geneven psalttaria laulettiin ilman säestystä, kuten tänään lauloimme sieltä peräisin olevan virtemme 348 Kuin peura janoissansa. Sen oli Théodore de Bèze runoillut psalmin 42 pohjalta. Sen lisäksi virsikirjassamme on kaksi muuta Geneven psalttarin virttä. Virtemme 268 on suomennos Clément Marot’n psalmin 130 pohjalta kirjoittamasta ja 199 ei kovinkaan alkutekstille uskollinen suomennos Clément Marot psalmin 118 pohjalta kirjoittamasta. Virsikirjassamme on myös viisi muuta säveltä, jotka ovat varmasti Geneven psalttarista, ja kolme hieman muokkaantuneina toisintoina siihen perustuvaa. Tunnetuimpia sieltä periytyviä ovat ruokavirren Nyt silmäin alla Jeesuksen (472) kumpikin sävelmä, joista toinen on myös virren Sun haltuus, rakas Isäni (377) sävelmä. Virsikirjassamme on kaikkiaan 22 virressä sävel Geneven psalttarista.

4. Teologi Calvin

Teologi Calvinin esittelyssä on kaksi pääosaa. Calvin Raamatun selittäjänä ja Calvin kristillisen opin esittäjänä. Jälkimmäisen osalta keskeistä on hänen ehdoton pääteoksensa Institutio.

4.1 Institutio

Vuonna 1536 ilmestyi Baselissa Christianae religionis institutio (Institutio), jossa alaotsikon mukaan oli esitettynä ”todellisen hurskauden kokonaisuus ja se mikä on pelastuksen opin tuntemiseksi tarpeen”. Vielä lähes neljännesvuosisadan Calvin työskenteli saman kirjan parissa. Hän lisäsi uusiin painoksiin edellisen jälkeen oppimaansa ja muutti asioiden käsittelyjärjestystä. Uuden painoksen piti olla täydellisempi kuin edellinen; hän lisäsi ja muutti, muttei poistanut juuri mitään. Niinpä 1539 ja 1543 Institution alaotsikossa kustantaja ilmoitti, että kirja ”nyt vastaa nimeään”.

Calvin ilmoittaa halunneensa koota kristillisen opin, dogmatiikan yhteen teokseen, jotta hänen ei tarvitsisi Raamattua selittäessään käsitellä opillisia kysymyksiä. Tästä johtuu, että hänen kommentaarinsa ovat kovin toisenlaisia kuin Lutherin.

Alunperin kirja oli latinankielinen, mutta vuonna 1541 ilmestyi ranskalaisille lukijoille tarkoitettu Institution, jonka Calvin oli itse toimittanut ja kääntänyt vuoden 1539 Institutiosta. Myös kaikista myöhemmistä latinankielisistä laitoksista hän itse toimitti ranskannoksen.

Institution viimeinen uudistettu latinankielinen laitos ilmestyi 1559. Se oli huomattavasti edeltäjiään laajempi: vuoden 1550 Institutiossa oli 21 lukua, 1559 lukuja oli 80. Calvin oli ryhmittänyt aineistoa myös lukuja suuremmiksi kokonaisuuksiksi, kirjoiksi. Ensimmäisen kirjan otsikkona on ”Luojan tuntemisesta”, toisen ”Vapahtajan Kristuksen tuntemisesta”, kolmannen ”Millä tavalla tulemme osallisiksi Kristuksen armosta, millaisia hedelmiä meille siitä kasvaa ja mitä se vaikuttaa” ja neljännen ”Ulkoisista välineista tai avuista, joilla Jumala kutsuu meitä Kristuksen yhteyteen ja pitää siinä”.

Ensimmäinen kirja alkaa sanoilla: ”Kaikki viisautemme, sikäli kuin se todella ansaitsee viisauden nimen ja on tosi ja luotettava, muodostuu kahdesta osasta: itsemme tuntemisesta ja Jumalan tuntemisesta.” Kirjan pääsisältönä on Jumalan tunteminen: miten ihminen saa tietoa Jumalasta ja mitä Raamattu kertoo Jumalan olemuksesta ja työstä. Esille tulee mm. kolminaisuusoppi, luominen ja Jumalan maailmaa ylläpitävä toiminta.

Toisessa kirjassa Calvin esittää oppinsa Kristuksesta ja pelastuksesta. Lunastajan tuntemiseen liittyy hänen käsittelysään kuitenkin myös Jumalan lain tunteminen. Noin neljännes toisesta kirjasta käsittelee suoranaisesti Lakia, ja kuin käsittelyjärjestyksen perusteluksi Calvin esittää kahdessa luvussa, miten Vanha ja Uusi testamentti ovat yhteydessä toisiinsa.

Institution kolmas kirja alkaa Pyhää Henkeä käsittelevällä luvulla. Kirjan toinen luku on uskosta, ja sitä seuraavat katumusta käsittelevät luvut. Pyhitys, vanhurskauttaminen, kristillinen vapaus, uskonvarmuus ja rukous ovat seuraavat aiheet. Neljässä seuraavassa luvussa Calvin esittää oppinsa Jumalan ikuisesta valinnasta, jota on joskus pidetty hänen oppinsa keskuksena. Kolmannen kirjan viimeinen luku opettaa ylösnousemuksesta.

Pelastuksen ulkoisten välineiden ja apujen joukon muodostavat kirkko, kirkon virat ja sakramentit sekä Institution viimeisessä luvussa ihmisten järjestäytynyt yhteiselämä – valtio ja esivalta.

Helsingin yliopiston ekumeniikan professori Risto Saarinen luonnehtii Calvinin Institution merkitystä Reformaation tunnustuksia -teoksen esipuheessa näin: ”Reformoidun kirkkokunnan eri suuntauksia on puolestaan vuosisatojen ajan yhdistänyt Jean Calvinin suuri dogmatiikka, Institutio religionis christianae (Kristillisen uskonnon esitys, 1536/1559). Vaikka reformoidut tunnustuskirjat ovat jääneet paikallisiksi, on juuri Calvinin dogmatiikka yhdistänyt reformoitua kirkkokuntaa maailmanlaajuisesti niin paljon, että sitä voidaan hyvällä syyllä kutsua myös kalvinismiksi. Reformoituja tunnustuskirjoja lukeva protestantti yleensä suhteuttaa ne Calvinin suurteokseen samaan tapaan kuin luterilainen saattaa miettiä Lutherin ja Tunnustuskirjojen suhdetta.”³

Calvinille Institutio oli kuitenkin yksityisdokumentti, jonka hän kirjoitti, jotta hänen ei tarvitsisi Raamatun selitysteoksissaan palata opillisiin kysymyksiin. Kun häntä aika ajoin syytettiin harhaopeista, hän ei vedonnut Institutioon vaan Geneven kirkon oppiin.

4.2 Eksegeetti

Calvin halusi siis pitää dogmatiikan ja eksegetiikan, kristillisen opin esittämisen ja Raamatun selittämisen eri teoksissa. Geneveen hänet alunperin palkattiin nimenomaan Raamatun luennoijaksi.

Raamattua hän luennoikin ja selitti ahkerasti, neljännesvuosisadan aikana lähes kaikki Raamatun kirjat. Hän aloitti Uudesta testamentista. Hänen kunnianhimoinen tavoitteensa oli käydä viimeistään 1539 läpi kaikki Paavalin kirjeet ja siirtyä sitten selittämään muita kirjeitä. Aivan niin nopeasti työ ei kuitenkaan sujunut. Vasta – vai jo? – vuonna 1551 ilmestyi viimeinen Paavalin kirjeiden kommentaari, joskin perustyön Calvin oli tehnyt jo paljon aiemmin. Uuden testamentin selitysteoksista viimeisenä ilmestyi 1555 evankeliumiharmonian kommentaari. Vanhaa testamenttia hän ei ehtinyt yhtä kattavasti käydä läpi, mutta toki paljon siitäkin.

Calvinin työtapa oli hyvin taloudellinen. Raamatun selityksen perustana olivat hänen luentonsa. Niitä hän ei kirjoittanut sanasta sanaan, vaan hänelle tuotiin luetomuistiinpanojen perusteella laaditty teksti, joka saatettiin julkaista eräänlaisena alustavana kommentaarina, joita kutsutaan nimellä prelectiones. Luentoa varten tekemänsä tutkimustyön perusteella hän saattoi sitten myös saarnata samasta Raamatun kirjasta, josta par’aikaa luennoi. Tässä siis tutkija-Calvinin hyöty saarnaaja-Calvinille.

Osan työstään hän siis ehti toimittaa hiottuun kirjalliseen muotoon kommentaariksi, Raamatun selitysteokseksi. Uudesta testamentista hän julkaisi kommentaarit kaikkiin muihin kirjoihin kuin kaksi Johanneksen kirjettä ja Johanneksen ilmestys. Vanhasta testamentista hän ehti työstää kommentaarit Pentateukkiin eli viiteen Mooseksen kirjaan, kuten niitä kutsumme, Jesajaan, Psalmeihin sekä Joosuaan.

Prelektioina hänen oppilaansa julkaisivat selitykset Jeremiaan, Hesekieliin ja Danieliin sekä 12 pieneen profeettaan. Julkaistuissa saarnoissa on tallentunut lisäksi hänen selitystyötään 1. Samuelin kirjaan ja Jobiin.

Kahdessa kohdassa Raamattua Calvin teki merkittävää toimitustyötä. Hän kommentoi ns. synoptiset evankeliumit – Matteus, Markus ja Luukas – sekä Mooseksen kirjoissa esitetyn Jumalan lain harmonioina. Hän siis esitti eri kirjoissa olevat samaan asiaan kuuluvat asiat yhdessä yhteydessä. Väitöskirjani liitteeksi olen koonnut, miten Calvin ryhmitteli temaattisesti neljästä Mooseksen kirjasta Lain esityksen 10 käskyn pohjalta.

4.3. Ehtoollisoppi

Calvin pyrki selvästi yhdistämään reformaation eri suunnat yhdeksi, siinä kuitenkaan onnistumatta. Keskeinen eri suuntia erottanut kysymys oli ehtoollinen. Yhtäällä oli Lutherin ja Muuttamattoman Augsburgin tunnustuksen esittämä oppi Kristuksen reaalisesta läsnäolosta ehtoollisaineissa, toisena ääripäänä Zwinglin oppi ehtoollisesta muistoateriana. Calvinin ehtoollisoppi painottui milloin Zürichiin ja Zwingliin, milloin Wittenbergiin ja Lutheriin samastumatta kuitenkaan kumpaankaan täysin.

Strassburgissa toimiessaan Calvin, Lutherin tavoin, allekirjoitti Muutetun Augsburgin tunnustuksen, joka toteaa, että leivän ja viinin kanssa todellisesti ilmaistaan/kuvataan/esitetään Kristuksen ruumis ja veri niitä nauttiville Herran ateriassa.

Geneveen palattuaan Calvin näki tarpeelliseksi saada aikaan ehtoollisesta yhteisymmärrys valaliittolaisten evankelisten kanssa. Suurin ero oli Zürichin kirkon zwingliaanisen käsityksen kanssa. Sen yli hän rakensi sillan 1549 Bullingerin kanssa laatimallaan asiakirjalla, josta hieman enemmän hetken päästä.

Calvinin ehtoollisopin esitän muutamalla Geneven katekismuksen ajatuksella. Ehtoollinen on todellinen yhteys Kristuksen ruumiiseen ja vereen (342). Kristus antaa ruumiinsa syötäväksi ja verensä juotavaksi (347, 348) siinä. Kristus tekee meidät osallisiksi omasta olemuksestaan yhdistääkseen meidät kanssaan yhteen elämään (353). Kristuksen ruumis on taivaassa, mutta Henki yhdistää meidät siihen (354) ja sydämet on korotettava taivaisiin, sillä ruumis ei ole rajattu leivän sisään eikä veri kalkkiin (355).

4.4. Predestinaatio

Calvinin ajattelun keskukseksi esitettiin vielä puoli vuosisataa sitten usein predestinaatio, itse asiassa kaksinkertainen predestinaatio: Jumala on ennalta määrännyt jotkut iankaikkiseen pelastukseen ja jotkut iankaikkiseen kadotukseen.

Institutiossa Calvin kieltämättä opettaa kaksinkertaista predestinaatiota, mutta jo traktaatissa ”Ikuisesta valinnasta” viesti on lempeämpi.

Nähdäkseni predestinaatio on Calvinille oma ajatus, jota hän ei pidä oleellisena kirkon opin kannalta. Hän ei nimittäin tuo sitä esille Geneven katekismuksessa käytönnössä lainkaan. Hän ei siis edellytä siihen sitoutumista kirkkonsa papeilta.

Juha Ahvio on nähdäkseni arvioinut predestinaation aseman reformoidussa opissa oikein kirjoittaessaan: ”predestionaatio-oppi ei muodosta reformoidussa teologiassa spekulatiivista keskusdogmia, josta kaikki muu deduktiivisesti pääteltäisiin.”⁴

Jos Calvinin ajattelusta on tarpeen löytää keskusoppi, se olisi paremminkin Jumalan majesteettina. Predestinaatio olisi siten vain yksi heijastuma siitä.

5. Yhteydet maailmalle

5.1 Zürich ja muut sveitsiläiset kaupungit

Sveitsin valaliitto oli juuri ennen reformaatiota, 1499, Baselin rauhassa vapautettu kaikista velvollisuuksista Pyhää Roomalaista Valtakuntaa kohtaan, vaikka oli yhä muodollisesti osa sitä. Valaliitto ei kuitenkaan ollut valtio siinä mielessä, että sillä olisi ollut keskushallitus tai hallitsija, joka olisi voinut antaa kaikkia jäseniä koskevia määräyksiä.

Valaliittoon kuului kolmen kategorian alueita.

Ensimmäisenä luokkana olivat poliittisesti itsenäiset kanttonit, joita kutsuttiin myös säädyiksi. Niistä joista kaupunkimaiset Zürich, Basel, Bern ja Schaffhausen siirtyivät reformaation puolelle, ja maaseutumaiset Luzern, Uri, Unterwalden, Schwyz ja Zug jäivät katolisiksi.

Toisen luokan muodostivat yhteiset alueet, joita hallitsi kaksi tai useampi kanttonia. Niiden osallisuudesta reformaatioon syntyi riitaa ja kaksi sotaa. Jälkimmäinen päättyi toiseen Kappelnin maarauhaan marraskuussa 1531.

Kolmantena olivat ne alueet, jotka olivat tehneet poliittisen sopimuksen jonkin säädyn eli poliittisesti itsenäisen kanttonin kanssa. Niillä ei siis ollut poliittista valtaa valaliitossa, mutta ne olivat tavalla tai toisella osallisia. Geneve kuului näihin alueisiin.

Calvin oli tutustunut Baselin ja Zürichin kirkon johtajiin jo Baselissa 1535. Bernin kanssa hän pääsi tai joutui yhteyksiin heti toimintansa Genevessä aloitettuaan. Hän oli luonnollisesti säännöllisessä yhteydessä Neuchâteliin siirtyneen Farelin kanssa, mutta myös Zürichin kirkon johdossa Zwinglin jälkeen toimineen Heinrich Bullingerin kanssa. Heille kehittyi kirjeenvaihdon ja tapaamisten syventämän ystävyyden myötä tapa ja työnjako ottaa kantaa kirkkopoliittisiin asioihin. Calvin huolehti ranskankielisistä, Bullinger Itä-Euroopasta, ja yhdessä he muodostivat kannan valtakunnan ja valaliiton sisäisiin kysymyksiin

Tärkeissä kysymyksissä tuli tavaksi pyytää lausunnot toisilta reformoiduilta kirkoilta. Kaikkein tärkein asiakirja kuitenkin syntyi Geneven ja Zürichin, Calvinin ja Bullingerin yhteistyönä 1549. Kyseessä on Consensus Tigurinus, Zürichin yhteisymmärrys ehtoollisesta. Sen keskusajatuksena on Calvinin edustama ajatus, että ehtoollisessa toteutuu Pyhän Hengen vaikuttama ja uskossa vastaanotettu yhteys Kristuksen kanssa.

Yhteisymmärrys lähetettiin tuoreeltaan tiedoksi muihin kaupunkeihin niiden allekirjoitettavaksi. Koska oli ollut tapana pyytää lausuntoja, valmiin asiakirjan lähettäminen aiheutti hieman vastustusta, mutta lopulta useimmat valaliitton reformoidut säädyt ja kirkot hyväksyivät sen. Se sai myönteisen vastaanoton myös Ranskan hugenoteilta ja mm. Bucerilta ja Melachthonilta. Zwingliläis-sveitsiläisen ja calvinilais-ranskalaisen reformaation sitominen yhteen loi reformoidun tunnustuskunnan luterilaisen ja roomalais-katolisen rinnalle.

5.2 Ranska

Ranskan evankelisten kysymykset olivat luonnollisesti Calvinilla mielessä koko ajan. Häntä sitoi synnyimaahansa myös se, että Geneven asukkaista enimmillään jopa neljännes oli pakolaisia, enimmäkseen Ranskasta. Kirkollisesta rajasta huolimatta kaupunki oli kielellisistä ja maantieteellisistä syistä jatkuvassa yhteydessä Ranskaan.

Calvin oli aikansa johtavia ranskankielisiä kirjoittajia. Hänen kirjansa levisivät myös tietenkin myös Ranskaan, samoin Geneven psalttarin psalmit. Hän koulutti Ranskan kirkolle pappeja, jotka olivat kotoisin eri puolilta maata ja lähtöisin eri säädyistä. Nämä ja Genevestä vaikutteita saaneet maallikot laativat 1559 Ranskan reformoidun kirkon kirkkojärjestyksen, jossa oli voimakkaita vaikutteita Geneven kirkkojärjestyksestä. Calvinilta kysyttiin usein neuvoja kirkon elämään liittyvissä kysymyksissä.

5.3 Muu Eurooppa

Genevestä tuli Calvinin aikana reformaation toisen haaran keskus. Sinne tultiin opiskelemaan Skotlannista, Alankomaista, Unkarista, Puolasta. Itsenäiset reformoidut kirkot imivät oppiinsa ja järjestykseensä aineksia Genevestä ja Calvinin Institututiosta.

Calvin myös muisti eri puolilla asuvia uskonveljiä – ja sellaisiksi toivomiaan – kirjojensa omistuksilla. Geneven katekismuksen latinankielisen laitoksen hän omisti Itä-Friisin papeille, kommentaarien omistuskirjoituksia hän osoitti mm. Tanskan ja Ruotsin kuninkaille.

6. Calvinin perintö

Calvin kuuluu kristinuskon historian suurimpiin opettajiin. Toisen polven reformaattorina hän pystyi kirkko-isien kirjoitusten lisäksi hyödyntämään myös varhaisten reformaattoreiden tuotantoa. Niinpä hän pystyi välittämään heidän ajatuksiaan uusiin ympäristöihin.

Pyrkimyksissään reformaation perillisten yhdistämisestä Calvin ei onnistunut, mutta hänen työnsä ansiosta kristillinen kirkko sai mallin, miten toimia sielläkin, missä maallinen valta ei sille ole suosiollinen.

Jos minun pitäisi tämän kirkon kuvitukseen lisätä jonkun henkilön kuva, lisäisin etelälehterin länsiseinään Calvinin kuvan ja siihen kirjoituksen ”Doctor ecclesiae” eli ”Kirkon opettaja”.

1Ainakin Gen, Dtn, 2.Sam, suuret profeetat, osa pienistä profeetoista, synoptiset evankeliumit, Ap.t., 1&2 Kor, 1&2Tess, 1&2Tim, Titus.

2Genevessä oli kolmen eri statuksen asukkaita – syntyperäisiä kansalaisia, jotka olivat vaalikelpoisia (ja joiden tuli olla kastettuja Genevessä), kansalaisia, joilla oli äänioikeus, ja asukkaita, joilla oli lupa asua ja harjoittaa ammattiaan, mutta ei mahdollisuutta vaikuttaa yhteiskunnallisesti.

3Saarinen, Risto, 2009 Johdanto, in: Risto Saarinen (toim.), Reformaation tunnustukset, Helsinki: SKTS, 9–20.

4Ahvio, Juha. Heidelbergin katekismus, Helsinki: SKTS. 2009. s. 68.

9. Wittenberg ja Pohjola

Avainsanat

Agricola, Islanti, Kustaa Vaasa, Norja, Olaus Petri, Pohjoismaat, reformaatio, Ruotsi, SUomi, Tanska, Tausen

1. Taustaksi

Reformaation alkaessa Pohjoismaat olivat muodollisesti yhtä, silloin kylläkin jo murtuvaa valtakuntaa. Runsas vuosisata aiemmin muodostetun unionin hajoaminen vaikutti reformaation toteuttamiseen niin Ruotsin valtakunnassa, jonka osa Suomi oli, kuin Tanskan valtakunnassa, johon tuolloin kuuluivat myös Norja ja Islanti. Lisäksi Tanskaan kuului mm. alueita pohjoisesta Saksasta.

Kalmarin unionihan oli personaaliunioni. Valtakunnilla oli yhteinen hallitsija, mutta omat lait ja valtaneuvostonsa. Unionisopimuksen mukaan kuninkuus oli perinnöllistä, isältä pojalle, mutta jos hallitsijalla ei ollut poikaa, uusi kuningas valittaisiin unionin jäsenvaltakuntien yhteisellä vaalilla. Siihen asti ei kuitenkaan päästy, vaan pikemminkin päinvastoin: ensimmäinen ja pitkäaikaisin unionikuningas Eerik Pommerilainen lopulta riitojen jälkeen erotettiin. Hänen valtakaudellaan. 1400-luvun alkuvuosikymmeninä unioni oli kuitenkin voimissaan, mikä merkitsi Suomelle harvinaisen itsenäistä ja rauhallista aikaa.

Kirkollisesti reformaation aikaan nykyisissä Pohjoismaissa oli kolme kirkkoprovinssia, kolme arkkipiispanistuinta: Nidaros, Lund ja Upsala. Trondheimissa toimivan Nidarosin kirkkoprovinssin alueena oli Norjan lisäksi Islanti. Lundin kirkkoprovinssiin kuului eteläisen Ruotsin lisäksi Tanska – Skoonehan oli osa Tanskaa aina 1600-luvun lopulle. Upsalan kirkkoprovinssin aluetta oli koko silloinen Ruotsin valtakunta – siis myös koko Suomen kattanut Turun hiippakunta. Muodollisesti Lundin arkkipiispa oli koko Ruotsin primas eli myös Upsalan arkkipiispan yläpuolella, mutta käytännössä näin ei ollut.

Piispoilla oli hengellisen vallan lisäksi maallista valtaa. Useat heistä olivat jopa valtaneuvoston jäseniä. Jotkut heistä olivat käytännössä ylimpiä vallankäyttäjiä ja vastuunkantajia alueellaan. Näin oli ainakin paljolti Turun piispan osalta. Alueellisista ja kielellisistä syistä Turun hiippakunta eli omaa elämäänsä. Sen piispa joutui mm. ajoittain organisoimaan itärajan puolustusta.

Piispojen nimittämisvalta oli paavilla. Tuomiokapituli kuitenkin toimitti piispanvaalin. Ainakin Turun hiippakunnassa vaali osui unioniaikana tuomiokapitulin jäseniin. Paavi kuitenkin usein osoitti valtaansa kumoamalla vaalin. Loppujen lopuksi hän kuitenkin yleensä nimitti tuomiokapitulin valitseman, kunhan ensiksi oli hoidettu riittävät maksut ja maksusitoumukset Pyhälle istuimelle. Virkansa organisatorista, hallinnollista puolta uusi piispa saattoi ryhtyä hoitamaan viimeistään nimityksen saatuaan, mutta käytännössä jo vaalinsa jälkeen valittuna, electus. Hengellisen puolen hoitaminen, mm. papiksi vihkiminen, ei kuitenkaan ollut mahdollista ennen piispaksi vihkimistä. Se ei suinkaan tapahtunut omassa hiippakunnassa ja tuomiokirkossa, vaan paavin lähipiirissä, kunnes vuodesta 1500 lähtien esim. Turun piispat vihki Upsalan arkkipiispa. Ainakin kerran virkakaudellaan siis pohjoismaistenkin piispojen tuli käydä Etelä-Euroopassa asti. Pitkä ulkomaanmatka oli useimmille piispoille kuitenkin tuttua jo opiskeluajoilta. Unioninaikaiset Turun piispat olivat kaikki opiskelleet manner-Euroopassa, useimmat Pariisissa, yksi Prahassa, yksi Bolognassa ja Leipzigissa.

Lienee yleinen käsitys, että ennen reformaatiota kirkollinen elämä tapahtui kokonaan kansalla vieraalla latinankielellä. Aivan näin ei kuitenkaan ollut. Vuonna 1492 Turun piispa piispa antoi papistonkokouksen yhteydessä statuutin, jonka mukaan kansalle pitää opettaa lyhyt kaava hätäkastetta varten ja papin on jokaisessa jumalanpalveluksessa luettava kansankielellä ja aina samassa muodossa Isä meidän -rukous, Enkelin tervehdys eli Ave Maria, uskontunnustus ja lyhyt ripin kaava. Näin siis jo ennen reformaatiota jumalanpalveluselämää kansankielistettiin.

Unionin aika päättyi lopullisesti Tukholman verilöylyyn 1520. Kustaa Vaasan johdolla Ruotsi alkoi irrottautua unionista ja muutaman vuoden päästä Pohjolassa oli kaksi valtukuntaa: Ruotsi ja Tanska.

Ensiksi tutustumme meille tuntemattomampaan Tanskan tai Tanska-Norja-Islannin reformaatioon, sitten Ruotsin kirkon reformaatioon ja viimeksi sen kielellisesti eroavan Suomen reformaatioon.

2. Tanskan reformaatio

Tanskan kuningas oli neljän vuosisadan ajan, vuodesta 1460 vuoteen 1870, myös saksalainen ruhtinas, ja hänen saksalainen läänityksestään Holsteinista tuli 1474 Pyhän Roomalaisen Valtakunnan osa, joka sai osallistua valtiopäiville. Holsteinin herttuakunta oli Valtakunnan pohjoisin reichsunmittelbar alue. Siten Tanskan kuningas oli periaatteessa oikeutettu ottamaan osaa kaikkiin valtiopäiviin, joilla käsiteltiin reformaatiota. Hänellä oli kuitenkin niin paljon tekemistä Itämeren suunnalla, että tietääkseni hän ei eteläiseen Saksaan matkannut. Wormsin valtiopäivillä 1521 oli kuitenkin paikalla silloisen kuninkaan, viimeisen unionikuninkaan Kristian II:n 18-vuotias serkku, myös nimeltään Kristian. Hänen isänsä Fredrik oli yhdessä Kristian II:n kanssa Slesvigin ja Holsteinin hallitsija.

Kristian II syrjäytettiin Tanskan ja Norjan valtaistuimelta 1523, ja kuninkaaksi nousi Fredrik. Uuden kuninkaan pojasta Kristianista tuli Slesvigin ja Holsteinin käskynhaltija.

2.1 Jyllannin reformaatio

Jo edellisvuonna, 1525, Keski-Jyllannin Viborgissa oli johanniittajärjestön munkki Hans Tausen ryhtynyt saarnaamaan evankelista oppia. Hän oli opiskellut useissa yliopistoissa, viimeksi puolitoista vuotta Wittenbergissä. Silloin elettiin siis 1520-luvun alkupuolta. Lutherilla oli aikaa opiskelijoille. Tausen ehti hyvin perehtyä Lutherin oppeihin. Liian hyvin: Järjestö kutsui hänet takaisin luostariinsa Sjellantiin. Siellä hän ryhtyi saarnaamaan Raamatun mukaan eli evankelisesti. Priori ei tästä pitänyt, vaan lähetti Tausenin karkotukseen Viborgiin.

Viborgissa Tausen jatkoi Lutherin ajatusten innoittamaa saarnaamista. Pian sinne tulonsa jälkeen hän hylkäsi järjestönsä asun ja asettautui kaupungin kansalaisten suojaan. Hänen saarnansa olivat kansan suosiossa. Alkuperäinen saarnapaikka, Johanneksenkirkko kävi liian pieneksi, ja hän ryhtyi saarnaamaan torin viereisen kirkon tornista. Kansalaiset halusivat kuitenkin kuunnella saarnoja katon alla ja valtasivat niitä varten suuren fransiskaanikirkon. Sen käytöstä sovittiin, että veljet saarnaavat aamupäivisin ja Tausen iltapäivisin. Kun kaupungin piispa vastusti Tausenin saarnaamista, kaupunkilaiset tukivat saarnaajaansa ja huolehtivat, että hän sai jatkaa sitä.

Kuningas Fredrik oli katolisen kirkon puolella siinä määrin, että hänen poikansa, Slesvigin ja Holsteinin käskynhaltija Kristian joutui reformatoristen näkemystensä vuoksi epäsopuun hänen kanssaan. Siitä huolimatta Fredrik otti Tausenin omaksi kappalaisekseen 1526 ja määräsi hänet jatkamaan evankelista saarnaamista Viborgin kaupunkilaisille. Näin kuningas siirsi hänet piispojen ja priorin määräysvallasta omaan määräysvaltaansa.

Tausen toimi Viborgissa vuoteen 1529 asti. Sinä aikana hän avioitui, ensimmäisenä tanskalaisena pappina. Viborgin vuosinaan hän myös loi tanskankielisen vesperin. Kaupunkiin saapuneen saksalaisen kirjanpainajan avustuksella hän julkaisi mm. käännöksen Lutherin kastekaavasta ja kaupungin saarnaajien yhteisen uskontunnustuksen. Hän oli siis saanut myös työtovereita. Viborgista käsin reformaatio levisi 1520-luvun loppuun mennessä laajalle Jyllantiin.

Vuonna 1529 Tausen siirtyi kuninkaan kutsusta Kööpenhaminaan.

2.2 Slesvigin ja Holsteinin reformaatio

Tässä vaiheessa siirrymme Jyllannista etelään, Slesvigiin ja Holsteiniin. Kristianista, kuningas Fredrikin pojasta, oli tullut niiden käskynhaltija. Hänellä oli ollut Luther-mielisiä opettajia, hän oli ollut Wormsin valtiopäivillä 1521 kuulemassa Lutherin puolustuspuhetta ja saatuaan oman hallintoalueen hän ryhtyi edistämään reformaatiota.

Piispat vastustivat Kristianin pyrkimyksiä, mutta hän oli aktiivinen, ja hänen hallitukskaupungissaan Haderslevenissä reformaatio oli viety läpi vuonna 1526. Vuoden 1528 Kirkkojärjestyksellä Slesvig-Holsteinista tuli virallisesti luterilainen.

2.3 Tanskan reformaatio

Kuningas Fredrik oli katolismielinen, mutta toisaalta hän toteutti luterilaisille uskonnonvapautta. Hänhän otti Tausenin suojaansa ja kutsui tämän 1529 Kööpenhaminaan. Kuningas oli kuitenkin uskontoasiassa passiivinen. Kansan keskuudessa reformaatio sai yhä uusia kannattajia. Jotkut heistä innostuivat liikaakin ja hyökkäilivät luostareihin ja kirkkoihin.

Fredrik kuoli 1533, ja vaikka hänen poikansa, ruhtinas Kristian julistettiin kuninkaaksi Ryen kokouksessa 1534, katolisten piispojen ja aatelisten dominoima valtakunnankokous ei häntä hyväksynyt. Rauhattomuuksien ja sisällissodan jälkeen ruhtinas Kristianista tuli kuitenkin Tanskan kuningas Kristian III.

Kristian III saapui Kööpenhaminaan 6. elokuuta 1536. Jo vajaata viikkoa myöhemmin, 12. elokuuta hän pidätytti kolme katolista piispaa. Osasyynä oli se, että nämä vastustivat reformaatiota. Toinen syy oli raha: Kristianilla oli sisällissodasta suuret velat, jotka hän saattoi maksaa pidätyksen yhteydessä kruunulle takavarikoiduilla piispojen ja kirkon varoilla. Tässä vaiheessa Luther onnitteli kuningasta kirjeellä. Virallisesti reformaatio katsottiin Tanskassa toteutetuksi 30. lokakuuta 1536.

Päästyään valtaan Kristian pyysi vaaliruhtinas Juhana Fredrikiä lähettämään Melanchthonin tai Bugenhagenin laatimaan Tanskaan kirkkojärjestyksen. Vaaliruhtinas ei kuitenkaan tässä vaiheessa suostunut muuhun kuin näiden oppineidensa ajan käyttöön siten, että nämä voivat antaa lausuntonsa Wittenbergissä opiskelleiden tanskalaisten teologien laatimaan luonnokseen. Kun sellainen oli huhtikuussa 1537 toimitettu Wittenbergiin, vaaliruhtinas salli Bugenhagenin lähteä Tanskaan.

Kuningas allekirjoitti Bugenhagenin tarkistaman Kirkkojärjestyksen 2. syyskuuta 1537 ja se vahvistettiin laiksi 1539. Kirkkojärjestyksessä aiemmat piispojen johtamat katoliset hiippakunnat korvattiin luterilaisilla hiippakunnilla. Näiden johdossa olivat superintendentit, jotka olivat kuninkaan nimittämiä. Kuninkaan valta kirkkoon rajoittui näihin nimityksiin ja näiden kanssa yhdessä pidettäviin synodeihin. Superintendenteillä ei puolestaan saanut olla mitään maallisia virkoja eikä läänityksiä. Jumalanpalvelukset tuli pitää tanskaksi. Munkit ja nunnat saivat jäädä loppuiäkseen luostareihinsa, ja kun luostarin viimeinenkin munkki tai nunna kuoli, luostari liitettiin kruunun omistuksiin.

Vuonna 1537 Bugenhagen kruunasi Kristian III:n kuninkaaksi luterilaisessa seremoniassa, asetti ensimmäiset superintendentit virkaan ja avasi uudelleen Kööpenhaminan yliopiston, nyt Wittenbergin yliopiston mallin mukaisena luterilaisena yliopistona. Kun Kirkkojärjestys oli hyväksytty laiksi, Bugenhagen palasi Wittenbergiin. Vuonna 1542 hän vielä palasi Kristian III:n palvelukseen neuvottelemaan Slesvig-Holsteinin kirkkojärjestyksestä, joka 1542 hyväksyttiin korvaamaan Kristianin ruhtinaskaudella voimaan tullut.

Tanskan reformaatio oli sekoitus ruhtinasreformaatiota ja pappisreformaatiota. Ruhtinas, ensiksi herttua ja sitten kuningas Kristian, oli keskeinen toimija reformaatiossa. Hänellä oli mitä ilmeisimmin hengellinen motivaatio reformaatioon. Pappisreformaatiota edusti Tausen ja häneen liittyneet saarnaajat. Voisipa vielä sanoa, että kyseessä oli kansanreformaatio, olivathan Viborgin kaupunkilaiset suojanneet Tausenia.

2.4 Norjan ja Islannin reformaatio

Tanskan kuninkaan alaisissa Norjassa ja Islannissa reformaatio näyttäytyi toisin, vallanpitäjien eteenpäinviemänä. Niissä ei ollut Tausenin kaltaista saarnaajaa, niihin ei levinnyt samassa määrin Lutherin kirjoituksia.

Nidarosin kirkkoprovinssi kattoi Norjan ja Islannin. Vuodesta 1523 arkkipiispana oli Olav Engelbrektsson. Muutama vuosi unionin hajoamisen jälkeen hän pyrki itsenäistämään Norjan. Yhtäältä hän salaisesti yritti saada viimeisen unionikuninkaan Kristian II:n Norjan kuninkaaksi, toisaalta hän työskenteli Ruotsista karkoitetun Upsalan arkkipiispan virasta erotetun Gustav Trollen kanssa.

Kuningas Fredrikin kuoltua Olav oli vahvimmillaan itsenäistymispyrkimyksissä, mutta kun Kristian III vihdoin sai valtansa vahvistetuksi, päätökseen oli kirjattu Norjan kuningaskunnan päättyminen, koska Norjan katsottiin olevan liian heikko ylläpitämään kuningasta ja koska enemmistö Norjan valtaneuvostosta oli Olavin johdolla kahdesti irtautunut Tanskan valtakunnasta.

Olav joutui lähtemään. Palmusunnuntaina 1537 hän vielä vihki Nidarosin tuomiokirkon raunioilla Islannin uuden piispan ja toisena pääsiäispäivänä hän pakeni Alankomaihin.

Kuningas oli voittanut, ja hänen aikaansaamansa Kirkkojärjestys tuli vähitellen voimaan myös Norjassa.

Islannissa reformaation läpivienti kesti vielä kauemmin. Vuonna 1524 Hálarin piispaksi vihitty Jón Arason oli aluksi vastentahtoinen reformaatiota kohtaan. Vuonna 1548 hän ja Islannin toinen piispa Ögmundur yhdistivät voimansa luterilaisuutta vastaan. Ögmundur joutui kuitenkin lähtemään maanpakoon ja taistelussa kiinni jäänyt Jón ja kaksi hänen poikaansa teloitettiin vuonna 1550. Kaksi vuotta myöhemmin Kirkkojärjestys oli tullut virallisesti voimaan myös Islannissa, mutta kansan parissa reformaation vastustusta oli vielä pitkälle 1600-luvulle.

Norjan ja Islannin reformaatiossa suorat yhteydet Wittenbergiin puuttuivat, mutta sitä voimakkaammin niitä oli Tanskan reformaatiossa.

3. Ruotsin reformaatio

Reformatorisia ajatuksia tihkui Saksasta Ruotsiin ilmeisesti jo hyvin alkuvaiheissa saksalaisissa yliopistoissa opiskelleiden kautta sekä saksalaisten kauppamiesten mukana. Itämeren rannoilla reformaatio sai jalansijaa 1520-luvun puolivälissä. Preussi siirtyi reformaation puolelle 1525, jolloin Saksalaisen ritarikunan suurmestarina toiminut herttua myös maallisti ritarikunnan. Riika liittyi reformaatioon 1524, Tallinna 1525.

Tukholman verilöylystä syksyllä 1520 alkoi viimeinen vaihe Ruotsin irtautumisesta unionista Kustaa Vaasan johdolla. Kolme vuotta myöhemmin hänet tunnustettiin Ruotsin kuninkaaksi. Tuore kuningas tapasi samana vuonna kaksi Ruotsin reformaation kannalta merkittävää henkilöä, Laurentius Andraen ja Olavus Petrin.

Olavus Petri oli opiskellut 1516-18 Wittenbergissä ja valmistunut filosofian maisteriksi. Hänen opiskeluaikaansa osui siis aneteesien julkistaminen. Opintojen viimeinen vuosi osui päällekkäin Lutherin reformatorisen murroksen kanssa.

Vuonna 1524 avoinna olleet piispanistuimet täytettiin. Valinnoille ei kuitenkaan saatu vahvistusta Roomasta. Syynä oli suurelta osin se, että Kustaa Vaasa vaati valtiolle piispojen annaatit eli osuudet ensimmäisen virkavuoden tuloista. Kun valintojen vahvistusta ei kuulunut, Kustaa Vaasa uhkasi hakea vahvistusta ylimmäiseltä papilta Kristukselta. Siihen katkesi kirjeenvaihto. Yksi valituista, Västeråsin piispa Petrus Magni, maksoi kuitenkin annaatit itse ja sai vahvituksen sekä vihittiin piipaksi. Hänen piispanvihkimuksellään on merkitystä itse asiassa vieläkin, koska hänestä tuli yksi linkki apostolisen seuraannon jatkumisesta Ruotsin ja siten myös Suomen kirkossa.

Olavus Petri oli saanut luvan saarnata Raamatun mukaan Tukholmassa, vaikkei pappi ollutkaan. Saarnaamisen lisäksi hän kirjoitti ja laati mm. evankelisen jumalanpalvelusjärjestyksen Tukholmaan. Vuonna 1526 hän julkaisi ruotsalaisen Uuden testamentin.

Merkittävimpiä etappeja Ruotsin reformaatiotiellä oli vuoden 1527 valtiopäivät Västeråsissa. Niiden päätöksellä, Västeråsin resessillä piispojen linnat määrättiin kruunulle, piispojen, tuomiokirkkojen ja kanunkien tulonlähteitä takavarikoitiin valtiolle, aatelistolle peruutettiin eli annettiin takaisin vuoden 1454 jälkeen kirkolle annetut lahjoitustilat. Lisäksi määrättiin, että Jumalan sanaa oli kaikkialla valtakunnassa puhtaasti saarnattava ”ja jätettävä pois joutavat juorut, epävarmat tunnusmerkit, tarut ja muut ihmiskeksinnöt”. Pienenä kuriosioteettina mainittakoon, että pyhiinvaellukset kiellettiin. Piispat myös menettivät asemansa valtaneuvoston jäseninä. Västeråsin valtiopäivät merkitsivät käytännössä eroa Roomasta. Jumalanpalveluselämän suhteen Kustaa Vaasa jätti kuitenkin kantansa avoimeksi.

Seuraavana vuonna Petrus Magni vihki kolme valittua piispoiksi. Nämä antoivat uskollisuudenvalansa kuninkaalle, ei paaville. Vihittyjen joukossa oli myös Turun Martti Skytte (1528-1550).

Vuotta myöhemmin Örebrossa pidetty kirkolliskokous määräsi, että nuorison opettamiseksi saarnan alussa ja lopussa luettava käskyt, Isä meidän -rukous ja enkelin tervehdys kansankielellä. Samana vuonna Olavus Petri julkaisi ruotsinkielisen käsikirjan, joka ei kuitenkaan saanut virallista asemaa.

Vuonna 1531 Wittenbergissä opiskellut Laurentius Petri, Olavus Petrin veli, tuli Upsalan arkkipiispaksi. Kun 1536 kanoninen laki lakkasi olemasta voimassa Ruotsissa, oli toteutunut lopullisesti ero Roomasta. Upsalan kirkkoprovinsista on tullut Ruotsin kansalliskirkko. Se säilytti enemmän katolisia aineksia kuin mikään muu luterilainen kirkko.

Kustaa Vaasan jälkeen kuninkaaksi tuli 1560 hänen vanhin poikansa Erik XIV, jolla oli yhteyksiä Ranskasta paenneisiin hugenotteihin. Näiltä saamiensa vaikutteiden pohjalta hän halusi jumalanpalvelukset ja kirkkorakennukset karummiksi, mutta 1565 kirkolliskokous torjuu moiset ajatukset.

Seuraavalla kuninkaalla, Juhana III:lla oli päinvastaisia pyrkimyksiä. Hän halusi johdattaa Ruotsin kirkon lähemmäksi katolista kirkkoa, mielellään sen kanssa yhteyteen. Teologisen mielenkiinnon lisäksi hänellä oli siihen syitä aivan perhepiirissä: hänen vaimonsa oli puolalainen ja katolinen. Aviosopimuksessa oli sovittu, että Katarina Jagellonica saa harjoittaa omaa uskoaan ja että hänellä saa olla sitä varten hovissaan katolisia pappeja.

Kuitenkin Juhanan vallan alkuvuosina, 1572, Laurentius Petrin laatima kirkkojärjestys hyväksyttiin kirkolliskokouksessa. Kolme vuotta myöhemmin (1575) käsiteltävänä oli Juhanan laatima lisäys kirkkojärjestykseen, Nova ordiantia. Painostuksen jälkeen papisto hyväksyi sen. Samana vuonna vihittiin uusi arkkipiispa. Neljästä vihkimiseen osallistuneesta piispasta vain öljyllä voidellut Turun piispa Paavali Juusten oli apostolisessa seuraannossa.

Juhana jatkoi teologista aktiivisuuttaan seuraavana vuonna (1576) liturgian, jumalanpalveluselämän puolella. Hän julkaisi uuden käsikirjan, jonka painoksesta suuri osa sidottiin punaisiin kansiin ja joka siksi sai nimen ”Punainen kirja”. Voimakkaiden katolisten vaikutteiden lisäksi siinä oli vaikutteita myös Idän kirkon ja Englannin kirkon jumalanpalveluselämästä. Huolimatta pyrkimyksistään rakentaa tai palauttaa yhteys katoliseen kirkkoon, Juhana edellytti kolmea erivapautta katolisesta: Ehtoollinen tuli jakaa maallikoillekin molemmisssa muodoissa, liturgian tuli olla kansankielinen ja papeilla tuli lupa avioitua. Lisäksi hän edellytti, että kirkolta siirrettyjä omaisuuksia ei saa vaatia kirkolle takaisin. Vuonna 1577 ”Punainen kirja” hyväksyttiin käyttöön melkein koko valtakunnassa. Kuninkaan veli, Södermanlannnin herttua Kaarle kuitenkin kielsi sen käytön alueellaan.

Juhana kuoli 15 vuotta ”Punaisen kirjan” hyväksymisen jälkeen. Heti seuraavaksi kevääksi valtionhoitajana toiminut Kaarle kutsuu Upsalaan kokouksen, joka vakiinnuttaa luterilaisen reformaation Ruotsin valtakuntaan.

Muutama lainaus Upsalan vuoden 1593 päätöksestä kertonee riittävästi, miten Ruotsin valtakunnan reformaatio vakiinnutettiin. Allekirjoittajat toteavat, että ”kukaan, joka tahtoo pysyä Jumalan totuudessa, ei voi muuta väittää eikä hyvällä omallatunnolla koskaan perääntyä siitä, mitä kokouksessa on tehty ja päätetty. ”

”tämä sopimus ja siihen liitetyt uskontunnustukset sekä oikea ja muuttamaton Augsburgin tunnustus, jotka lyhyessä muodossa sisältävät kristillisen uskomme ytimen ja summan, sen saman uskon, joka Jumalan Hengen voimasta on seikkaperäisesti kirjoitettu profeettojen ja apostolien kirjoihin. Kaikkia näitä kirjoja kristityt ahkerasti lukekoot, oppikoot ja mielessään tutkistelkoot. Lapsiaan ja haltuunsa uskottua väkeä he uskollisesti ja uutterasti kehottakoot tekemään samoin. Tässä uskontunnustuksessa he pysykööt Jumalan armon avulla lujasti ja vankkumatta aina kuolemaan asti. Iankaikkinen ja kaikkivaltias Jumala suokoon armossaan rakkaan ainokaisen Poikansa Jeesuksen Kristuksen tähden jokaiselle kristitylle Pyhän Henkensä, ja sallikoon meidän iankaikkisesti nauttia kristityn kunnianimestä. Aamen.”

”Ensiksi me kaikki tahdomme yksimielisesti pysyä Jumalan puhtaassa ja autuaaksi tekevässä sanassa, joka on kirjoitettu pyhien profeettojen, evankelistojen ja apostolien kirjoituksissa. Seurakunnissamme tulee opettaa, uskoa ja tunnustaa, että Raamattu on syntynyt Pyhän Hengen vaikutuksesta ja sisältää täydellisesti kaiken sen, mikä kuuluu kristilliseen oppiin Kaikkivaltiaasta Jumalasta ja meidän autuudestamme sekä hyvistä teoista ja hyveistä. Raamattu on oikein kristillisen opin perusta ja tukipylväs, kuten myös ohjenuora kaikkien uskontoa koskevien kiistojen arvioimiseksi, ratkaisemiseksi ja ehkäisemiseksi. Tähän ei tarvita muiden selvityksiä, ei edes pyhien isien eikä muidenkaan, jotka oman mielensä mukaan ovat lisäilleet Raamattuun sellaista, mitä ei siinä itsessään ole. Kenenkään ihmisen ei näet ole lupa tulkita Jumalan sanaa oman mielensä mukaan, eikä tässä ole katsottava eikä kunnioitettava kenenkään asemaa, korkea-arvoisuutta tai arvovaltaa, vaan yksin Raamattua.”

Ekumeenisesti mielenkiintoinen ja nykyaikaan nähden raju on rajaus: ”Samoin me sanoudumme jyrkästi irti kaikista sakramentin halveksijoiden, zwingliläisten ja kalvinilaisten harhoista, kuten myös uudestikastajista ja kaikista muista harhaoppisista, minkä nimisiä lienevätkin. Heitä emme keskuudessamme hetkeäkään siedä emmekä hyväksy heidän oppejaan.”

Näin siis toteavat ”me allekirjoittaneet Ruotsin valtakunnan neuvosherrat, piispat, ritarit ja aatelisto, papisto ja porvaristo vapaaehtoisesti, vakain sydämin ja omakätisesti allekirjoittaneet tämän sekä omasta että jälkipolvien puolesta sekä painaneet alle leimamme ja sinettimme. Samoin tehkööt hyväntahtoisesti myös ne, niin hengelliset kuin maallisetkin, jotka ovat kanssamme yhtä mieltä mutta eivät ole nyt läsnä.”

Upsalan päätöksellä siis vakiinnutettiin Ruotsin valtakunnan kuningasreformaatio.

4. Suomen reformaatio

Ruotsin osana Suomea koskivat valtakunnan päätökset, myös reformaation osalta, mutta kielelliset erityispiirteet eli suomen kieli suurempana kansankielenä toi omia lisämausteitaan. Reformaatioajan alussa Turun hiippakunta kattoi siis koko Suomen. Arvid Kurjen kuoltua valittiin 1523 uusi piispa, joka ei siis saanut vaalilleen vahvistusta Roomasta. Maallista valtaa hän kuitenkin saattoi käyttää, olihan hän, viimeisenä Turun piispoista, vielä valtaneuvoston jäsen. Hän kuitenkin luopui hiippakunnasta, joka oli vuoden 1526 taksoituksen mukaan valtakunnan toiseksi varakkain. Uudeksi piispaksi tuli reformikatolinen dominikaani Martti Skytte.

Suomeen reformaation ajatukset toi Pietari Särkilahti. Hän oli opiskellut ainakin (1516) Rostockissa ja (1517) Leuvenissa, Belgiassa. Leuvenissa vaikutti samaan aikaan itse Erasmus, joten oli selvää, että Särkilahti sai voimakkaita vaikutteita humanismista. Juusten mainitsee, että Särkilahti olisi ollut ensimmäinen Wittenbergissä opiskellut suomalainen, mutta siitä ei ole todisteita. Joka tapauksessa Särkilahti, pappismies, palasi 1523 tai -24 Suomeen, saksalaisen vaimonsa kanssa . Hän olikin ensimmäinen avioitunut suomalainen pappi. Hän siis toi reformaation Suomeen, mutta hänen vaikutusaikansa jäi lyhyeksi, sillä hän kuoli jo 1529.

Suomen reformaation suuri nimi on tietenkin Mikael Agricola. Martti Skytte otti hänet, parikymppisen nuorukaisen, sihteerikseen heti virkakautensa alussa. Muutaman vuoden kuluttua tuli sitten Agricolan vuoro lähteä hakemaan yliopistosivistystä. Nyt Suomesta ei enää lähdetty Pariisiin, vaan Wittenberg oli suomalaistenkin määränpäänä, ainakin niiden, jotka lähtivät hiippakunnan ja hieman myös kuninkaan lähettäminä. Agricola opiskeli 1536-39 Wittenbergissä, etenkin Melanchthonin opissa. Kun hän lähti maisterina kotiin, hänellä oli mukanaan suosituskirjeet sekä Lutherilta että Melanchthonilta.

Turkuun palattuaan Agricola sai tehtävän Turun katedraalikoulun rehtorina (1539-48). Vaikka hän valitti opetustyön raskautta, hänen kirjallinen tuotantonsa on paljolti juuri tuolta ajalta. Vuonna 1543 ilmestyi ABC kiria, alkeislukukirja ja -katekismus. Seuraavana vuonna (1544) painettiin Rukouskiria Bibliasta. Se sisältää rukouksia kirkkovuoden pyhiin ja lukuisiin erilaisiin elämäntilanteisiin. Viimeisenä rehtorivuonna 1548 painosta ilmestyi Se Wsi Testamentti. Seuraavana vuonna (1549) oli vuorossa jumalanpalveluselämässä tarvittavia käsikirjoja. Myös uuden vuosikymmenen puolella (1551-52) painettujen Vanhan testamentin osien käännöstyö oli pääosin tehty rehtorikaudella.

Martti Skyten kuoltua 1550 Agricola sai hoitaakseen Turun hiippakunnan. Piispaa ei kuitenkaan valittu ennen kuin Kustaa Vaasa 1554 käski tuomiokapitulin jäljellä olevat neljä jäsentä luokseen Ruotsiin. Siellä hän ilmoitti päättäneensä jakaa Suomen kahdeksi hiippakunnaksi sekä nimittää Mikael Agricolan Turun ja Paavali Juustenin Viipurin piispaksi. Agricola näpäytti kuninkaalle piispallisen aseman kaventamisesta siten, että hän johti virkaanastumismessunsa täydellisessä piispallisessa asussa. Siten hän myös demonstroi reformaatioon sisältyvää jatkumoa katolisesta kirkosta. Kovin kauanhan hän ei Turun piispana ehtinyt toimia, sillä hän kuoli jo keväällä 1557 paluumatkalla rauhanneuvotteluista Moskovasta.

Vaikka Agricolan panos suomen kielen ja siten reformaatioon oleellisesti kuuluvan kansankielisen sivistyksen kehittäjänä on kiistaton, on syytä tuoda esille myös se, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen suomea jumalanpalveluselämässä käyttänyt. Jo vuonna 1533 Tukholmaan määrättiin suomenkielinen saarnaaja, ja ensimmäiset täysin suomenkieliset jumalanpalvelukset on todennäköisesti pidettykin Tukholmassa. Vanhimmat suomenkieliset jumalanpalvelus­käsikirjoitukset puolestaan ovat vuoden 1537 ruotsinkielisen jumalanpalvelusjärjestyksen käännöksiä, siis ajalta, jolloin Agricola oli Wittenbergissä.

Joka tapauksessa vasta kulttireformi, kansankielinen jumalanpalvelus toi reformaation kansan ymmärrettäväksi Ruotsin valtakunnassa ja siten myös Suomessa, jossa Agricolan työ vahvisti kansankielen asemaa mittaamattomasti.

5. Arviointia

Pohjolan reformaatio näyttäytyy paljolti ruhtinasreformaationa, oikeastaan kuningasreformaationa. Vain Tanskassa alempi papisto ja tavallinen kansa vei sitä aktiivisesti eteenpäin.

Suorat yhteydet Wittenbergiin edistivät reformaatiota niin Tanskan kuin Ruotsinkin valtakunnassa.

Kansallisten reformaattoreiden erityisenä tehtävänä oli tuottaa kansankielistä kirjallisuutta, alkaen Raamatun käännöksistä.

8. Luterilaisuuden minimi – Augsburgin tunnustus

1. Aluksi

Tänään tulemme kenties opillisimmalle osuudelle koko matkassamme reformaatioon, kun käsittelemme Augsburgin tunnustuksen sisältöä. Tämäniltainen osuus perustuu myös kaikkia muita enemmän suoriin lainauksiin, onhan käsiteltävänä oikeastaan vain yksi asiakirja ja sen aikaansaama keskustelu. [Lainaukset Augsburgin tunnustuksesta olen tässä blogissa merkinnyt kursiivilla.ke]

Muuttamaton Augsburgin tunnustus ei ole mikään valtavan suuri asiakirja. Sen teksti vie kaikkiaan n. 20 tiiviisti eli ykkösen rivivälillä kirjoitettu A4-sivua. Sen ääneen lukeminen veisi siten runsaat kaksi tuntia, joten sen kaikkiin yksityiskohtiin emme voi tutustua. Tekstimassasta noin kolmanneksen vievät 21 artiklaa, jotka tärkeimpinä uskonkohtina pyrkivät esittämään evankelisille ja katolisille yhteiset uskonkohdat. Loput kaksi kolmannesta menee seitsemään poistettuja väärinkäytöksiä koskevaan kohtaan. Se on julkaistu suomeksi useaan kertaan suomeksi ja on luettavissa myös evankelis-luterilaisen kirkon julkaisemana verkkosivulla tunnustuskirjat.fi/augstunn.html.

Koko tämän reformaatioon suuntautuvan matkamme näkökulmananihan on, että kristillistä oppia on uudelleen artikuloitu, ilmaistu sanallisesti, kun joku tai jokin on siihen haastanut. Silloin on syntynyt ja voi yhä syntyä merkityksellisiä kannanottoja ja näkökulmia. Milloin oppia on kehitetty tai määritelty akateemisemmista lähtökohdista, pohdinnan ilosta, on helposti ajauduttu turhanpäiväisiin rajanvetoihin.

Tänäänkin on siis muistettava, miksi Melanchthon laati nyt käsiteltävän asiakirjan, jonka kaksi vaaliruhtinasta, viisi muuta ruhtinasta ja kaksi valtakunnankaupunkia allekirjoitti oppinsa selvitykseksi. Augsburgin tunnustuksen esipuheessa asia ilmaistaan näin: [Keisari on kutsunut] keskustelemaan erimielisyyksistä, jotka koskevat meidän pyhää uskontoamme ja kristillistä uskoamme. Sitten on myös tarkoituksena, että molempien osapuolten mielipiteet ja näkökannat tässä uskonasiassa tulisivat kuulluiksi, ymmärretyiksi ja punnituiksi keskinäisessä rakkaudessa, lempeydessä ja ystävyydessä, jotta näissä asioissa – sen jälkeen kun molemmin puolin esitetyt yksipuoliset kirjalliset lausunnot on oikaistu – saataisiin aikaan yksinkertainen ja totuudellinen ratkaisu ja kristillinen sovinto, niin että meidän keskuudessamme tulevaisuudessa yksi ja sama, aito ja tosi uskonnon muoto saisi olla käyntössä ja harjoituksessa. Toivomme on, että niin kuin me elämme ja taistelemme yhden ainoan Kristuksen alaisina, me voisimme myös elää yhdessä ja yksimielisinä yhdessä ainoassa kristillisessä kirkossa.

Oli kulunut jo toista vuosikymmentä aneteesien julkistamisesta ja lähes vuosikymmen Lutherin julistamisesta valtakunnankiroukseen. Alkoi jo olla selvää, että sopua ei ainakaan helpolla saataisi aikaiseksi, mutta evankeliset halusivat pyrkiä sopuun – vaikka heillä oli keskinäisiäkin kiistoja: …, pääsisimme sovintoon, epäsopu saataisiin Jumalan avulla päättymään ja yksi tosi ja yksimielinen uskonnon muoto palautetuksi. Tätä varten asiaa on molempien osapuolten esitettyä kirjallisesti kantansa käsiteltävä rauhassa ilman vihamielistä riitaa. Samoin kuin meidän kaikkien tulee elää ja taistella yhden ainoan Kristuksen alaisina ja tunnustaa yksi ainut Kristus

Mihin tahansa myönnytyksiin evankeliset eivät kuitenkaan olleet valmiit: emme ole millään muotoa halunneet vetäytyä syrjään mistään, mikä voisi palauttaa kristillisen yksimielisyyden, mikäli se voi tapahtua Jumalan tahdon mukaisesti ja hyvän omantunnon säilyttäen.

2. Rakenne

Augsburgin tunnustuksessa on esipuheen jälkeen kaksi pääosaa: myönteinen esitys evankelisesta opista ja poistettuja väärinkäytöksiä koskeva osa.

Myönteistä esitystä ovat artiklat 1-21. Evankelinen oppi pyritään niissä esittämään kirkon vanhan ja aidon opin mukaisena oppina, jatkumona ensimmäisen vuosituhannen ekumeenisten kirkolliskokousten määrittämästä ja kirkkoisien esittämästä kristillisestä opista ja kirkon järjestyksestä. Nämäkin artiklat sisältävät myös, yhdeksässä artiklassa, oppituomioita, joiden kohteena ovat pääosin kirkolliskokousten vuosisatojen varrella harhaoppisiksi tuomimitsemat. Oppituomion tai hylkäyksen kokevat kuitenkin myös jotkut aikalaiset, yleisimmin uudestikastajat.

Myönteinen evankelisen opin esitys saa itse asiassa valtiopäivillä ainakin näennäisesti myönteisenkin vastaanoton: Augsburgin tunnustuksen kumoamus toteaa mm. 19 artiklan kohdalla evankelisten olevan ainakin osittain oikeassa – tosin usein ajatuksella ”oikeassa, mutta”. Ja sitten Kumoamuksessa seuraa selvitys, millä tavoin evankeliset missäkin kohdassa ovat ymmärtäneet väärin kirkon opetusta tai historiaa.

Olen koonnut teille [artikkelin loppuun] taulukon, jossa ovat Augsburgin tunnustuksen artiklojen otsikot, 21 oppia esittävän artiklan keskeisin sisältö, miten Muutettu Augsburgin tunnustus käsitteli artiklaa ja miten siihen suhtautui Augsburgin tunnustuksen kumoamus. Muutetun Augsburgin tunnustuksen laajennuksia viiteen artiklaan en esittele, mutta ehtoollista koskevan artiklan muutokset esittelen.

3. Tärkeimmät uskonkohdat

1 Jumalasta

Ensimäisellä matkaosuudella kerroin, että reformaattorit eivät kyseenalaistaneet kristikunnan ensimmäisen vuosituhannen perusratkaisuja. Niinpä jo Augsburgin tunnustuksen ensimmäisessä artiklassa evankeliset liittyvät Nicaeumissa ilmaistuun oppiin pyhästä kolminaisuudesta.

2 Perisynnistä

Perisynti nähdään todellisena, ihmiset Jumalasta erottavana syntinä. Aadamin lankeemuksen jälkeen kaikki ihmiset, jotka lisääntyvät luonnollisella tavalla, syntyvät synnissä, so. ilman jumalanpelkoa, ilman luottamusta Jumlaan sekä pahan himon hallitsemina, ja että tämä alkusairaus ja perisynti on todella synti, joka tuomitsee ja tuo jo nyt mukanaan iankaikkisen kuoleman niille, jotka eivät kasteen ja Pyhän Hengen voimasta synny uudestaan.

3 Jumalan Pojasta

Oppi Jumalan Pojasta toistaa ensiksi Khalkedonin kaavaa – ”molemmat luonnot, jumalallinen ja inhimillinen, samassa persoonassa erottamattomasti yhtyneinä, ovat yksi ainoa Kristus, tosi Jumala ja tosi ihminen” – ja jatkaa Apostolisen uskontunnustuksen ajatuksin. Siten sekin liittyy kirkon vanhaan opetukseen.

4 Vanhurskauttamisesta

”ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan että heille annetaan vanhurskaus lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on antanut hyvityksen synneistämme. Tämän uskon Jumala lukee edessään kelpaavaksi vanhurskaudeksi”

Tässä CA esittää selkeästi luterilaisen, tai voi jopa sanoa reformatorisen, opin siitä, miten ihminen tulee Jumalalle kelvolliseksi. Ihmisen teoilla ja ansioilla ei ole mitään merkitystä Jumalan edessä, vaan vanhurskaus lahjoitetaan ilmaiseksi Kristuksen tähden uskon kautta. Katolinen puoli ei hyväksynyt ajatusta ansoiden täydellisestä syrjään jättämisestä.

5 Kirkollisesta virasta

Kirkollisesta virasta opetetaan, että uskon saamiseksi on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Pyhä Henki ei tule ihmiseen suoraan, ilman ulkoisen sanan välitystä, vaan sanan ja sakramenttien välityksellä, joiden esillä pitämiseksi on siis kirkon virka. Pyhä Henki vaikuttaa sitten evankeliumin kuulleissa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.

6 Uudesta kuuliaisuudesta

Tässä käsitellään tekojen ja uskon välistä suhdetta. Mikä merkitys on hyvillä teoilla? Saako ihminen niillä jotakin Jumalalta? CA vastaa, ettei, vaikkakin: ”uskon tulee tuottaa hyviä hedelmiä ja että hyviä, Jumalan käskemiä tekoja pitää tehdä sen tähden että se on Jumalan tahto, ei siksi, että luottaisimme ansaitsevamme näiden tekojen avulla vanhurskauden Jumalan edessä.”

Hyvät teot ovat siis uskon hedelmiä, uskon synnyttämiä toimia toteuttaa Jumalan tahtoa. Niillä ei ole mitään tekemistä vanhurskauttamisen, Jumalalle edessä kelvolliseksi tulemisen kanssa, sillä se liittyy yksi uskoon. Katolinen puoli tosin Kumoamuksessaan liittää vanhurskauttamisen enemminkin armon ja rakkauden kuin uskon yhteyteen

7 Kirkosta

Lutherin aneteesien aikaansaama liikehdintä oli runsaan vuosikymmenen repinyt kirkkoa hajalle. Nyt mietittiin, millä edellytyksillä kirkollisen yhteyden voisi palauttaa. Evankeliset asettivat kirkollisen yhteyden edellytyksiksi yksimielisyyden evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Ei pidetty välttämätömänä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, olisivat kaikkialla samanlaiset.

Kun tämän artiklan avulla pohditaan luterilaisen kirkon suhdetta toisiin kirkkokuntiin, siis ekumeniaa, lähtökohtaa voi pitää hyvin avoimena: yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Tämä voi kuitenkin olla hyvin poissulkeva, jos yksimielisyyden tulisi yltää kovin moniin ja syviin yksityiskohtiin.

8 Mitä kirkko on?

Kirkkoa koskevassa kohdassa CA liittyy jälleen ensimmäisen vuosituhannen kristilliseen valtavirtaan ja erityisesti Augustinukseen. Kirkko on varsinaisesti pyhien ja tosiuskovien yhteisö, mutta tässä ajassa ei ole mahdollista tehdä tarkkaa eroa, joten näkyvä kirkko on corpus permixtum, sekoittunut yhteisö, jossa on niin hyviä kuin pahojakin. Ja jälkimmäisiä, jumalattomia, voi olla jopa kirkon virassa. Uskovan ei tule kuitenkaan jäädä pohtimaan sakramentin toimittajan uskoa: ”Sakramenteilla ja sanalla on Kristuksen asetuksen ja käskyn tähden tehonsa, vaikka niitä jakaisivat jumalattomatkin.”

9 Kasteesta

Myös kasteen osalta CA liittyy kristilliseen valtavirtaan. Kaste on välttämätön pelastukseen, ja Jumalan armo annetaan kasteen kautta. On tarpeen kastaa lapset: ”Lapset tulee kastaa, jotta heidät kasteen kautta annettaisiin Jumalan huomaan ja näin otettaisiin Jumalan armoon.”

Tässä kohdassa vastapuolena ovat uudestikastajat, jotka hylkäsivät lapsikasteen.

10 Ehtoollisesta

Ehtoollista koskevassa kohdassa on siis oleellinen ero muuttamattoman ja muutetun Aubsburgin tunnustuksen välillä. Kohta on niin lyhyt, vain muutama lause, että käännän sen kummastakin.

Muuttamaton Augsburgin tunnustus edustaa reaalipreesensiä, Kristuksen todellista läsnäoloa ehtoollisessa: Herran ateriasta [seurakuntamme] opettavat, että Kristuksen [tosi] ruumis ja veri ovat todellisesti läsnä [leivän ja viinin muodossa], ja jaetaan nauttiville Herran aterialla; ja hylätään toisin opettavat.

[Kirjoitan tähän myös alkutekstin: De Cœna Domini docent, quod corpus et sanguis [wahrer Leib und Blut] Christi vere adsint [unter Gestalt des Brotes und Weines], et distribuantur vescentibus [da ausgetheilt und genommen wird] in Cœna Domini; et improbant secus docentes [Derhalben wird auch die Gegenlehr verworfen].]

Muutetussa Augsburgin tunnustuksessa puolestaan todetaan: Herran ateriasta [seurakuntamme] opettavat, että leivän ja viinin kanssa todellisesti ilmaistaan/kuvataan/esitetään Kristuksen ruumis ja veri [niitä] nauttiville Herran ateriassa. ’

[Myös tämän alkuteksti: De cœna Domini docent quod cum pane et vino vere exhibeantur corpus et sanguis Christi vescentibus in Cœna Domini.]

On selvää, että jälkimmäinen olisi ollut mahdoton katolisen puolen hyväksyä. Jo valtiopäivillä olleessa reaalipreesenssiä ilmaisevassa tekstissä oli Kumoamuksen mukaan puutteita. Se voitaisiin hyväksyä, jos sitä täydennettäisiin transsubstantiaatiolla: ”tulisi liittää tunnustukseen, .., että he uskovat kirkon mukaisesti (toisin kuin jotkut väärin opettavat), että kaikkivaltias Jumalan sana muuttaa konsekraatiossa leivän substanssin Kristuksen ruumiiksi”

Muutetun tunnustuksen muotuilun tuli siis olla niin väljä, että wittenbergiläisten lisäksi se kelpaisi yläsaksalaisille ja kenties jopa sveitsiläisille. Kuten jo aiemmin olen todennut, Luther allekirjoitti Muutetun Augsburgin tunnustuksen, joten hän ilmeisesti katsoi, että hänen uskomansa reaalipreesens mahtuu Muutetun tunnustuksenkin sanamuotoon, vaikkei ole siinä selvin sanoin lausuttu. Sen allekirjoitti myös reformatorisen vaikutuksensa alkupuolella tuolloin ollut Calvin. Samoihin aikoihin hän kirjoitti ehtoollisesta ainoaan laatimaansa tunnustuskirjaan, Geneven katekismukseen:

347. Mitä meillä siis tiivistetysti on leivän merkin kautta? Herran Jeesuksen ruumis, kuten se kerran uhrattiin meidän sovittamiseksemme Jumalan kanssa, annetaan nyt meille vakuuttamaan meille, että olemme osalliset tuosta sovituksesta.

348. Mitä meillä on viinin merkissä? Herra Jeesus antaa meille verensä juotavaksi kuten hän kerran vuodatti sen meidän rikkomustemme hinnaksi ja hyvitykseksi, jotta emme lainkaan epäilisi ottaa vastaan sen hedelmää.

Parin vuosikymmen ajan oli siis Muutetun Augsburgin tunnustuksen pohjalta laaja protestanttien keskinäinen ehtoollisyhteys, joka purkautui, kun luterilaiset palasivat käyttämään tunnustuksenaan Muuttamatonta Augsburgin tunnustusta. Uudelleen se palautui laajasti vasta Leuenbergin konkordiassa 1970-luvulla, vaikka toki se oli alueellisesti monilla seuduilla palautunut jo 1800-luvun alkupuolelta lähtien unioitujen maakirkkojen synnyn myötä.

11 Ripistä

Katolisen puolen yksi epäilyistä evankelisia kohtaan oli, että nämä olisivat luopuneet ripistä. Nämä vakuuttivat, että yksityinen synninpäästö tulee säilyttää seurakunnissa, vaikka kaikkien syntien luetteleminen ripissä ei ole välttämätöntä.

Tämän katolinen puoli katsoi voivansa hyväksyä, kunhan siihen lisätään jokavuotinen ripittäytyminen ja mahdollisimman tarkka syntien luetteleminen.

12 Parannuksesta

Yksi jo vanhan kirkon aikana esille tulleista kysymyksistä oli, voiko takaisin Jumalan yhteyteen päästä sellainen, joka on kasteen jälkeen tehneet syntiä. Voimakkaasti vaikutti ajoittain ajatus, etteivät voi, mikä näkyy vaikkapa siinä, että erinäiset hallitsijat suostuivat kastettaviksi vasta kuolinvuoteellaan, vaikka muuten olisivat kristinuskoa suosineet.

Augsburgin valtiopäivillä evankeliset ilmaisivat tässäkin kysymyksessä liittyvänsä kirkon vanhaan valtavirtaan: ne, jotka ovat kasteen jälkeen langenneet, voivat saada syntien anteeksiantamuksen milloin tahansa, kun he kääntyvät, ja että kirkon tulee antaa synninpäästö niille, jotka näin palaavat tehdäkseen parannuksen. Parannus näet sisältää varsinaisesti seuraavat kaksi asiaa. Toinen on katumus eli synnintunnosta johtuva pelästyminen, joka ahdistaa omaatuntoa. Toinen on usko, joka syntyy evankeliumista eli synninpäästöstä ja joka luottaa siihen, että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, ja antaa omalletunnolle lohdutuksen ja vapauttaa sen pelosta. Tämän jälkeen tulee seurata hyvien tekojen, jotka ovat parannuksen hedelmiä.

13 Sakramenttien käytöstä

Augsburgin tunnustus ei suoranaisesti lausu, mitkä ovat sakramentteja, ei edes, montako niitä on. Tuolloisessa tilanteessa riitti kertoa niiden käytöstä armonvälineinä: ”merkkejä ja todistuksia meihin kohdistuvasta Jumalan tahdosta, jotta usko heräisi ja vahvistuisi niissä, jotka niitä käyttävät.” Ne ovat siis enemmän kuin julkisen tunnustaumisen merkkejä ihmisten kesken. Niitä käytettäessä tulee uskoen luottaa niihin liittyviin lupauksiin.

14 Kirkollisesta järjestyksestä

Kirkollisesta järjestyksestä evankeliset opettavat, ettei kirkossa kukaan saa julkisesti opettaa eikä hoitaa sakramentteja ilman asianmukaista kutsumista.

Asianmukaista kutsumusta he eivät tarkemmin määrittele. Niinpä Kumoamus hyväksyy artiklan maininnalla ”näin ymmärrettynä” – siis ajatuksella, että asianmukainen kutsumus on kytköksissä katolisen kirkon hierarkiaan.

15 Kirkon säätämistä tavoista

Kirkon säätämissä tavoissa evankeliset näkevät kaksi luokkaa: yhtäältä tavat, joita voidaan noudattaa ilman syntiä, toisaalta ne, jotka on säädetty siinä tarkoituksessa, että sovitettaisiin Jumala, ansaittaisiin armo ja suoritettaisiin hyvitys synneistä.

Ensimmäiseen luokkaan kuuluvat tavat edistävät rauhaa ja hyvää järjestystä kirkossa. Niitä ovat mm. vakiintuneet pyhäpäivät ja juhlat. Niitä sopii siis noudattaa.

Toiseen luokkaan kuuluvat tavat, kaikki, millä pyritään keräämään ansioita Jumalan edessä, on hylättävä.

16 Yhteiskunnallisesta elämästä

Talonpoikaissota oli riehunut Saksassa 1520-luvun puolivälissä. Se ja eri puolilla toimimaan ryhtyneet radikaalin reformaation edustajat, lähinnä uudestikastajat, kyseenalaistivat yhteiskunnallisen järjestyksen.

Evankeliset ilmaisivat näkevänsä yhteiskunnan lailliset järjestykset Jumalan hyvinä tekoina. Niiden määräyksiä on noudatettava, jos se on mahdollista tekemättä syntiä, ja kristityn on lupa toimia yhteiskunnallisissa tehtävissä.

Tuskin kukaan olisikaan odottanut ruhtinaiden ja kaupunkien raatian allekirjoittamalta asiakirjalta kovin radikaalia yhteiskunnallista uudistusnäkemystä. Ei ainakaan katolinen vastapuoli, joka Kumoamuksessa hyväksyy tämän kohdan mielihyvin ja kiittää ruhtinaita näiden ankaruudesta uudestikastajia kohtaan.

17 Kristuksen tuomiolle tulosta

Tämän ajan päättymisestä evankeliset opettavat, että Kristus aikanaan tuomitsee ikuiseen elämään tai ikuiseen piinaan

18 Vapaasta ratkaisuvallasta

Jo Augustinus oli joutunut ottamaan kantaa kysymykseen ratkaisuvallan vapaudesta. Häneen tukeutuen evankeliset lausuivat: Vapaasta ratkaisuvallasta seurakuntamme opettavat, että inhimillisellä tahdolla on tietty vapaus pitää yllä yhteiskunnallista vanhurskautta ja tehdä valintoja järjelle alistetuissa asioissa. Ilman Pyhän Hengen apua se ei kuitenkaan kykene saamaan aikaan Jumalan vanhurskautta eli hengellistä vanhurskautta.

Katolinen puoli hyväksyi tämän yhteiskunnallisen ulottuvuuden osalta, mutta ei hyväksynyt ratkaisuvallan täyttä hylkäämistä suhteessa Jumalaan

19 Synnin alkusyystä

”Synnin alkusyystä seurakuntamme opettavat, että vaikka Jumala luo ja pitää yllä luonnon, niin synnin alkusyy on kuitenkin pahojen, nimittäin Perkeleen ja jumalattomien tahto, joka silloin, kun Jumala vetää pois apunsa, kääntyy pois Jumalasta.”

20 Uskosta ja hyvistä teoista

Jo kohdassa 6 Uudesta kuuliaisuudesta oli pohdittu uskon ja tekojen välistä yhteyttä. Tässä kohdassa evankeliset palaavat aiheeseen vielä tarkemmin: meikäläiset opettavat, että hyvien tekojen tekeminen on välttämätöntä. Niitä ei ole tehtävä sen takia, että luottaisimme niillä ansaitsevamme armon, vaan sen takia, että se on Jumalan tahto. Ainoastaan uskolla otetaan vastaan syntien anteeksiantamus ja armo. Ja koska uskolla otetaan vastaan Pyhä Henki, niin sydämet uudistuvat heti ja saavat uuden mielensuunnan, niin että ne voivat saada aikaan hyviä tekoja.

Hyvät teot ovat siis uskon aikaansaannosta. Vaikka evankeliset liittävätkin tämän yhteisestä opista kertovaan osuuteen, muodostuu tästä siirtymä kiistakysymyksiin. Tämä on ensimmäinen artikla, jonka Kumoamus täysin hylkää.

21 Pyhien palvonnasta

Viimeinen tärkeimmistä uskonkohdista on ajankohtainen kirkkovuoden kulun vuoksi näin pyhäinpäivän jälkeisenä sunnuntaina: miten suhtautua pyhiin? [Pidin tämän luennon pyhäinpäivän jälkeisenä sunnuntaina 6.11.2016. ke]

Pyhien palvonnasta seurakuntamme opettavat, että me voimme julkisesti muistaa pyhiä, jotta oppisimme kukin kutsumuksemme mukaisesti seuraamaan heidän uskoaan ja hyviä tekojaan. Niinpä keisari voi ottaa Daavidin esikuvakseen, kun hän käy sotaa karkottaakseen turkkilaiset pois isänmaasta, sillä molemmat ovat kuninkaita. Mutta Raamattu ei neuvo kääntymään pyhien puoleen ja pyytämään heiltä apua, (1. Tim. 2:5) sillä se asettaa yksin Kristuksen meidän eteemme välittäjäksi, sovituksen välineeksi, ylimmäiseksi papiksi ja esirukoilijaksi. Häntä tulee huutaa avuksi, ja hän on luvannut kuulla meidän rukouksemme. Tämä palvonta on hänelle mieleen erityisesti silloin, kun hänen puoleensa käännytään kaikissa ahdistuksissa.

Pyhiä saa siis muistella uskon vahvistukseksi, mutta heiltä ei pidä pyytää eikä heille suunnata esirukouksia.

4. Poistettuja väärinkäytöksiä koskevat kohdat

Augsburgin tunnustuksen artiklat 22-28 koskevat poistettuja väärinkäytöksiä. Niistä tyydyn, viimeistä lukuun ottamatta, esittelemään vain otsikot:

22: Ehtoollisen molemmista muodoista

23: Pappien avioliitosta

24: Messusta

25: Ripistä

26: Ruokien erottelusta

27: Munkkilupauksista

28 Kirkollisesta vallasta

Augsburgin tunnustuksen viimeinen kohta on tärkeä siksi, että se ilmaisee luterilaisen kahden regimentin, kahden hallitusvallan opin. Se erottaa kirkollisen ja maallisen vallan toisistaan:

avainten valta eli piispojen valta merkitsee evankeliumin mukaisesti valtaa ja Jumalan käskyä saarnata evankeliumia, antaa anteeksi ja pidättää synnit sekä toimittaa sakramentit. …

Tätä valtaa käytetään yksinomaan opettamalla eli julistamalla evankeliumia ja jakamalla sakramentteja joko monille tai yksityisille, sen mukaan kuin kukin on saanut kutsun. Sillä siinä ei lahjoiteta aineellisia vaan iankaikkisia lahjoja, iankaikkinen vanhurskaus, Pyhä Henki ja iankaikkinen elämä

Esivalta ei varjele sieluja vaan ruumiita ja maallisia asioita laittomuuden estämiseksi ja se harjoittaa pakkoa miekalla ja ruumiillisilla rangaistuksilla. Evankeliumi taas varjelee sieluja jumalattomilta mielipiteiltä, Perkeleeltä ja iankaikkiselta kuolemalta.

meikäläiset erottavat kummankin vallan tehtävät ja kehottavat kunnioittamaan molempia ja tunnustamaan, että molemmat ovat Jumalan lahja ja hyvä teko.

On hyvä huomata, että evankeliset eivät suinkaan vaadi kirkollisia ruhtinaita luopumaan kaikesta maallisesta vallastaan. He kuitenkin osoittavat, että nämä eivät voi perustella maallista valtaansa hengellisellä valtuutuksella.

Regimenttiopista tuli yksi luterilaisuuden vahvuuksista, mutta myös yksi sen heikkouksista. Seuraavalla osuudella matkaamme tutustumme Pohjolan reformaatioon, joka oli paljolti ruhtinasjohtoista, kuningasjohtoista. Maallinen regimentti toimi omassa valtapiirissään ja edisti reformaatiota. Toisaalta luterilaiset ovat ajoittain liian helposti lähteneet seuraamaan maallisia vallanpitäjiä – pahimpana esimerkkinä tästä varmaankin ns. saksalaiset kristityt ja valtakunnankirkko natsi-Saksassa.

5. Arviointia

Augsburgin tunnustus käsittelee hyvin monia asioita. Hyvin monin käsittelyssä oleelliseksi nousee usko. Uskon Melanchthon käsittää toisin kuin aikansa katolinen ajattelu ja sitä edeltävien vuosisatojen ajattelu. Ero näkyy esimerkiksi 20. artiklan kohdassa: Edelleen ihmisille muistutetaan, ettei sana ‘usko’ tarkoita ainoastaan historiallista tietoa, jollainen jumalattomilla ja Perkeleelläkin on, vaan se tarkoittaa uskoa, joka ei kohdistu ainoastaan historiallisiin tapahtumiin, vaan myös niiden vaikutukseen, nimittäin oppiin syntien anteeksiantamisesta. Sen mukaan meillä on Kristuksen kautta armo, vanhurskaus ja syntien anteeksiantamus.

Evankelisessa, reformatorisessa ymmärryksessä usko ei ole pelkästään jonkin uskomista, ei pelkkää totena pitämistä, vaan se on uskomista johonkuhun. Se on suhde ihmisen ja Jumalan välillä.

Vertailutaulukko: CA – sisältö – Muutettu – Kumoamus

CA invariata 1530		CA variata 1540	Kumoamus
1 Jumalasta	Nicaeum		+
2 Perisynnistä		laajennettu	+ ja –
3 Jumalan Pojasta	Apostolicum, Khalkedon		+
4 Vanhurskauttamisesta	luterilainen vanhurskauttamisoppi	laajennettu	+ ja –
5 Kirkollisesta virasta	Virka uskon saamiseksi	laajennettu	+ osin
6 Uudesta kuuliaisuudesta			+ ja –
7 Kirkosta	yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta		+ osin
8 Mitä kirkko on?	corpus permixtum		+
9 Kasteesta	välttämätön pelastukseen => lapsikaste		+
10 Ehtoollisesta	reaalipreesens	muutettu	+ jos täyd.
11 Ripistä	ei mahdollista luetella kaikkia syntejä		+ jos täyd.
12 Parannuksesta			+ osin
13 Sakramenttien käytöstä	armonvälineitä		+
14 Kirkollisesta järjestyksestä	ei saa opettaa eikä hoitaa sakramentteja ilman oikeata kutsua (rite vocatus)		+ ”näin ymmärrettynä”
15 Kirkon säätämistä tavoista	kunhan noudattaminen mahdollista ilman syntiä		+ osin
16 Yhteiskunnallisesta elämästä	Jumalan hyviä järjestyksiänoudatettava, jos se on mahdollista tekemättä syntiä		+
17 Kristuksen tuomiolle tulosta	Kristus tuomitsee ikuiseen elämään tai ikuiseen piinaan		+
18 Vapaasta ratkaisuvallasta	kyvytön taivaallisissa asioissa	laajennettu	+ ja –
19 Synnin alkusyystä	paholainen		+
20 Uskosta ja hyvistä teoista	uskovan hyvät teot hänessä toimivan Kristuksen tekoja		–
21 Pyhien palvonnasta	saa muistella uskon vahvistukseksi	laajennettu	–
22 Ehtoollisen molemmista muodoista 23 Pappien avioliitosta 24 Messusta 25 Ripistä 26 Ruokien erottelusta 27 Munkkilupauksista 28 Kirkollisesta vallasta

7. Keisarin ja paavin eteen

Avainsanat

Augsburg, CA, konsiili, Melanchthon

Valtiopäivillä ja konsiiliin valmistautuminen

Valtakunnan ja kirkon ykseys

”En tavoitellut keisarinkruunua saadakseni yhä uusia valtakuntia, vaan huolehtiakseni Saksan ja muiden valtakuntien hyvästä sekä pitääkseni ja saadakseni aikaan rauhan ja sovun koko kristikunnassa…” Näin sanoi reformaatiovuosikymmenten keisari Kaarle V luovuttaessaan lokakuussa 1555 Alankomaat pojalleen Filipille.

Kirkon reformia oli tavoiteltu viime vuosituhannen alkuvuosisatoina lukuisissa konsiileissa, viimeksi V lateraanikonsiilissa, joka päättyi keväällä 1517. Kun Lutherin aneteesien julkistaminen oli aloittanut reformaationa tuntemmme ilmiön, kirkko oli alkanut jakaantua. Yhteyden ja ykseyden palauttamiseksi kaivattiin jälleen konsiilia. Mutta ei vain kirkon ykseys hajonnut reformaatiossa. Myös valtakunnan yhtenäisyys oli vaarassa, ja sitä yritettiin palauttaa valtiopäivillä.

Reformaation yksi ulkoinen laukaisijahan oli keisarinvaali. Äänioikeutettuja olivat seitsemän vaaliruhtinasta, joista kolmen asema ei ollut perinnöllinen. Valitsija-asemaan pääsyn turvaavaa rahoitusta yksi heistä, Mainzin arkkipiispa Albert Brandenburgilainen, maksoi takaisin anekaupan tuloilla. Maksmilianin kuoltua keisariksi valittiin hänen 19-vuotias pojanpoikansa, Espanjan, Napolin ja Sisilian kuningas Kaarle. Kuninkuudet hän oli perinyt espanjalaisen äitinsä kautta jo hieman ennen 16. syntymäpäiväänsä. Jäätyään 6-vuotiaana isästään orvoksi hän oli perinyt tältä Burgundin territoriona olleet Alankomaat. Kaarlen äidinkieli oli ranska ja hän joutui opettelemaan valtakuntiensa kieliä – espanjaa, flaamia ja saksaa. Hän ei kuitenkaan ollut kielimies. Hän ei esimerkiksi pystynyt myöhemmin seuraamaan valtiopäivien saksankielistä keskustelua.

Nuoren Kaarlen kruunaaminen Saksan kuninkaaksi 1520 herätti suuria toiveita. Luther kirjoitti: ”Jumala on antanut meille pääksi nuoren, jalon veren ja siten herättänyt monet sydämet suureen hyvään toivoon.”

Seuraavana vuonna Wittenbergin professori ja nuori hallitsija tapasivatkin Wormsin valtiopäivillä. Luther julistettiin siellä valtakunnankiroukseen, mutta ajatuksineen ja seuraajineen hän oli Kaarle V:n vaivoina aina siihen asti kun tämä 1556 luopui keisarinkruunusta. Yhä uudestaan Kaarle yritti valtiopäivillä palauttaa valtakunnan yhtenäisyyden, jonka reformaatio oli särkenyt. Yhä uudestaan hän myös yritti palauttaa reformaatioon liittyneet katolisen kirkon huomaan.

Kaarle V oli syvästi katolinen ja omalta osaltaan pyrki myös siihen, että konsiilin ja paavin johdolla kirkon yhtenäisyys palautuisi. Hänen suhteensa paaviin tosin koki kovan kolauksen 1527, kun hänen joukkonsa – espanjalaiset ja saksalaiset – ryöstelivät viikkokausien ajan Roomaa. Jälkiselvittelyissä kuitenkin sovittiin, että paavi kruunaa hänet keisariksi kunhan hän auttaa paavia valtaamaan takaisin Firenzen. Tammi-helmikuussa 1530 paavi Klemens VII ja Kaarle V olivat Bolognassa. Viimeisen kerran Pyhän roomalaisen valtakunnan keisari sai kruununsa paavilta. Sieltä Kaarle lähetti valtakunnansäädyille kirjeen, jolla hän kutsui valtiopäivät keväällä koolle Augsburgiin, ja ryhtyi palaamaan Saksaan, josta hän oli ollut poissa lähes vuosikymmenen.

Philipp Melanchthon

Kesällä 1518 Wittenbergin yliopiston opettajajoukkoon liittyi vasta 21-vuotias uusi kreikan kielen professori, maisteri Philipp Melanchthon. Hän oli kotoisin valtakunnan lounaiskolkasta, Brettenistä. Hänen sukunimensä oli alkujaan Schwartzerdt, mustamaa, mutta hänen äidinäitinsä veli, merkittävä humanisti Johannes Reuchlin käänsi nimen kreikaksi lahjakkaan Philippin käydessä opintielle.

Philipp kirjoittautui Heidelbergin yliopistoon 12-vuotiaana 1509. Suoritettuaan 14-vuotiaana alemman tutkinnon hän siirtyi Tübingenin yliopistoon, jossa hän suoritti maisterintutkinnon tammikuussa 1514.

Kun vaaliruhtinas oli perustanut Wittenbergiin kreikan kielen professuurin, sen hoitajaksi yritettiin ensiksi saada Saksan sen ajan merkittävin humanisti, Melanchthonin isoeno Reuchlin. Hän kuitenkin kieltäytyi vedoten korkeaan ikäänsä – hän oli tuolloin jo 66-vuotias. Reuchlin suositteli lahjakasta sisarentyttärenpoikaansa, ja niin Philipp kutsuttiin Wittenbergiin. Virkaanastujaisluentonsa hän piti yliopiston opetuksen uudistamisesta. Siitä innostuivat kaikki – Luther muiden joukossa.

Melanchthon oli filosofisen tiedekunnan professori, mutta jo seuraavana vuonna hän suoritti alemman teologisen tutkinnon ja sai oikeuden opettaa myös teologisessa tiedekunnassa. Hän ryhtyikin luennoimaan Uuden testamentin teksteistä, mutta luennoi jatkuvasti myös antiikin kirjailijoista. Vuosien varrella Luther yritti saada hänet yhä tiiviimmin teologiksi, mutta Melanchthon kieltäytyi ja jatkoi opettamista filosofisessa tiedekunnassa vielä senkin jälkeen, kun hänelle oli 1524 perustettu oma tiedekuntarajoista vapaa professuuri. Neljästä suuresta reformaattorista – siis hänen ja Lutherin lisäksi Zwingli ja Calvin – hän oli ainoa, joka ei koskaan toiminut pappina. Heikon ruumiinrakenteensa, hiljaisen äänensä ja luonteensa vuoksi hän ei ehkä pitänyt itseään sopivana saarnavirkaan.

Melanchthon ei myöskään suorittanut maisteria korkeampia akateemisia tutkintoja, mutta hän oli akateemisesti aikansa huippua niin asiantuntemuksensa laajuuden kuin syvyydenkin puolesta. Raamatun alkukielten ja antiikin lisäksi hänen asiantuntemuksensa riitti filosofiaan ja dogmatiikkaan. Jo vuonna 1519 hän avusti Lutheria Leipzigin disputaatiossa. Vuonna 1521 Melanchthon julkaisi ensimmäisen reformatorisen teologian systemaattisen yleisesityksen, dogmatiikan Loci communes rerum theologicarum, Ydinkohdat. (Suomentanut 1986 Risto Saarinen). Teoksesta ilmestyi hänen elinaikanaan vielä kolme, joka kerralla uudistettua laitosta (1535, 1543 ja 1559).

Keväästä 1521 seuraavaan kevääseen Melanchthon joutui huolehtimaan Wittenbergin kirkosta. Luther matkasi Wormsin valtiopäiville ja katosi paluumatkalla. Kirkolliset olot kuohuivat, eikä Melanchthon osannut kuohuntaa hillitä, vaan tarvittiin Wartburgin turvasta Wittenbergiin takaisin kutsuttu Luther. Luther oli vapaa liikkumaan vaaliruhtinaskunnassa ja muissa reformaatiolle myötämielisissä valtioissa. Niinpä hän saattoi 1529 osallistua viereisessä Hesseninssä Marburgin keskusteluun. Valtakunnankirouksen vuoksi hän ei kuitenkaan enää voinut osallistua esimerkiksi valtiopäiville. Niinpä Melanchthonin oli ryhdyttävä reformaation puhemieheksi. Ilman Lutheria hän lähti 1530 Augsbrugin valtiopäiville, samoiin 1541 Wormsin ja Regensburgin uskonkeskusteluihin.

Melanchthon ei ollut luonteeltaan johtaja vaan pedagogi. Vaikka Luther oli Wittenbergin yliopiston suuri nimi, etenkin monet reformaation sinne ulkomailta houkuttelemat opiskelijat saivat oppinsa ja vaikutteensa nimenomaan Melanchthonilta. Tiedämme, että Suomen reformaattori Agricola piti itseään nimenomaan Melanchthonin oppilaana, ja kuvaavaa on myös, että Ruotsin valtakunnan piispanistuimille nimitettiin kaikkiaan 17 Melanchthonin oppilasta.

Reformatorisessa teologiassaan Melanchthon oli Lutheria sovittelevampi sekä katoliseen kirkkoon että yläsaksalaiseen ja sveitsiläiseen reformaatioon päin, minkä vuoksi hän olikin Lutherin kuoleman jälkeen ns. aitoluterilaisten epäsuosiossa. Kuitenkin hänen laatimansa Augsburgin tunnustus on tullut luterilaisuutta määrittäväksi asiakirjaksi. Sehän muodostaa yhdessä Lutherin katekismusten kanssa Luterilaisen maailmanyhteisön tunnustuspohjan, ja sekä Elsass-Lothringenissa että Itävallassa luterilainen kirkko identifioituu nimessään sen avulla: Evangelische Kirche A.B., Augsburger Bekenntnisses eli Augsburgin tunnustuksen evankelinen kirkko, erotuksena reformoidusta Heidelbegin Katekismuksen evankelisesta kirkosta.

Augsburgin tunnustus / Confessio Augustana

Kaarlen kutsukirjeessä oli valtiopäivät tarkoitettu avattaviksi huhtikuussa 1530, mutta todellisuudessa ne päästiin avaamaan vasta kesäkuun puolivälissä. Wittenbergin tieto valtiopäiväkutsusta saavutti vasta maaliskuun puolivälissä, joten näytti, että on kiire valmistautua – oltiin käymässä puolueettoman erotuomarin eteen, niin luultiin.

Onneksi käytettävissä oli edellisvuosikymmen kirjoitukset, joista varhaiset visitaatio- eli tarkastusohjeet olivat jo eräänlaisia tunnustuskirjoja. Vaaliruhtinas Juhana antoi teologeille tehtävän laatia toteutettujen uudistusten teologisen ja raamatullisen puolustuksen. Muutamassa päivässä he sellaisen tai oikeastaan sellaisia kirjoittivatkin ja lähettivät vaaliruhtinaalle Torgauhun. Kirjoitelmat käsittelivät lähinnä kirkkojärjestystä ja seremonioita.

Maaliskuun 27. päivänä Melanchthon matkasi Torgauhun. Hänen ja hänen avustajiensa matka jatkui kohti Augsburgia. Mukana oli Torgauhun lähetettyjen tekstien lisäksi edellisvuonna laadittu opillisempi tunnustus, jonka taustalla puolestaan oli Lutherin 1528 julkaisema Kristuksen ehtoollisesta, tunnustus. Luther oli siinä selvittänyt ehtoollisoppiaan Zwinglin kanssa käytäviä keskusteluja varten.

Vaaliruhtinaskunnan eteläisin ja siten lähinnä Augsburgia sijaitseva kaupunki oli Coburg nykyisen Baijerin vapaavaltion pohjoisosassa. Siellä valtiopäiville matkaavat pysähtyivät, ja heihin liittyi Luther. Kun muut matkasivat eteenpäin, Luther jäi Coburgiin, koska hän sen etelämpänä hän oli lainsuojaton. Hän asui siellä kaikkiaan puoli vuotta voidakseen seurata valtiopäiviä mahdollisimman läheltä.

Toukokuun alkupuolella Melanchthon oli saanut valmiiksi ensimmäisen luonnoksen keisarille luovutettavasta asiakirjasta. Luther sai sen luettavakseen ja kommentoitavakseen 11. toukokuuta. Jo 15. toukokuuta hän lähetti sen kommentoimattomana takaisin. Saatteeseen hän kirjoitti: ”Se miellyttää minua varsin paljon, enkä osaa sitä parantaa enkä muuttaa. En siihen soveltuisikaan, sillä niin lempeästi ja hiljaa en osaa esiintyä.”

Tuossa vaiheessa oli jo selvinnyt, että keisari ei ole puolueeton erotuomari uskontokysymyksessä, vaan hän tulisi vakaasti puolustamaan katolista uskoa. Tieto muutti laadittavan asiakirjan luonnetta. Ymmärrettiin, ettei riittänyt puolustaa ulkoisia muutoksia teologialla ja Raamatulla, vaan että oli tarpeen yhtäältä esittää, missä kaikessa kirkko Saksissa yhä edusti jakamatonta kristikunnan perintöä, ja toisaalta selventää, mitkä olivat väärinkäytöksiä, jotka on hylätty. Samalla ymmärrettiin, että asiakirja ei tule vain valtiopäivillä luettavaksi vaan myös vastapuolen teologien kanssa käytävän keskustelun pohjaksi. Melanchthon jatkoikin työtä nyt latinaksi. Toukokuun lopulla asiakirja sai myös lisäkattavuutta, kun Nürnbergin kaupunki yhtyi sen valmisteluun.

Saavuttuaan Augsburgiin 15. kesäkuuta keisari teki selväksi, että valtiopäivillä voimassa on katolinen järjestys. Hän kielsi evankelisen saarnan ja edellytti, että kaikki edustajat osallistuvat Kristuksen ruumiin juhlan kulkueeseen. Tuo katolinen juhla on helluntain jälkeisenä torstaina, ja sen kulkueessa kuljetetaan siunattua ehtoollisleipää, siis Kristuksen ruumista.

Keisarin katolisen kannan tultua ilmiselväksi vaaliruhtinas Juhana avasi mahdollisuuden asiakirjan allekirjoittamiseen kaikille valtakunnansäädyille, jotka halusivat liittyä Wittenbergin teologiaan. Keisarille luovuttamiseen mennessä tunnustuksen allekirjoittikin seitsemän ruhtinasta ja kaksi kaupunkia. Vielä valtiopäivien aikana siihen liittyi neljä kaupunkia lisää. Neljä yläsaksalaista kaupunkia – Strassburg, Memmingen, Lindau ja Konstanz – valmisti valtiopäiville oman tunnustuksensa, Confessio tetrapolitana eli Neljän kaupungin tunnustus, ja Zwingli toimitti sinne omansa.

Kun allekirjoittajia oli tullut lisää, asiakirjalle laadittiin erillinen esipuhe. Sen kirjoitti Saksin vaaliruhtinaskunnan kansleri Brück. Asiakirjan sisältö oli siis tiiviisti vaaliruhtinaskunnan käsissä, olihan Melanchthon laatinut sen teologisen osa. Kesäkuun 25. päivänä se julkaistiin lukemalla se valtiopäiville saksaksi.

Augsburgin tunnustuksen sisältöön tutustumme tarkemmin ensi kerralla, joten tässä riittää sen rakenteen kuvaaminen. Tunnustuksen 28 artiklasta 21 alussa käsittelee asioita, joissa allekirjoittjat katsovan vallitsevan yksimielisyys ja loput 7 eli artiklat 22-28 poistettuja väärinkäytöksiä. On hyvä myös pitää mielessä, että ohjeellisia tekstejä on kaksi, saksankielinen ja latinankielinen. Kumpikin on siis alkuperäinen, ei toisen käännös.

Kumoamus

Keisari asetti teologikomitean laatimaan vastauksen Melanchthonin laatimaan asiakirjaan. Vastaus, Confutatio Augustana eli Kumoamus esitettiin valtiopäivillä 7. elokuuta. Se luettiin silloin saksaksi ääneen ja annettiin keisarille luettavaksi latinankielisenä. Evankeliset olisivat halunneet Kumoamuksen tekstin käyttöönsä voidakseen laatia siihen oman vastineensa, mutta he eivät sitä saaneet. Heidän oli kuitenkin lupa kirjoittaa siitä muistiinpanot sitä valtiopäiville ääneen luettaessa.

Kumoamuksessa kiinnittää erityisesti huomiotani se, että 15 artiklan kohdalla katoliset teologit toteavat, ettei se ole loukkaava tai että se on hyväksyttävissä – tosin usein toisenlaisessa tarkoituksessa kuin evankeliset ovat tarkoittaneet.

Puolustus

Muistiinpanojen pohjalta Melanchthon ryhtyi jälleen työhön. Vastine, Augsburgin tunnustuksen puolustus, Apologia oli tarkoitus luovuttaa keisarille syyskuun 22. päivänä, mutta keisari ei ottanut sitä vastaan. Melanchthon jatkoi sen työstämistä. Tammikuussa oli valmiina luonnos, johon Melanchthon ei kuitenkaan ollut tyytyväinen. Huhtikuussa 1531 painettiin samaan kirjaan Augsburgin tunnustus ja sen Puolustus. Syyskuussa ilmestyneeseen toiseen laitokseen Melanchthon oli tehnyt muutoksia erityisesti vanhurskauttamista koskevaan kohtaan.

Apologia on ensimmäinen Augsburgin tunnustuksen kommentaari, selitysteos. Sellaisena sen erityisen arvokas sen vuoksi, että siinä tunnustuksen kirjoittaja on itse selittänyt tarkemmin, mistä missäkin tunnustuksen artiklassa on kyse.

Apologia, Augsburgin tunnustuksen puolustus oli alkujaan selkeästi Melanchthonin yksityisteos. Se sai kuitenkin jo 1537 virallisen aseman, kun Schmalkaldeniin kokoontuneet evankeliset säädyt allekirjoittivat sen yhdessä Augsburgin tunnustuksen kanssa. Aikanaan se otettiin itsestäänselvästi myös Sovinnonkirjaan.

Variata ja invariata

Protestantit pyrkivät 1530-luvulla yhä tiiviimpään yhteistyöhön. Ehtoolliskiista siirrettiin syrjään vuoden 1536 Wittenbergin konkordialla, jonka allekirjoittivat myös yläsaksalaiset kaupungit, mutta jonka ulkopuolelle jäivät sveitsiläiset. Syntyi myös poliittinen liitto, Schmalkaldenin liitto. Näin protestantismi oli vuosikymmenen aikana saanut yhtenäisyyttä ja myös uusia kannattajia. Oli tarpeen arvioida, ovatko perustekstit ajanmukaisia. Uuteen tilanteeseen Melanchthon julkaisi vuonna 1540 Augsburgin tunnustuksesta uuden laitoksen, Confessio Augustana variatan, Muutetun Augsburgin tunnustus. Muutoksia oli erityisesti ehtoollista koskevassa artiklassa.

Muutetusta Augsburgin tunnustuksesta tuli todella protestanttien yhteinen tunnustus kahdeksi vuosikymmeneksi. Se kelpasi niin Lutherille kuin Calvinille.

Lutherin kuoltua 1546 alkoi nousta aitoluterilaisiksi kutsuttu suuntaus. Sen vaikutuksesta Naumburgin ruhtinaspäivät päätti 1561, että luterilaiset kirkot palaavat käyttämään Augsburgin tunnustuksen vuoden 1530 tekstiä, Muuttamatonta Augsburgin tunnustusta. Se otettiin sitten 1580 luterilaisten tunnustuskirjojen kokoelmaan, Sovinnonkirjaan, ja se on Luterilaisen kirkkoyhteisön perusteissa tarkoitettu Augsburgin tunnustuksen teksti.

Schmalkaldenin opinkohdat

Valtakunnan ykseys oli keisarin huoli, mutta hän toivoi myös konsiilia selvittämään, miten kirkkoon saataisiin palautumaan ykseys. Paavi Klemens VII ei syttynyt ajatukselle konsiilista. Hänen kuoltuaan valittiin yhdessä historian lyhyimmistä konkalaaveista, paavinvaaleista paaviksi Alessandro Farnese, joka otti paavilliseksi nimekseen Paavali III. Hän oli neljäs paavi, jonka toimikaudelle oli otettava kantaa reformaatioon. Toisin kuin kolme edeltäjäänsä, hän selvästi halusi saada jotakin aikaiseksi. Kaksi vuotta valintansa jälkeen hän ilmoitti kesäkuussa 1536, että seuraavan vuoden toukokuussa alkaisi yleinen kirkolliskokous Mantovassa. Konsiilin tehtäviin hän sisällytti harhaoppisuuden torjumisen, joten kutsun saaneet protestantit olivat syystä varuillaan.

Kun tieto konsiilikutsusta levisi, Augsburgin tunnustukseen sitoutuneet evankeliset ryhtyivät valmistautumaan. Poliittisesti he olivat muodostaneet liiton, Schmalkaldenin liiton. Sen johtohahmoihin kuului Saksin vaaliruhtinas Juhana. Hän pyysi Lutheria laatimaan opinkohtien muotoon selvityksen, jota voitaisiin käyttää konsiilissa – tai mahdollisessa vastakonsiilissa, jonka evankeliset säädyt kenties kutsuisivat koolle. Selvityksestä pitäisi näkyä, missä asioissa voitaisiin rauhan ja yhtenäisyyden vuoksi antaa myöten ja missä ei.

Luther oli sairastellut, ja häneltä odotettiin myös hengellistä testamenttia. Hän ryhtyi kuitenkin työhön ja laati kolmiosaisen asiakirjan. Ensimmäisessä ovat ne Jumalan majesteettia koskevat opinkohdat, joista ei kiistaa. Toisessa osassa ovat opinkohdat, joissa yksimielisyys ei ole mahdollista: uskonvanhurskaus, messu-uhri, pyhien avuksihuutaminen, kapitulisäätiöt ja luostarit sekä paavius. Kolmannessa osassa ovat opinkohdat, joista mahdollista keskustella. Näitä on kaikkiaan 15.

Lutherin teksti lähetettiin Schmalkaldeniin helmikuussa 1537 kokoontuneiden teologien tarkasteltavaksi. Heidän tuli yhtäältä ottaa kantaa siihen, toisaalta antaa ruhtinailleen neuvoja, tulisiko konsiiliin osallistua vai ei. Sairauden vuoksi Luther ei itse päässyt tuohon liittokokoukseen. Vaaliruhtinas Juhana ilmeisesti yritti saada opinkohdat hyväksytetyksi yleisevankeliseksi tunnustukseksi, muttei siinä onnistunut. Liittokokous päätti kieltäytyä kutsusta konsiiliin, joten opinkohtia ei tarvittu siihen, mihin Juhana oli ne tilannut.

Lutherin työn siis tarkistivat muut johtavat evankeliset teologit. Asiakirja sai nimen Schmalkaldenin opinkohdat. Liittokokouksen jo päätyttyä he allekirjoittivat sen. Melanchthon tosin esitti paaviuteen varauksen. Hänen mielestään inhimillisen lain antama paavin johtoasema muihin piispoihin nähden on mahdollinen, jos paavi sallii evankelisen saarnan. Seuraavana vuonna, paavin jo siirrettyä konsiilin hamaan tulevaisuuteen, Luther toimitti opinkohdat painettaviksi. Esipuheesta käy ilmi, että hänelle ei ollut välitetty todellista kuvaa liittokokouksen tapahtumista, sillä hän kuvaa opinkohtia yksimielisesti hyväksytyiksi ja paaville esitettäviksi tunnustukseksi.

Paavin valta ja johtoasema

Schmalkaldenin liittokokouksessa huomattiin, että Augsburgin tunnustus ei mitenkään ota kantaa paavin asemaan, joka konsiilikutsun vuoksi oli hyvin ajankohtainen. Liittokokous asetti teologikomitean tekemään asiasta selvityksen. Komitea puolestaan antoi tehtävän Melanchthonille. Lyhyessä ajassa hän laati latinaksi traktaatin Paavin vallasta ja johtoasemasta. Schmalkaldeniin kokoontuneet teologit allekirjoittivat sen ja liittokokous hyväksyi sen Augsburgin tunnustuksen täydennykseksi ja siten liitti sen tunnustuskirjoihin. Traktaatti painettiin 1540.

Traktaatti alkaa sanoilla

Rooman piispa väittää rohkeasti olevansa jure divino (Jumalan säätämyksen perusteella) kaikkia piispoja ja seurakuntapappeja ylempi. Hän lisää vielä, että hänellä on jure divino molemmat miekat, ts. valta asettaa ja syöstä vallasta kuninkaat. Kolmanneksi hän sanoo, että tämän uskominen on pelastumisen välttämätön ehto. Näin perustellen Rooman piispa nimittää itseään Kristuksen sijaiseksi maan päällä. Nämä kolme kohtaa me vakaumuksemme mukaisesti julistamme vääriksi ja jumalattomiksi, tyrannille tyypillisiksi mutta kirkolle turmiollisiksi.

Melanchthon osoittaa Raamatun ja kirkon historian perusteella, että paavin valta ei perustu jumalalliseen oikeuteen. Piispan viran hän näkee koskevan järjestystä kirkossa. Milloin piispa ei toimi oikein, kirkon merkittävimpien jäsenten, kuninkaiden ja ruhtinaiden, on huolehdittava oikeasta, ja tarvittaessa seurakunta saa ohi piispan kutsua papin. Piispojen tuomiovallasta hän toteaa

Evankeliumihan antaa seurakuntien johtajille tähtäväksi saarnata evankeliumia, antaa syntejä anteeksi ja toimittaa sakramantteja. Lisäksi se antaa tuomiovallan, nimittäin tehtävän erottaa kirkosta ne, joiden rikokset ovat julkisia, ja toisaalta päästää synneistä ne, jotka kääntyvät. Kaikki, jopa vastustajatkin, myöntävät, että tämä valta on jure divino sama kaikilla seurakuntien johtajilla, käytettiinpä heistä nimitystä kirkkoherra, presbyteeri tai piispa.

.Scmalkaldenissa 1537 Melanchthon siis kahdesti otti kantaa paavin asemaan: artiklojen varaumassa ja omassa tekstissään. Hän ei kieltänyt täysin paavin johtoasemaa Lännen kirkossa, mutta näki sen perustuvan inhimilliseen säädökseen ja edellyttävän, että paavi vihkisi evankelisia piispoja ja pappeja.

Lopuksi

Evankeliset olivat moneen kertaan keisarin tai ainakin valtiopäivien edessä. Paavin eteen he eivät päätyneet lainkaan, sillä kun konsiili vihdoin 1545 alkoi Trentossa, protestantit eivät siihen osallistuneet. Heille oli kyllä myönnetty läsnäolo-oikeus, mutta oli jo selvää, että yhteys ei ollut palautettavissa.

Luterilaisen tunnustuksen muodostumisessa reformaation ensimmäisen sukupolven tuotanto kesti vuosikymmenen. Luther kirjoitti 1520-luvun lopulla katekismuksensa. Augsburgin vuoden 1530 valtiopäivät ajoivat Melanchthonin laatimaan Augsburgin tunnustuksen ja sen Puolustuksen, Apologian. Uuden paavin koolle kutsumaan konsiiliin valmistautuminen tuotti Lutherilta Schmalkaldenin artiklat ja Melanchthonilta traktaatin Paavin vallasta ja johtoasemasta.

Kun sitten myöhemmät sukupolvet 1570-luvulla kokosivat luterilaiset tunnustuskirjat kokoelmaksi, siihen otettiin vielä yksi Lutherin kirjoitus, hänen pääsiäissaarnansa. Ensimmäistä sukupolvea tiukemmin myöhemmät sukupolvet tekivät eroa muihin reformaatiossa syntyneisiin kirkkoihin – minun mielestäni valitettavasti.

6. Papiston ja kansan opetus

Avainsanat

avioliitto, katekismus, Luther, reformatoriset pääkirjoitukset, talonpoikaissota

Reformatoriset pääkirjoitukset

Lutherin tapasimme matkallamme reformaatioon viimeksi keväällä 1522 juuri Wartburgista Wittenbergiin palanneena. Kokonaiskuvan saamiseksi on kuitenkin hyvä palata vuosikymmenen vaihteeseen, sillä Luther julkaisi 1520 kolme keskeisesti reformaatiota edistänyttä teosta.

Saksan kansakunnan kristilliselle aatelille (An den christlichen Adel deutscher Nation) ilmestyi elokuussa. Siinä Luther hyökkäsi roomalaisten eli paavin kannattajien kolmea suojamuuria vastaan. Teoksen alussa Luther ilmaisi asian näin:

Ensiksi, kun heitä on ahdistettu maallisella vallalla, he ovat vastanneet, että maallisella vallalla ei ole oikeutta tuomita heitä, vaan päinvastoin hengellinen valta on maallista ylempi. Toiseksi, kun on tahdottu ojentaa heitä pyhällä Raamatulla, niin he sanovat sitä vastaan: ei kukaan muu kuin paavi ole oikeutettu selittämään Raamattua. Kolmanneksi, jos heitä uhataan kirkolliskokouksella, niin he keksivät sen verukkeen, että kukaan muu kuin paavi ei voi kutsua kokoon kirkolliskokousta.

Ensimmäisen muurin Luther mursi ajatuksella yleisestä pappeudesta. Kasteen, evankeliumin ja uskon perusteella kaikki kristityt ovat hengellistä säätyä. Kellä tahansa kristityllä on oikeus julistaa synninpäästö, jos sitä julistamaan ei ole virkaan erotettua pappia, kellä tahansa kristityllä on jopa oikeus hätätilassa toimittaa kaste. Ja hätätilassa kristittyjen maallikkojen joukko voi valita keskuudestaan sen, jonka tehtävänä on hoitaa sakramentteja ja jumalanpalveluksia.Tästä hän johti, että niin maalliset kuin hengellisetkin virat ovat voimassa vain viran sisällön tai toiminnan, ei säädyn perusteella. Edelleen hän päätteli, että ei siis ole erillistä hengellistä tuomiovaltaa.

Toisen muurin Luther kaatoi ajatuksella, että Raamatun selittämisen ja tulkitsemisen valta on annettu koko seurakunnalle, ei vain paaville ja tämän valtuuttamille. Kolmannen muurin kukistamisen raamatullisen taustan hän sai Ap.t. 15 kerrotusta apostolien kokouksesta, jonka apostolit ja vanhimmat yhdessä kutsuivat koolle. Luther totesi, että kun hätä niin vaatii, tulee jokaisen, joka siihen parhaiten kykenee, koko ruumiin uskollisena jäsenenä toimia siihen suuntaan, että saataisiin oikea, vapaa kirkolliskokous, ja että maallisella miekalla on siihen parhaat edellytykset.

Lokakuussa ilmestyi Kirkon Baabelin vankeudesta (De captivitate Babylonica ecclesiae). Siinä Luther teki lopullisen pesäeron paaviin. Hän piti paaviutta Rooman piispan röyhkeänä vallan tavoitteluna. Hän supisti sakramenttien määrän seitsemästä kolmeen. Jäljelle jäivät – vielä tässä vaiheessa – kaste, ehtoollinen ja rippi. Luther siis ei enää pitänyt avioliittoa, pappisvihkimystä, konfirmaatiota ja viimeistä voitelua sakramentteina. Ehtoollisen tarjoamista maallikoille vain osittain – pelkkänä leipänä – hän piti jumalattomana ja mielivaltaisena. Hän kuitenkin myös totesi, ettei ehtoollista ole välttämätöntä nauttia kummassakin muodossa. Hän hylkäsi opin ehtoollisaineiden olemuksellisesta muuttumisesta eli transsubtantiaatio-opin sekä opin Kristuksen uhrin uusiutumisesta messussa eli messu-uhrin. Lisäksi hän patisti kansankieliseen jumalanpalvelukseen. Kasteen osalta Luther korosti siinä olevaa Jumalan lupausta, ja rippi tai katumus oli hänelle paluu kasteessa tapahtuneeseen Jumalan puoleen kääntymiseen.

Marraskuussa oli vuorossa Kristityn vapaudesta (Von Freiheit eines Christenmenschen, De libertate christiana). Uskonvanhurskauden (7, 8) lisäksi sen viestinä on kristityn elämä lähimmäisenrakkauden toteuttajana. Teoksen viimeiset virkkeet ansaitsevat tulla ääneen lausutuiksi:

Tästä kaikesta seuraa johtopäätös, että kristitty ei elä itsessään, vaan Kristuksessa ja lähimmäisessään; Kristuksessa uskon välityksellä, lähimmäisessä rakkauden välityksellä. Uskon kautta hän kohoaa itsensä yläpuolelle, Jumalaan ja Jumalasta hän taas rakkauden kautta laskeutuu itsensä alapuolelle ja kuitenkin pysyy aina Jumalassa ja jumalallisessa rakkaudessa. On niin kuin Kristus sanoo Joh. 1. luvussa: ”Te saatte nähdä taivaan avoinna ja Jumalan enkelien nousevan ylös ja laskeutuvan alas Ihmisen Pojan yläpuolella” (Joh. 1:51).

Katso, tämä on oikea hengellinen, kristillinen vapaus, joka tekee sydämen vapaaksi kaikista synneistä, laeista ja käskyistä ja on niin paljon korkeampi kaikkea muuta vapautta kuin taivas on korkeampi maata.

Suokoon Jumala, että me sen oikein käsitämme ja pidämme! AMEN.

Muutoksia ja haasteita

Kun Luther keväällä 1522 palasi Wittenbergiin mustaan luostariin, kaupungissa oli tapahtunut paljon. Hän oli ollut lähes vuoden poissa, ja sinä aikana reformaatio oli edennyt jopa liian nopeasti. Jumalanpalvelus oli uudistettu. Ehtoollista oli ryhdytty jakamaan maallikoillekin kummassakin muodossa. Papit olivat saaneet luvan avioitua. Kirkoista oli ryhdytty poistamaan kuvia. Lutherin oma augustinolaiserakkojen sääntökunta oli antanut jäsenilleen luvan jättää luostarinsa, ja hän palasi tyhjentyneeseen luostariin.

Lutherin johdolla osa uudistuksista peruutettiin tai ainakin laitettiin lepäämään. Oli kuitenkin selvää, että syksyn 1517 teesien julkaiseminen oli laittanut eri puolilla valtakuntaa liikkeelle ajatuksia vapaudesta. Eri puolilla ne myös ymmärrettiin eri tavoin.

Talonpoikaissota

Läpi myöhäiskeskiajan talonpoikien, suurimman yhteiskuntaluokan, asema oli huonontunut. Yhtäältä painoivat ruhtinaiden, olivat he sitten maallisia tai hengellisiä, yhä suuremmat vaatimukset verojen ja maanomistuksen suhteen. Toisaalta monin paikoin perintökaari johti sukupolvi sukupolvelta yhä pienempiin tiloihin. Eri puolilla Keski-Eurooppaa kapinoitiin, milloin siellä, milloin tuolla – Sveitsissä, Flandernissa, Englannissa. Neljännesvuosisadan ennen Lutherin teesien julkaisemista talonpoikien liikehdintä, kapinointi oli voimakasta erityisesti eteläisessä Saksassa.

Luther tuli antaneeksi liikehdinnälle teologista tukea. Kristityn vapaudesta -teoksen peruslauseena, lähtökohtana hänellä ovat lauseet ”Kristitty on vapaa herra, joka hallitsee kaikkea eikä ole kenenkään alamainen. Kristitty on kaikkien altis palvelija ja jokaisen alamainen.” Ahtaalle joutuneet ihmiset tietenkin lukivat omaan tilanteeseensa erityisesti ensimmäisen virkkeen – kristitty hallitsee kaikkea eikä ole kenenkään alamainen. Kun sitten vielä 1522 ilmestyi Lutherin saksantama Uusi testamentti, tavallisella kansallakin oli mahdollisuus itse lukea Jumalan sanaa. Tukea vapaudenkaipuulleen talonpojat saivat myös Lutheria radikaalimmilta reformaattoreilta, kuten Thomas Münzerilta. He esittivät, että ihminen voi lähestyä Jumalaa ilman kirkkoakin.

Varsinaisesti Saksan talonpoikassodan nimen myöhemmin saanut väkivaltainen liikehdintä alkoi kesällä 1524 juurin juhannuksen alla. Taisteluja oli seuraavan vuoden ajan erityisesti eteläisessä Saksassa ja Tirolissa. Suurimmat taistelut käytiin keväällä 1525, ja talonpojat kokivat ratkaisevan tappion juhannuksena 1525.

Sota haastoi Lutherin ottamaan kantaa – ja hän ottikin, kahdella kirjoituksella. Huhtikuussa talonpoikien lähetystö pyysi häntä ikäänkuin erotuomariksi ottamaan kantaa vaatimuksiinsa, 12 artiklaan, kuten heidän asiakirjaansa kutsutaan. He tietenkin toivoivat Lutherilta myönteistä kantaa. Huhtikuun lopussa tällä oli valmiina kirjallinen kannanotto, ”Kehotus rauhaan Schwabenin talonpoikien kahdentoista artiklan johdosta” (Ermahnung zum Frieden auf die zwölf Artikel der Bauernschaft in Schwaben). Sen sisältö ei vastannut täysin talonpoikien toiveita. Luther piti kyllä heidän vaatimuksiaan kohtuullisina ja kehotti myös vastapuolta, ruhtinaita ja herroja, rauhaan. Mutta hän myös toi esiin ajatuksen kahdesta hallitusvallasta, maallisesta ja hengellisestä, ja katsoi, että talonpojat ovat rikkoneet oikeutta vastaan ryhtyessään väkivaltaan maallisia herrojaan vastaan. Hän kyllä myös moitti maallisia herroja rikkeistä – he olivat käyttäneet valtaansa väärin. Kummankin osapuolen hän näki toimivan vastoin Raamattua.

Kevään kuluessa Luther sai viestejä talonpoikien mielivaltaisesta riehumisesta sodassa. Vielä ennen kesää hän kirjoitti lyhyen kirjoituksen ”Talonpoikien murha- ja ryöstöjoukkoja vastaan” (Wider die räuberischen und mörderischen Rotten der Bauern). Sovinnollista viestiä siitä ei löydy. Hän kuvasi talonpoikia näin: ”Lyhyesti sanoen: te teette pelkkiä perkeleen töitä, ja erityisesti hallitsee pääperkele (Tuomas Münzer) Mühlhausenissa saamatta muuta toimeksi kuin ryöstöä, murhaa, verenvuodatusta, …” Luther antoi ruhtinaille valtuutuksen toimia säälimättä kapinoinnin lopettamiseksi. Ilman hänen lupaansakin he olisivat todennäköisesti niin toimineet, mutta joka tapauksessa sodan loppu oli julma: kaikkiaan n. 100 000 talonpoikaa surmattiin loppuselvittelyissä.

Talonpoikien murha- ja ryöstöjoukkoja vastaan ei todellakaan ole mikään jalokivi reformaattorin kruunussa.

Avioliitto

Vuosikymmenen alussa olivat ensimmäiset papit luopuneet naimattomuudesta. Luostarit olivat alkaneet tyhjentyä. Luostarinsa jättäneet munkit saattoivat hankkia elantonsa kyläpappeina, saarnaajina, opettajina tai käsityöläisammateissa. Entisten nunnien osalta tilanne oli vaikeampi. Monet olivat menneet luostariin, koska naimattomalla naisella ei oikein ollut muutakaan mahdollisuutta edes jossakin määrin itsenäiseen elämään säädyllisin keinoin. Läheskään kaikki eivät myöskään olleet luostarissa täysin vapaaehtoisesti. Nunnien joukosta löytyi mm. uusperheiden tyttäriä, joita ei uusi puolivanhempi ollut hyväksynyt perheeseensä.

Joka tapauksessa 1520-luvun alkupuolella ryhdyttiin myös auttamaan naisia pois luostareista. Nimbschenin sistersiaaniluostarissa Grimmassa Leipzigin lähellä 12 nunnaa pyysi apua luostarista karkaamiseen. Yksi heistä oli Lutherin läheisen työtoverin von Staupitzin sisar, joten pyyntö kulkeutui Lutherinkin tietoon. Luostarin ruokatavaroiden hankkija oli Lutherin ystävä, torgaulainen raatimies. Hän otti hoitaakseen varsinaisen karkaamisen. Hiljaisena lauantaina 1523 hän piilotti nunnat tyhjennettyihin sillitynnyreihin ja salakuljetti heidät niissä ruhtinaskuntien rajan yli kotikaupunkiinsa. Siellä he viettivät pääsiäisen ja pääsiäistiistaina he saapuivat Wittenbergiin. Kolme heistä pääsi sukulaistensa hoiviin, mutta yhdeksällä ei ollut, kenen luo mennä. Yksi heistä oli von Boran perheen tytär Katariina, joka oli lähetty luostariin, koska hänen äitipuolensa ei halunnut hänen olevan osa perhettään.

Wittenbergin johtohahmona Luther sai tehtäväkseen toimia näiden yhdeksän puhemiehenä. Myös Katariina von Boran puolesta hän puhui, mutta lopulta asiat kääntyivät siihen, että kesäkuussa 1525 he avioituivat keskenään. Nyt musta luostari alkoi täytyä elämästä.

Visitaatiot

Heti vuosikymmenen puolivälin jälkeen, 1526, vaaliruhtinaan Saksiin luotiin järjestelmä seurakuntien säännöllisistä tarkastuksista. Hetimiten selvisi, että evankelinen vapaus ei ollut tullut oikein ymmärretyksi. Edes papit eivät tuntuneet osaavan kristinuskon perusasioita, maallikot vielä vielä huonommin.

Luther oli jo edellisvuosina painottanut katekismussaarnojen merkitystä – siis kristillisen opin keskeisten asioiden kertaamista seurakunnalle. Hän oli myös antanut työtovereilleen tehtäväksi laatia lasten katekismuksen, mutta työ oli jäänyt kesken. Niinpä hän ryhtyi itse toimeen papiston ja kansan opettamiseksi.

Katekismukset

Sana ’katekismus’ tulee kreikan suullista opettamista merkitsevästä verbistä (κατηχέω). Katekismus on opetuksen tukena oleva opin lyhyt esitys, jota kirkossa on vanhastaan, siis jo ennen reformaatiota, käytetty niin lasten kuin aikuisten kasteoppilaiden kanssa.

Ennen reformaatiota katekismus tyypillisesti sisälsi Apostolisen uskontunnustuksen, Isä meidän -rukouksen ja perustiedot sakramenteista.

Iso katekismus

Keväällä 1528 Luther sijaisti Wittenbergin kirkkoherraa Bugenhagenia. Tuona aikana hän piti kolme sarjaa katekismussaarnoja. Niistä tehtyjen muistiinpanojen avulla hän ryhtyi saattamaan niitä painettaviksi. Kirjana ne ilmestyivät huhtikuussa 1529. Nimenä oli Deutsch Catechismus, saksalainen katekismus. Tuon ensimmäisen laitoksen esipuheessa Luther osoitti teoksen lapsille ja yksinkertaisille. Kun teos pääsi kolmanteen painokseensa, Luther oli kirjoittanut uuden esipuheen. Nyt katekismus oli osoitettu erityisesti kirkkoherroille ja saarnaajille, siis papeille.

Saksalaisen katekismuksen tunnemme siis nykyään nimellä Iso katekismus. Siinä Luther käyttää paikoin sangen värikästä kieltä, mikä nähdäkseni selittyy suurelta osin sillä, että taustalla ovat saarnat.

Katekismukseen Luther otti Jumalan lain eli 10 käskyä, uskontunnnustuksen ja Isä meidän -rukouksen sekä luvut nyt kahteen supistuneista sakramenteista, kasteesta ja ehtoollisesta. Toiseen laitokseen, joka ilmestyi vielä samana vuonna, hän lisäsi vielä lyhyen kehotuksen ripittäytyä.

Vähä katekismus

Vaikka Lutherin katekismukset noudattavat samaa sisällöllistä jaottelua, Vähä katekismus ei ole Ison katekismuksen lyhennelmä. Kauko Pirinen näkee Vähässä katekismuksessa erityisesti Lutherin kolmannen katekismussaarnasarjan vaikutteita.

Vähä katekismus ilmestyi ensimmäisen kerran tammi-maaliskuussa 1529 seitsemänä tauluna, jotka voitiin ripustaa seinälle luettaviksi. Tauluja ei ole meidän aikaamme säilynyt. Jo käytännössä saman tien, huhtikuussa 1529 Vähä katekismus ilmestyi kuvitettuna kirjana, johon oli 7 taulun sisältöön lisätty kokoelma raamatunlauseita eli huoneentaulu. Painoksessa oli myös Lutherin esipuhe, jonka hän oli osoittanut tavallisille papeille ja saarnaajille ja jossa hän yhtäältä selittää tarkastuskäyntien havainnoista noussutta katekismuksen tarvetta ja toisaalta antaa ohjeita sen käyttöön seurakunnissa. Kolmaskin laitos ilmestyi vielä samana vuonna, kesäkuussa 1529. Siihen Luther oli vielä lisännyt lyhyen ohjeen ripittäytymisestä. Vielä kaksi vuotta myöhemmin, 1531 julkaistuun laitokseen Luther itse oli tehnyt joitakin muutoksia, erityisesti ripittäytymisohjeeseen, ja korjanut joitakin virheitä. Vuonna 1529 kirjapainaja ilmeisesti omin valtuuksin liitti Vähään katekismukseen kaksi Lutherin laatimaa kirkkollista tekstiä, toimituskaavat avioliittoon vihkimiseen ja kasteeseen.

Vaikka ensimmäisen kirjana julkaistun Vähän katekismuksen esipuhe oli osoitettu papeille, Vähä katekismus oli ja on tarkoitettu erityisesti kodin kirjaksi. Sen avulle perheenisän tuli opettaa lapsilleen ja palvelusväelleen kristinuskon keskeinen sisältö.

Katekismuksista tunnustuskirjoiksi

Vaikka evankelisisssa seurakunnissa oli käytössä muitakin katekismuksia, Lutherin katekismukset saivat vähitellen oppinormin aseman. Ensimmäisen kerran ne mainitaan normina Mecklenburgin kirkkojärjestyksessä 1552, siis kuusi vuotta Lutherin kuoleman jälkeen. Runsas vuosikymmen myöhemmin, 1562, ne mainitaan monissa luterilaisten ruhtinaskuntien ja kaupunkien oppiasiakirjojen kokoelmissa. Seuraavalla vuosikymmenellä syntyneessä Sovinnonkaavassa (1577) ne mainitaan maallikoille soveltuvina opetusnormeina, joissa esitetään lyhyesti kaikki sen, mitä Pyhä Raamattu käsittelee laveammin ja minkä tunteminen on kristityille välttämätöntä iankaikkiseksi autuudeksi.Sen mukaisesti ne otettiin mukaan, kun luterilaiset tunnustuskirjat 1580 koottiin yhteen.

Nykyään Lutherin katekismukset ovat Augsburgin tunnustuksen ohella keskeisimmät luterilaiset tunnustuskirjat. Luterilainen kirkkoyhteisö ei edellytä jäsenkirkoiltaan kaikkien vuoden 1580 kokoelmaan otettujen tunnustuskirjojen hyväksymistä, vaan mininä ovat Iso ja Vähä katekismus sekä Augsburgin tunnustus.

Katekismusten muoto

Koska Vähä katekismus on ollut kirkkomme omien katekismusten mallina nykyiseenkin asti, sen kysymys – vastaus -muoto lienee kaikille tuttu. Isoa katekismusta on harvempi lukenut, joten tämänpäiväisen matkaosuuden päätteeksi luen siitä muutamia kohtia.

[Esitelmäillassa tässä oli lainauksia Isosta katekismuksesta. Koska lainaukset eivät olleet omia käännöksiäni ja koska ne ovat pitkiä, en niitä tässä julkaise. Rohkaisen lukijaa itse tarttumaan Isoon katekismukseen, jonka nettiversioon pääsee tästä.]

5. Raateja ja ruhtinaita

Avainsanat

Hessen, kaupunkireformaatio, Luther, Marburg, ruhtinasrefromaatio, Wittenberg, Zürich, Zwingli

Wittenberg ilman Lutheria

Viime osuudella Luther oli huhti-toukokuun vaihteessa 1521 kadonnut kotimatkalla Wormsin valtiopäiviltä. Wittenbergissä kirkon väliaikaiseksi johtajaksi oli tullut hänen työtoverinsa Andreas Karlstadt.

Kansa oli sillä kannalla, että kirkollisia tapoja ja säädöksiä tulee uudistaa. Karlstadtin johdolla ryhdyttiin muutoksiin. Jouluna 1521 vietettiin saksankielistä evankelista messua. Yksityismessut poistettiin. Ehtoollinen ryhdyttiin jakamaan maallikoillekin kummassakin muodossa. Pappien sallittiin avioitua – Karlstadt avioitui tammikuussa 1522. Samoin tammikuussa kirkoista ryhdyttiin poistamaan kuvia. Reformiajatukset levisivät myös Lutherin sääntökunnassa niin, että tammikuussa 1522 augustinolaismunkeille annettiin lupa lähteä luostareista.

Wittenbergin raati huolestui muutosvauhdista, ja yhdessä Melanchthonin kanssa se kutsui Lutherin Wartburgin turvapaikasta takaisin kaupunkiin. Maaliskuussa 1522, 10 kuukauden piileskelyn ja lähes vuoden poissaolon jälkeen Luther palasi Wittenbergiin, jossa hän viikon ajan joka päivä munkin asussa saarnaten sai tilanteen rauhoittumaan.

Matkallamme reformaatioon jätämme nyt Wittenbergin, jonne toki palaamme heti kesän jälkeen. Etenemme muualla ajallisesti aina 1530-luvun alkuun.

Yhteiskunnallinen tilaus

Reformaation menestys johtui hengellisten ja teologisten syiden lisäksi yhteiskunnallisista paineista. Nämä on jaettavissa kahteen osaan, jotka toki kietoutuvat toisiinsa: taloudelliset syyt ja kiista vallasta.

Valtaan liittyviin kiistoihin olen viitannut jo aiemmin, mutta lähinnä valtakunnan ja sen korkeimpien toimijoiden tasolla. Kiistat olivat kuitenkin myös alueellisia ja paikallisia. Etenkin Pyhässä roomalaisessa valtakunnassa. Sehän ei ollut valtio nykyisessä mielessä, vaan enemmän tai vähemmän itsenäisten ruhtinaskuntien ja kaupunkivaltioiden liitto, jonka ylimmän hallitsijan valitsivat 7 vaaliruhtinasta ja jonka valtakunnansäädyt kokootuivat valtiopäiville missä milloinkin. Ruhtinaista monet olivat puolestaan kirkollisia – arkkipiispoja, piispoja ja merkittävien luostarien apotteja.

Ruhtinas, mikä aatelisarvo tai kirkollinen virka hänellä sitten olikaan, oli tietyn alueen suvereeni hallitsija. Asukkaat olivat hänen alamaisiaan – eivät keisarin. Hän saattoi läänittää aluettaan edelleen, hän keräsi verot ja tullit, hän hallitsi. Hänen alueellaan sijaitsevilla kaupungeilla oli rajallinen itsehallinto raateineen, mutta viime kädessä ne olivat ruhtinaansa vallan alla. Kaupungit tietenkin pyrkivät yhä suurempaan vapauteen ja itsenäisyyteen – porvariston haaveena saattoi olla saada kaupungille valtakunnankaupungin status eli täydellinen vapaus ruhtinaasta, joka kenties asui kovinkin kaukana ja hallitsi lähettiläinsä avulla tuntematta paikallisia oloja ja tarpeita. Jos ruhtinas vielä oli kirkollinen, reformaatio tarjosi aatteellisen perustan emansipaatioon, irtautumiseen hänen vallastaan.

Kirkolle ja kirkollisille yhteisöille oli kertynyt vuosisatojen varrella runsaasti omaisuutta, sillä henkikökunnan ja rakennusten ylläpitoon välttämättömän lisäksi ne saivat paljon lahjoituksia. Siitä kertoo vaikkapa varhaisin Sauvoa koskeva asiakirja vuodelta 1335: silloisen edeltäjäni säädös antaa Turun tuomiokirkolle lahjoituksena Sauvossa sijaitseva tila, jotta hänen puolestaan luettaisiin kerran vuodessa messu tuomiokirkossa. Keskiajan lopulla huomattava osa maaomaisuudesta oli kirkollisten yhteisöjen – tuomiokirkkojen, kirkkojen ja luostarien – hallinnassa ja omistuksessa.

Monet luostarit harjoittivat taloudellista toimintaa. Kilpailutilanne maallisten toimijoiden kanssa ei ollut tasapainossa. Luostareissa ei maksettu palkkoja sääntökuntaan kuuluville, vaan heidän henkilöstökulunsa koostuivat asumisesta ja ravinnosta. Lisäksi luostareilla oli usein verovapaus. Kaupunkien porvaristo ei tietenkään pitänyt vääristyneestä kilpailutilanteesta – ja näki reformaatiossa mahdollisuuden päästä edullisempaan järjestelmään.

Varallisuuden kertyminen kirkollisille yhteisöille kiinnitti myös maallisten ruhtinaiden huomiota, etenkin jos ruhtinas itse tarvitsi varoja vallan tavoitteluun ja ylläpitoon.

Zwingli

Lutherin aneteeseistä tieto levisi hyvin nopeasti. Monella muullakin oli ollut ajatus kirkon uudistamisesta, ja teesit innoittivat ryhtymään toimintaan. Yksi hetimiten aktivoitunut oli Lutheria vain pari kuukautta nuorempi Einsiedelnin pyhiinvaellusluostarin pappi ja saarnaaja Huldrych Zwingli.

Zwingli oli syntynyt uudenvuodenpäivänä 1484 Wildhausin alppikylässä. Käytyään koulua Baselissa ja Bernissä, opiskeltuaan Wienin ja Baselin yliopistoissa ja tultuaan vihityksi papiksi 1506 hän aloitti Glarusin pienen kaupungin pappina. Vielä 1500-luvun alussa sveitsiläiset toimivat eri puolilla Eurooppaa palkkasotilaina. Zwinglin seurakuntalaisia Glarusin pienestä kanttonista taisteli 1510-luvulla paavin joukkoissa ranskalaisia vastaan Pohjois-Italiassa, ja Zwingli toimi joukkojen sotilaspappina 1512-1515. Siten hän osallistui myös 1515 Marignanon taisteluun, jonka tappio käytännössä lopetti palkkasotilasjoukkojen järjestämisen. Pian sotaretken jälkeen Zwingli joutui lomautetuksi Glarusista ja siirtyi Einsiedelniin 1516.

Glarusissa Zwingli ei ollut vielä osoittanut mitän merkkejä reformatorisista pyrkimyksistä. Einsiedelnissä oli toisin. Kansanhurskaudessa havaitsemiensa epäkohtien vuoksi hän ryhtyi saarnaamaan pyhiinvaelluksia ja muita epäkohtia sekä paavillista anesaarnaajaa vastaan.

Vuoden 1519 alussa Zwingli siirtyi Zürichin pääkirkon, Grossmünsterin papiksi. Heti alkuun hän alkoi saarnata evankeliumeja läpi lectio continua -tavalla, siis järjestelmällisesti, siitä evankeliumin kohdasta jatkaen mihin edellisessä saarnassaan oli jäänyt. Sekä seurakuntalaiset että raati pitivät tavasta niin paljon, että raati velvoitti 1520 kaikki alueensa saarnaajat toimimaan Zwinglin esimerkin mukaan. Kaksi vuotta myöhemmin, 1522, Zwingli julkaisi ensimmäisen reformatorisen kirjoituksensa puolustamaan muutamaa zürichiläistä, jotka olivat provokatiivisesti syöneet makkaraa paastonaikaan. Kirjoituksen mukaan paaston pitäminen oli vastoin kristillistä uskoa. Piispalleen Konstanzissa hän lähetti kirjeen, jossa hän ilmaisi, että hän tovereineen on lujasti päättänyt julistaa evankeliumia lakkaamatta ja että he pyytävät vapautusta selibaattilupauksesta.

Vuonna 1523 Zürichin dominikaanit syyttivät Zwingliä harhaopista. Kaupungin suuri raati kutsui koolle väittelyn, jossa Zwinglin laatimien teesien pohjalta keskustellaan hänen mahdollisesta harhaoppisuudestaan. Kun piispan edustajat eivät pystyneet vastaamaan muuten kuin vetoamalla kirkon perinteeseen ja konsiilien päätöksiin, Zürichin raati julisti Zwinglin tämän I Zürichin disputaation voittajaksi. Myöhemmin samana vuonna järjestetyssä II disputaatiossa päätettiin, että vuoden sisällä kirkoista poistetaan kuvat. Kolmas disputaatio järjestettiin tammikuussa 1524 ja se päätyi messun poistamiseeen.

Uskontunnustuksensa ”Todellisesta ja väärästä uskosta” Zwingli julkaisi 1525. Monissa asioissa hän liittyi Lutheriin, mutta monissa meni pidemmälle tai katsoi asioita toisella tavalla. Zwingli halusi kirkon elämässä olevan vain sitä, mikä Raamatun mukaista, Luther halusi vain luopua siitä, mikä on vastoin Raamattua. Zürichin evankelinen jumalanpalvelus muotoutui huomattavaksi karummaksi ja saarnakeskeisemmäksi kuin Wittenbergin. Merkittävämpi oli ja on kuitenkin ero siinä, miten ehtoollinen ymmärretään, sillä Zwinglin hylkäsi ajatuksen Kristuksen läsnäolosta ehtoollisessa. Hänelle ehtoollinen oli merkki, leipä merkitsi Kristuksen ruumista ja viini Kristuksen verta, mutta eivät olleet Kristuksen ruumis ja veri.

Zürichissä reformaatio oli toteutettu vuoden 1525 loppuun mennessä. Messu oli korvattu jumalanpalveluksella, ehtoollinen jaettiin kummassakin muodossa, papit oli vapautettu selibaatista, luostareiden lakkautamisesta saaduilla varoilla oli perustettu köyhäinhuolto, Grossmünsteriin oli luostarin sijaan perustettu oppilaitos pappien kouluttamista varten. Se on muuten siellä yhä, Zürichin yliopiston teologisen tiedekunnan muodossa.

Glarusin vuosinaan Zwingli oli opiskellut kreikkaa ja pian Einsiedelniin siirryttyään hän oli hankkinut Erasmuksen kreikankielisen Uuden testamentin. Yhdessä Leo Judin kanssa hän käänsi koko Raamatun saksaksi – se oli ensimmäinen protestanttinen alkuteksteistä käännetty Raamattu, viisi vuotta ennen Lutheria.

Zwingli ja Luther tapasivat 1529 Marburgissa, jossa Hessenin maakreivin Philippin kutsusta wittenbergiläiset ja zürichiläiset etsivät yksimielisyyttä ehtoolliskysymyksessä. Tapaamisen asiakirjan, Marburgin artiklojen suomennokseni olen julkaissut blogisivullani.

Zwingli ei elänyt enää kauan Marburgin keskustelun jälkeen. Osa Valaliiton kanttoneista liittyi reformaatioon, mm. Bern 1528 uskonkeskustelun jälkeen. Sisäsveitsiläiset kanttonit kuitenkin pysyivät tiukasti katolisina, ja asevoimin ryhdyttiin selvittämään kiistaa Valaliiton yhteisvallan olevien alueiden uskonnollisesta asemasta. Ensimmäinen Kappelin sota 1529 päättyi rauhanomaisesti, kun toisiaan vastaan marssivat joukot taistelun sijasta kävivät yhdessä syömään maitokeittoa, mutta kaksi vuotta myöhemmin saman Kappelin kylän liepeillä zürichiläiset kärsivät tappion taistelussa, jossa Zwingli kuoli.

Zwingli halusi pitää itsestään yllä kuvaa, että hän olisi itsenäisesti aloittanut reformaation, ilman Lutherin vaikutusta. Ennen vuotta 1516 hänen työstään ja julistuksestaan ei ole löydetty mitään reformatoriseen toimintaan viittaavaa, ellei sellaisena pidetä tutustumista humanismiin, antiikin klassikoihin ja kirkkoisiin. Humismi johti hänet myös uudenlaiseen työskentelyyn Raamatun kanssa. Hän keräsi Glarusin aikana myös huomattavan kirjaston, aikansa näkökulmasta, sillä siinä oli noin sata teosta. Alppilaakson eristyneisyydestä huolimatta hän eli ajan hermolla.

Jonkinlaisena itsenäisenä reformatorisena toimena voi tietenkin pitää Einsiedelnin saarnoja pyhiinvaelluksia ja muita epäkohtia vastaan, mutta varsinaisesti hän aloitti kirkon uudistamisen vasta Lutherin aneteesien jälkeen. Siitä huolimatta hän oli ajattelussaan itsenäinen. Aneteesit ja siitä vähitellyn kehittynyt Lutherin reformatorinen toiminta olivat Zwinglille katalysaattori, hän tunsi koittaneen ajan ryhtyä toimeen, toteuttamaan edellisvuosien kuluessa heränneitä ajatuksia.

Raatireformaatio

Zürichin reformaatiossa näkyi jo kaupungin raadin osuutta. Kaupungithan olivat eräänlaisia tasavaltoja. Yhteiset asiat päätettiin joko yhdessä tai niistä päätti yhdessä valittu raati. Jos kyseessä oli valtakunnankaupunki, raati tai pormestari edusti valtiopäivillä kaupunkia siinä missä ruhtinas ruhtinaskuntaansa. Niinpä Augsburgin valtiopäivillä 1530 esitetyn Melanchthonin laatiman tunnustuksen allekirjoittajina oli lukuisten ruhtinaiden lisäksi kaksi kaupunkia, ja neljä liittyi siihen vielä valtiopäivien aikana.

Toinen Augsburgin tunnustuksen alunperin allekirjoittaneista kaupungeista oli Reutlingen, joka sijaitsee kutakuinkin keskellä nykyistä Baden-Würtembergiä.

Reutlingen sai 1521 uuden nuoren papin, oman kylän pojan Matthäus Alberin. Tämä oli pari vuotta aiemmin tavannut Lutherin ja Melanchthonin ja saanut lähtemättömän reformatorisen kosketuksen. Hän ryhtyikin saarnaamaan Lutherin ajatuksia, minkä vuoksi arkkiherttua Ferdinand painosti kaupungin raatia huolehtimaan, ettei Alber saarnaisi Lutherin ajatuksia. Raati kuitenkin puolusti Alberia, mutta kehotti kuitenkin saarnaamaan sanalle uskollisemmin. Raati oli kuitenkin reformatorinen. Vuonna 1525 se antoi Alberille tehtäväksi uudistaa jumalanpalvelus. Ja 1530 siis kaupungin pormestari ja raati allekirjoittivat Augsburgin tunnustuksen. Seuraavana vuonna Alberin johdolla laadittiin kirkkojärjestys, jossa kirkon johdossa olevassa senaatissa oli raadin, papiston ja seurakuntalaisten edustus.

Valtiopäivien aikana Augsburgin tunnustuksen allekirjoitti baijerilainen Weissenburgin kaupunki. Marraskuussa 450 kansalaista oli kokoontunut siellä kirkkoon päättämään yhdessä evankeliseen uskoon siirtymisestä. Vain 7 kansalaista halusi pysyä katolisina.

Muutamaa vuotta myöhemmin reformaatio saavutti Geneven. Se pyrki vapautumaan Savoijin ja paikallisen piispan vallasta. Guillaume Farel oli tullut kaupunkiin 1533 ja tammikuussa 1534 hän puolusti uskonkeskustelussa evankelista oppia niin väkevästi, että Geneven raati seuraavana vuonna päätti ryhtyä reformaatioon. Mutta siihen palaamme tarkemmin ensi helmikuussa, kun matkaamme Calvinin seurassa.

Ruhtinasreformaatio

Ruhtinasreformaatiosta meillä on läheisimpänä esimerkkinä oma kirkkohistoriamme. Kustaa Vaasa nuosi kuninkaaksi reformaation alkumurroksen aikaan. Hänellä oli ympärillään miehiä, jotka kannattivat ja suosivat uudistusta, ja hän oivalsi, että reformaation avulla hän saisi siirretyksi varallisuutta krkolta kruunulle.

Yksi reformaation tärkeimpiä ruhtinaita oli Hessenin Philipp. Vielä 1523 hän oli karkottanut luterilaiset saarnaajat mailtaan, mutta jo seuraavana vuonna hän suosi evankelista oppia ja oli muuntumassa reformaation esitaistelijaksi. Hän solmi 1526 Torgaun liiton Saksin Johanneksen ja muiden protestanttisten ruhtinaiden kanssa. Samana vuonna hän kutsui koolle alueensa synodin Hombergiin. Synodin päätökset merkitsivät reformaation läpivientiä Hessenin maakreivikunnassa. Jumalanpalvelus uudistettiin. Luostarit lakkautettiin, ja näin saadut varat käytettiin osaksi köyhien ja sairaiden huoltoon, osaksi yliopiston perustamiseen Marburgissa. Kaksi vuotta myöhemmin Philipp sopi Mainzin arkkipiispan Albrecht Brandenburgilaisen kanssa, että Mainzilla ei enää ollut hengellistä tuomiovaltaa Hessenissä. Vuonna 1529 hän järjesti Lutherin ja Zwinglin tapaamisen Marburgin oppikeskusteluissa. Saman vuoden valtiopäivillä Speyerissa hän kuului niihin vähemmistöön jääneisiin reformatorisiin ruhtinaisiin, jotka esittivät vastalauseen, protestin.

Hessenissä reformaatio siis eteni voimakkaan ruhtinaan ansiosta

Maallinen ja hengellinen valta

Historian murroksissa on usein, ellei jopa useimmiten, kyse vallasta. Niin myös reformaatiossa.

Reformaation toteutumista edisti lähes kaikkialla se, että maallinen valta, oli se sitten ruhtinas tai raati, oli sille myötämielinen. Tosin myötämielisyys oli paikoin liiankin voimakasta. Oman kirkkomme historiasta tiedämme, miten Mikael Agricolan täytyi taistella kirkon itsemääräämisoikeuden puolesta kuningasta vastaan. Hänen ikätoverinsa Calvin puolestaan kamppaili Geneven raatien kanssa siitä, päättääkö maallinen valta vai seurakunta kirkollisista asioista.